Gurian ruhtinaskunta
Gurian ruhtinaskunta (georg. გურიის სამთავრო, Guriis samtavro) oli historiallinen valtio nykyisessä Georgiassa. Ruhtinaskunta keskittyi Gurian alueelle Mustanmeren ja Vähä-Kaukasuksen väliin. Sitä hallitsivat yhteensä 22 Gurieli-suvun prinssiä aina 1460-luvulta vuoteen 1829 saakka. Ruhtinaskunta sai alkunsa yhdistyneen Georgian kuningaskunnan hajoamisen aikana. Sen rajat vaihtelivat viereisten georgialaisten hallitsijoiden ja osmanien valtakunnan kanssa käytyjen jatkuvien konfliktien vuoksi. Ruhtinaskunnalla oli eriasteinen autonomia aina siihen asti, kun se liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuonna 1829.
Aikainen historia
muokkaa1200-luvulta lähtien Guriaa, joka oli yksi Georgian kuningaskunnan provinsseista, hallitsi virkansa perinyt kuvernööri (eristavi) Vardanisdze-suvusta, jolle Georgian kruunu antoi tittelin Gurieli ("gurialainen") noin vuonna 1362.
1460-luvulla, kun Georgian Bagrationi-dynastian valta oli hiipumassa, Vardanisdze-Gurieli-suku liittyi Länsi-Georgian aatelisten kapinaan, jota johti kuninkaallinen Bagrat VI. Hän ei suostunut hyväksymään kuningas Giorgi VIII:n valtaa. Vuonna 1463 Bagrat ja hänen liittolaisensa kohtasivat ja voittivat kuninkaan Tšikhorin taistelussa. Taistelun tuloksena Giorgi VIII menetti kaikki läntiset maakuntansa, ja Bagrat kruunattiin Imeretin, eli Länsi-Georgian, kuninkaaksi. Kiitoksena saamastaan avusta uuden hallitsijan täytyi kuitenkin luoda vasalliruhtinaskunta (samtavro) jokaiselle tärkeälle liittolaiselleen, joihin kuului Gurielin suku. Suvusta tuli nyt puoli-itsenäisen Gurian hallitsijadynastia, jonka pääkaupunkina toimi Ozurgeti.[1] Vuonna 1491 Giorgi I Gurieli (1483–1512) tunnustettiin itsenäiseksi prinssiksi. Siitä lähtien Gurielit asettivat myös paikallisia piispoja Šemokmediin, Džumatiin ja Khinotsmindaan, jotka olivat nimellisesti georgialaisortodoksisen Abhasian katolikaatin hengellisessä valvonnassa.
Länsi-Georgian valtiot taistelivat vallasta toisiaan vastaan, erityisesti Gurian Gurielit ja Mingrelian Dadianit. Suvut solmivat kuitenkin tilapäisen liiton, ja järjestivät tammikuussa 1533 lopulta katastrofaaliseksi osoittautuneen retkikunnan Pohjois-Abhasian zygi-heimoa vastaan. Takaisku antoi Imeretin kuninkaalle mahdollisuuden saada Guria takaisin hallintaansa, mutta vain lyhyeksi aikaa.
Osmanien valtakunnan aikana
muokkaa1500-luvun puolivälistä eteenpäin Gurian prinsseillä oli de facto -itsenäisyys Imeretistä, jota pahempi uhka heitä kohtaan tuli ruhtinaskunnan uudelta, eteläiseltä naapurilta, osmanien valtakunnalta. 1540-luvulla valtakunta aloitti Gurian merisaarron ja valtasi ruhtinaskunnan eteläiset Adžarian, Pohjois-Tšanetin (myöhemmin Lazistan) ja Matšakhelin provinssit. Mamia II Gurieli (1600–1625) onnistui valloittamaan Adžarian takaisin vuonna 1609, mutta hän joutui lopulta 13. joulukuuta vuonna 1614 luopumaan kaikista vaateista alueeseen ja maksamaan vuosittaista pakkoveroa Korkealle portille (osmanien hoville). Jatkuvat feodaalisodat Länsi-Georgiassa johtivat Gurian taantumiseen, ja ruhtinaskunta joutui vähitellen viereisen Mingrelian vasalliksi. Tästä huolimatta useat Gurian prinssit, erityisesti Giorgi III Gurieli (1669–84) ja Mamia III Gurieli (1689–1714), pystyivät satunnaisesti saavuttamaan Mingrelian tai jopa Imeretin kruunun.
1700-luvun alussa Guriaa kohtasi syventyvä poliittinen ja taloudellinen taantuminen osmanien valtakunnan laajentumisen ja toistuvien sisällissotien vuoksi. Gurian prinssit yrittivät solmia liittoumia muiden Georgian hallitsijoiden ja Venäjän kanssa, mikä johti sarjaan turkkilaisten rangaistukseksi tekemiä hyökkäyksiä. Vuoteen 1723 mennessä Gurielit olivat menettäneet Batumin ja Tšakvin osmaneille, ja koko Gurian rannikko oli otettu turkkilaisten varuskunnaksi. Gurian tuki Venäjälle Venäjän–Turkin sodan (1768–1774) aikana johti osmanien hallituksen voimakkaaseen reaktioon. Kobuleti ja sitä ympäröivä alue erotettiin Guriasta, ja alueella aloitettiin islamisaatio, jossa kääntyminen merkitsi varminta tapaa paeta orjuudelta.[2] Loput alueen kristitystä väestöstä joutui muuttamaan Georgian turvallisemmille alueille. Tämä, yhdistettynä laajamittaiseen orjakauppaan ja turkkilaisten hyökkäyksiin, johti useiden Gurian alueiden väestökatoon 1700-luvun loppuun mennessä. Johann Anton Güldenstädt arvioi Gurian väkiluvun 5 000 ja Jacob Reineggs 6 000 perheeksi 1770-luvulla.[2]
Venäjän keisarikunnan aikana
muokkaaGurian viimeiset prinssit valitsivat tiukan venäläismielisen asenteen. Venäjän–Turkin sodan (1806–1812) aikana 19. kesäkuuta 1810 Mamia V Gurieli (1803–26) hyväksyi Venäjän vasalliuden, ja otti vastaan investituuran tunnukset Tsaarilta.[3] Guria liittyi keisarikuntaan autonomisena ruhtinaskuntana, joka säilytti itsehallintonsa ja paikallisen lakinsa. Mamia oli erittäin halukas omaksumaan eurooppalaiset tavat, ja aloitti sarjan uudistuksia modernisoiden hallintoa, taloutta ja koulutusta. Hän pysyi uskollisena Venäjän kruunulle jopa vuonna 1820, kun hänen setänsä Kaikhosro liittyi spontaanisti Guriassa ja Imeretissä syntyneeseen kapinaan, jossa protestoitiin Georgian kirkon kaltoin kohtelua ja korkeaa verotusta.[4] Kun Mamia kuoli 26. lokakuuta 1826 valtaistuimelle nousi hänen alaikäinen poikansa Davit leskiprinsessa Sopian sijaishallitsijana. Sopia oli huolestunut oman autonomiansa säilyttämisestä Venäjällä ja liittyi turkkilaisten puolelle Venäjän–Turkin sodassa (1828–1829). 2. syyskuuta 1829 Venäjän viranomaiset syrjäyttivät Davitin ja pakottivat Sopian maanpakoon Turkkiin. Guria liitettiin Venäjän keisarikuntaan, ensin väliaikaishallinnolla ja vuonna 1840 Ozurgetin ujezdina Kutaisin kuvernementtiin.[5]
Lähteet
muokkaa- ↑ Suny, Ronald Grigor (1994), The Making of the Georgian Nation: 2nd edition, p. 45. Indiana University Press, ISBN 0-253-20915-3
- ↑ a b Encyclopædia metropolitana; or, Universal dictionary of knowledge, ed. by E. Smedley, Hugh J. Rose and Henry J. Rose (1845), p. 532.
- ↑ Lang, David M. (1957), The Last Years of the Georgian Monarchy: 1658–1832, p. 52. New York]: [Columbia University Press
- ↑ Ibid, p. 56
- ↑ "გურიის სამთავრო" (Principality of Guria). In: ქართული საბჭოთა ენციკლოპედია (Encyclopaedia Georgiana). Vol. 3: p. 314–5. Tbilisi, 1978.
