Keskiplatonismi

Keskiplatonismiksi kutsutaan platonismin kehitysvaihetta noin vuodesta 130 eaa., Antiokhos Askalonlaisen syntymästä, 200-luvun alkuun Numeniokseen ja uusplatonismin syntyyn. Alkuperäisten Platonin oppien lisäksi se sai vaikutteita muun muassa uuspythagoralaisuudesta, aristotelismista ja stoalaisuudesta.

Plotinoksen katsotaan panneen alulle keskiplatonismia seuranneen platonistisen koulukunnan, uusplatonismin. Keskiplatonismi oli monella tavalla uusplatonismin esimuoto, ja on filosofisesti kiinnostava erityisesti tästä syystä. Terminä ”keskiplatonismi” on ”uusplatonismin” tavoin ennen kaikkea filosofian historiankirjoituksellinen. Se ei rajaa selkeää filosofista oppia, eikä kukaan filosofi itse katsonut olevansa ”keskiplatonilainen”. Keskiplatonistit itse katsoivat olevansa platonilaisia tai akatemialaisia.

Historia

Tausta

Hellenistisenä aikana Platonin Akatemian opetuksissa tapahtui asteittaisia muutoksia. Platonin vuonna 347 eaa. tapahtuneen kuoleman jälkeen Akatemian johto siirtyi Speusippokselle. Häntä seurasivat Ksenokrates, Polemon, Krantor ja Krates Ateenalainen. Krateen jälkeen, vuonna 268 eaa., Arkesilaos perusti Uuden Akatemian, joka sai vaikutteita pyrrhonilaisesta skeptisismistä. Arkesilaos mallinsi filosofiansa Platonin varhaisten dialogien Sokrateen mukaan: keskeistä oli kaikista arvostelmista pidättäytyminen (εποχὴ περὶ πάντων, epokhē peri pantōn). Uuden Akatemian johtajat eivät Sokrateen tavoin julkaisseet kirjoituksia, eivätkä esittäneet dogmaattisia mielipiteitä vaan johtivat oppilaansa käyttämään omaa järkeään. Tutkijat ovat erimielisiä Uuden Akatemian harjoittaman skeptisismin tarkasta luonteesta, mutta se vaikuttaa olleen ennen kaikkea reaktio stoalaisuuden voimakasta dogmaattisuutta vastaan.

Keskiplatonismin kehitys

Antiokhos Askalonlainen, joka toimi Akatemian johdossa vuosina 79-78 eaa., luovi Uuden Akatemian skeptisismin sekä Platonin ja Vanhan Akatemian filosofien oppien dogmaattisten tulkintojen välimaastossa katsomalla, että Vanhan Akatemian opettajat, samoin kuin peripateetikot ja stoalaiset, olivat olleet perustavissa kohdissa samaa mieltä. Vähitellen koulussa palattiin dogmaattisuuteen. Antiokhoksen keskeisiä opetuksia oli, että ideat ovat ajatuksia jumalan mielessä. Lisäksi hän omaksui Platonin dialogista Timaios ajatuksen demiurgista (alempi luojajumala) sekä Platonin niin kutsutuista kirjoittamattomista opeista ajatuksen maailmansielusta (ajatus, jonka mukaan fyysinen maailma oli elävä, sielullinen olento).

Filon Aleksandrialainen.

Nämä opit tarjosivat kehyksen, jolle sekä muut keskiplatonistit että myöhemmät platonistit saattoivat perustaa ajattelunsa. Tämä platonismin suuntaus oli vastakkainen virallisen Akatemian skeptisistiselle käänteelle. Kuva keskiplatonismin synnystä ja kehityksestä ei kuitenkaan ole täysin selvä. Kaikki keskiplatonistit eivät kuuluneet Akatemiaan, koska se oli tuhottu vuonna 88 eaa. Tutkijat ovat myös erimielisiä Antiokhoksen roolista keskiplatonismin synnyssä.

Akatemian tuhoutumisen jälkeen platonistinen oppi alkoi joka tapauksessa hajautua sekä maantieteellisesti että opillisesti. Monissa kysymyksissä platonismiin alkoi keskiplatonismin kaudella sekoittua vaikutteita toisaalta dogmaattisista aristotelismista ja stoalaisuudesta, toisaalta mystis-uskonnollisista (uus)pythagoralaisuudesta ja teosofiasta. Uuspythagoralaisia kirjoituksia nousi esiin toisella ja ensimmäisellä vuosisadalla eaa., ja niiden kirjoittajina esiintyivät sellaiset nimet kuin ”Okellos Lukanos”, ”Timaios Lokrilainen” (lainattu Timaioksesta) ja ”Arkhytas” (lainattu pythagoralaiselta Arkhytaalta). Stoalaisten tavoin platonilaiset suhtautuivat negatiivisesti epikurolaisuuteen, mutta myös kyynikoihin.

Filon Aleksandrialainen, myöhempi keskiplatonisti, yhdisti stoalaista ja platonilaista filosofiaa juutalaisiin kirjoituksiin Septuagintan allegorisilla tulkinnoilla. Filon opetti, että Jumala oli kaikkien asioiden takana, ja sai maailmankaikkeuden olevaksi ensin puhtaasti älyllisen tahdon teon kautta, jonka jälkeen fyysinen maailmankaikkeus luotiin hänen Logoksensa (sanansa) kautta. Logos sai näin Platonin maailmansielun roolin. Ihmisen tavoitteena oli ”tulla Jumalan kaltaiseksi” puhdistautumalla ja nousemalla yhä korkeammalle todellisuuden tasolle.

Plutarkhos, Numenios ja Albinos (jota jotkut tutkijat pitävät samana henkilönä kuin Alkinoos) olivat myöhempiä keskiplatonilaisia, jotka omaksuivat Platonin Timaioksesta johdetun uuspythagoralaissävytteisen kosmologian sekä ajatukset maailmansielusta (Numenioksen tapauksessa kahdesta maailmansielusta), sielun eri osista, sekä Jumalan ja jumalien olemuksesta.

Keskiplatonismi muodosti pohjan muun muassa Ciceron filosofialle sekä monille ensimmäisten vuosisatojen kristillisille apologeeteille ja teologeille, kuten Justinos Marttyyri, Tatianos, Athenagoras ja Klemens Aleksandrialainen.

Filosofia

Keskiplatonilaisten filosofien teoksista tunnetaan ainoastaan katkelmia. Joitakin poikkeuksia ovat Plutarkhoksen teokset, Albinoksen johdanto platonilaiseen filosofiaan sekä Alkinooksen Platonismin käsikirja. Viimeksi mainittu laitettiin pitkään Albinoksen nimiin, mutta viime aikoina tekijäksi on tunnistettu toinen henkilö, Alkinoos.

Koska keskiplatonismi sai paljon vaikutteita eri puolilta, siihen sisältyy paljon erilaisia näkemyksiä. Tämän vuoksi yhteisten piirteiden määrittäminen on vaikeaa. Keskiplatonismissa alkoi kuitenkin kaikenkattavan filosofisen järjestelmän rakentaminen, joka oli ollut vierasta Uudelle Akatemialle. Tässä keskiplatonismi joutui tukeutumaan osittaiseen synteesiin muiden koulukuntien ajattelusta. Stoalaisuus vaikutti keskiplatonismissa ennen kaikkea etiikkaan, aristotelismi logiikkaan ja uuspythagoralaisuus metafysiikkaan ja uskonnollisiin ajatuksiin.

Metafysiikassa keskiplatonismi keskittyi ennen kaikkea Platonin kirjoittamattomien opetusten tulkintaan. Ne olivat saaneet vaikutteita pythagoralaisuudesta, ja niissä keskeisenä oli ajatus ykseydestä (hen) ja rajaamattomasta kakseudesta (ahoristos dyas). Keskiplatonistit pyrkivät yhdistämään tämän Timaioksessa annettuun kuvaukseen maailman luomisesta.

Keskiplatonilaiset korostivat kaikkein korkeimman ymmärryksen (jumalan) täydellistä transsendentiutta. Tämä jumala oli ideahiearkian kaikkein korkeimmalla tasolla. Platonin ideat alettiin ymmärtää ajatuksiksi jumalallisessa ymmärryksessä. Keskiplatonismissa ajatus siitä, että sielu on erillinen ruumiista, nousi jälleen esille. Jotkut keskiplatonilaiset alkoivat nähdä ruumiin tai ideoiden ruumiillistumisen pahana ja kaiken pahan syynä.

Ruumiin voittaminen ja transsendentaalisen ymmärryksen tavoittaminen suoraan nähtiin mahdottomana, mutta ymmärrys ideoista voitiin saavuttaa tässä todellisuudessa induktion avulla, etenemällä havaittavissa olevista asioista ymmärryksellä tavoitettavaan todellisuuteen. Ihmisen lopulliseksi päämääräksi ymmärrettiin yhdistyminen jumalaan (homoiōsis theōi) ideoiden maailman mietiskelyllä. Tähän liittyi samalla sielun puhdistuminen, mikä mahdollisti myös aristoteelisen etiikan mukaisen tunteiden kohtuullisuuden (metriopatheia).

Filosofeja

Plutarkhos.

• Antiokhos Askalonlainen (n. 130–68 eaa.)
• Aristos Askalonlainen (1. vuosisata eaa.)
• Eudoros Aleksandrialainen (1. vuosisata eaa.)
• Theomnestos (1. vuosisata eaa.)
• Filon Aleksandrialainen (n. 20 eaa. – 40 jaa.)
• Plutarkhos Khaironeialainen (n. 45–125)
• Onasandros (1. vuosisata)
• Albinos (n. 150)
• Alkinoos (100-luku)
• Maksimos Tyroslainen (100-luku)
• Lucius Apuleius eli Apuleios (n. 123/125 – n. 180)
• Attikos (n. 175)
• Numenios Apameialainen (100-luvun loppupuoli)
• Kassios Longinos (n. 213–273)
• Origenes Pakana (200-luku)

Katso myös

• Hellenistinen filosofia
• Uusplatonismi

Kirjallisuutta

• Berchman, Robert M.: From Philo to Origen: Middle Platonism in Transition. Scholars Press, 1985. ISBN 0-8913-0750-8
• Dillon, John: The Middle Platonists: 80 B.C. to A.D. 220. (Toinen painos Ithaca 1996) London: Duckworth, 1981. ISBN 0-7156-1604-8
• Gersh, Stephen: Middle Platonism and Neoplatonism: the Latin Tradition. (Publications in Medieval Studies 23) Notre Dame, IN: University of Notre Dame Press, 1986. ISBN 0-2680-1363-2
• Merlan, P.: From Platonism to Neoplatonism. Hague: M. Nijhoff, 1953.

Aiheesta muualla

• Moore, Edward: Middle Platonism The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)