Location via proxy:   [ UP ]  
[Report a bug]   [Manage cookies]                
Wikipedia

Libanon

valtio Lähi-idässä

Libanonin tasavalta (arab. الجمهورية اللبنانية‎, al-Jumhurīyya al-Lubnanīyya) eli Libanon (arab. لبنان‎, Lubnān) on noin 5,4 miljoonan asukkaan valtio Lähi-idässä Välimeren rannalla.[3] Sen rajanaapureina ovat idässä ja pohjoisessa Syyria ja etelässä Israel.

Libanonin tasavalta
الجمهورية اللبنانية (arabiaksi)
(al-Jumhurīyya al-Lubnanīyya)
Libanonin lippu Libanonin vaakuna
lippu vaakuna

Valtiomuoto tasavalta
Presidentti
Pääministeri		 Michel Aoun (eronnut)
Najib Mikati
Pääkaupunki Beirut
Muita kaupunkeja Tripoli, Sidon, Tyros, Byblos
Pinta-ala
– yhteensä 10 400 km² [1] (sijalla 169)
– josta sisävesiä 1,6 %
Väkiluku (2022) 5 296 814 [1] (sijalla 122)
– väestötiheys 358 as. / km²
– väestönkasvu 0,66 % [1] (2022)
Viralliset kielet arabia
Valuutta Libanonin punta (LBP)
BKT (2020)
– yhteensä 79,51 mrd. USD (PPP) [1]  (sijalla 96)
– per asukas 11 600 USD
HDI (2019) 0,744 [2] (sijalla 92)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 3,9 % [1]
– teollisuus 13,1 % [1]
– palvelut 83 % [1]
Aikavyöhyke UTC+2
– kesäaika UTC+3
Itsenäisyys
 – julistautunut
 – tunnustettu
26. marraskuuta 1941
22. marraskuuta 1943
Lyhenne LB
Kansainvälinen
suuntanumero		 +961
Tunnuslause Koullouna Lil Watan, Lil Oula wal'Allam
Kansallislaulu ”Kulluna lil-watan lil-ula lil-alam”

Maan pääkaupunki on Beirut, joka sijaitsee Välimeren rannalla. Beirutissa on noin 1,8 miljoonaa asukasta.

Sijaintinsa vuoksi maa on ollut osallisena Lähi-idän levottomuuksissa, jotka seurasivat Israelin valtion perustamista. Vuosien 1975–1990 sisällissodan jälkeen maassa oli suhteellisen rauhallista, kunnes 2006 Israel käynnisti voimatoimet Libanonin alueella toimivaa šiiamuslimien aseellista ryhmittymää Hizbollahia vastaan. Maan ilmasto ja ruokakulttuuri ovat tyypillisiä Välimeren alueelle. Talous on palveluorientoitunutta, tärkeitä alueita ovat matkailu ja pankkipalvelut. Maan lipussa ja vaakunassa kuvattu libanoninsetri on käynyt harvinaiseksi, mutta muita metsiä riittää Libanonin vuorilla edelleen.

Maantiede

muokkaa
 
Libanonin kartta

Libanon on melko pieni maa (10 400 neliökilometriä) ja lähes suorakulmion muotoinen. Se on keskimäärin 56 kilometriä leveä, leveimmillään keskeltä 88 kilometriä, ja kapenee siitä etelään ja aivan pohjoiseen.[4] Sillä on rantaviivaa 210 kilometriä sekä maarajaa Syyrian kanssa 375 kilometriä ja Israelin kanssa 79 kilometriä.[5]

Pääosan Libanonista muodostavat Libanoninvuoret, joiden korkein huippu Qurnat al-Sawda kohoaa 3 083 metrin korkeuteen. Vuorten takana Välimereltä katsottuna on hedelmällinen Bekaan laakso ja sen takana Syyrian rajalla Anti-Libanonin vuoristo, jonka korkein huippu Talaal Musa kohoaa yli 2 600 metrin korkeuteen. Bekaan laakso on pääasiassa noin 500 metrin korkeudella merenpinnasta. Litanijoki virtaa Bekaan laaksosta etelään, kääntyy lähellä Golania länteen ja erottaa siellä Ylä-Galilean Libanonvuorista. Pohjoisrajan Syyrian kanssa muodostaa Nahr al-Kabir -joki.[4]

Suurimmat kaupungit ovat pääasiassa Välimeren rannalla, Bekaan laaksossa ja maan pohjoisosissa. Rannikkotasanko on hyvin kapea. Tripolin kohdalla tasanko on 6,5 kilometrin levyinen; lähellä Juniyahissa 1,5 kilometriä leveän rannikkotasangon jälkeen maasto kohoaa 750 metriin 6,5 kilometrin matkalla merenrannasta.[4]

Libanonissa vallitsee välimerenilmasto, johon kuuluvat pitkä kuuma ja kuiva kesä ja viileä, sateinen talvi. Rannikolla kesät ovat kuumia ja kosteita mutta sateettomia. Kaste on runsasta ja tärkeää maanviljelykselle. Libanonvuoret suojaavat Bekaan laaksoa meren vaikutukselta, joten ilmasto on siellä mantereisempi ja lunta sataa useammin kuin Libanonvuorilla, vaikka ne ovat korkeammat.[6] Libanon on muuttolintujen tärkeällä reitillä, ja maassa on tavattu yli 400 lintulajia. Monia niistä on metsästetty säälimättömästi kielloista huolimatta.[7]

Libanon on metsäisin Välimeren valtioista. Vuorilla kasvaa rautatammia, erilaisia havupuita ja yhä harvinaisemmaksi käyvää kansallispuuta libanoninsetriä. Rannikoilla kasvaa monia hedelmäpuita.[8]

 
Libanonin symbolina pidetty libanoninsetri (Cedrus libani)

Historia

muokkaa
Pääartikkeli: Libanonin historia

Varhaishistoria

muokkaa

Nykyinen Libanon oli yksi muinaisten foinikialaisten pääalueista. Tämän purjehtijakansan kulttuuri kukoisti noin 2700–500 eaa. Tämän kauden lopulla alueen valloittivat ensin assyrialaiset, myöhemmin babylonialaiset ja Persia. Aleksanteri Suuri valloitti Tyroksen vuonna 332 eaa. Aleksanterin kuoleman jälkeen se jäi seleukideille. Rooma valtasi sen ensimmäisellä vuosisadalla eaa., ja alue oli Rooman valtakunnassa alun perin osa Syrian provinssia. Rooman valtakunnan hajottua se kuului Itä-Rooman alueisiin aina arabivalloitukseen asti. Umaijadit (660–750) perustivat pääkaupunkinsa Syyriaan Damaskokseen ja heidän jälkeensä valtaan nousivat Iranista tulleet abbasidit.[9][10]

Keskiajalla Libanon oli tärkeällä ristiretkireitillä. Ensimmäisen ristiretken reitti kulki maan läpi, ja se kuului eri ristiretkivaltioihin aina 1400-luvulle asti, jolloin Egyptin mamelukit valloittivat sen.[11] Mamelukkien valta päättyi Osmanien valtakunnan valloitukseen. Libanonvuoristo oli monien vainottujen ryhmien pakopaikka. Osmanien valtakunnan aikana se oli maroniittikristittyjen autonominen maakunta.[12]

Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Kansainliitto antoi Libanonin ja Syyrian Ranskan mandaattialueiksi. Libanonvuoriston lisäksi maahan liitettiin Pohjois-Libanon, Etelä-Libanon ja ennen Syyrian kuulunut Biqan maakunta. Kristityt jäivät maassa enemmistöksi. Vuonna 1942 hyväksyttiin Libanonin tasavallan perustuslaki, joka jakoi poliittisen vaikutusvallan eri ryhmien välille.[13]

Toinen maailmansota ja itsenäisyys

muokkaa
 
Australialaisia sotilaita Sidonissa 1941.

Edelleen Ranskan hallinnassa ollut Libanon siirtyi 1940 Vichyn Ranskalle. Vapaan Ranskan ja Britannian joukot valloittivat sen kesäkuussa 1941, ja maa julistettiin itsenäiseksi 26. marraskuuta ja mandaatti päättyneeksi. Ranskalaiset kuitenkin pidättivät uuden hallituksen, ja heidän vapauttamistaan 22. marraskuuta 1944 pidetään maan itsenäisyyspäivänä. Ranskalaiset joukot vetäytyivät maasta 1946.[14] Libanon osallistui Israelin vastaiseen sotaan 1948–1949.[14]

Libanonin talous kasvoi toisen maailmansodan jälkeen voimakkaasti arabimaiden kasvavan öljykaupan ja maksunvälitystoiminnalle edullisen sijainnin ansiosta.[15] Maan ensimmäinen presidentti Bechara el-Khoury joutui eroamaan 1952 korruptioskandaalin takia. Häntä seurasi Camille Chamoun.[16]

Vuonna 1956 välit Egyptiin kiristyivät, kun Libanon ei tuominnut Egyptiin hyökänneitä länsivaltoja. Sunnipääministeri Rashid Karami tuki Chamounia. Etenkin maan muslimit toivoivat liittymistä arabinationalistien Egyptin ja Syyrian perustamaan Yhdistyneeseen arabitasavaltaan, kun taas kristityt kannattivat yhteyksiä länteen. Nasseria kannattavien muslimien kapina ja Irakin länsimielisen monarkian kaatuminen 1958 saivat Chamounin pyytämään 14. heinäkuuta 1958 apua Yhdysvalloilta. Tammikuussa 1957 julistetun Eisenhower-opin mukaan Yhdysvallat lähettäisi talous- ja sotilasapua Lähi-idän maihin Neuvostoliiton vaikutuksen vastapainoksi.[13] Operaatio Blue Batin aikana yhdysvaltalaiset miehittivät Beirutin lentoaseman, satamat ja kaupunkiin johtavat tiet. Operaatio oli menestys ja saavutettuaan tavoitteensa joukot vetäytyivät jo samana vuonna.[14]

1960-luvulla etenkin Beirut ja sen ympäristö rikastuivat matkailun ja pankkitoiminnan ansiosta ja Libanon tuli tunnetuksi ”Lähi-idän Sveitsinä” ja Beirut ”Lähi-idän Pariisina”. Muut osat maasta pysyivät kuitenkin köyhinä. Libanon ei osallistunut vuoden 1967 Israelin sotaan, mutta joutui osallisiksi sen seurauksista, kun palestiinalaispakolaiset alkoivat käyttää maata Israelin vastaisten toimien tukikohtana. Joulukuussa 1968 Israel hyökkäsi Beirutin lentoasemalle ja tuhosi 13 lentokonetta kostoksi palestiinalaisten PFLP:n iskusta.[13]

Marraskuussa 1969 armeijan komentaja Emile Boustany ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat solmivat Kairossa salaisen sopimuksen, joka salli palestiinalaisten leirien perustamisen Libanoniin. Jordanian vuoden 1970 ”mustan syyskuun” jälkeen PLO:n johto ja Arafat siirtyivät Libanoniin. 10. huhtikuuta 1973 Israelin kommandot hyökkäsivät Beirutiin ja tappoivat kolme palestiinalaisjohtajaa. Tämä johti seuraavana päivänä Libanonin hallituksen eroon. Palestiinalaisongelma aiheutti muslimien ja kristittyjen välien kiristymisen.[14]

Sisällissota 1975–1990

muokkaa
 
Sisällissodan tuhoja Beirutissa 1982.

Täysimittainen sisällissota alkoi huhtikuussa 1975 kristittyjen falangistien ja palestiinalaisten välillä. Palestiinalaiset joukot liittyivät pääasiassa vasemmistolaisiin muslimeihin, kun taistelut levisivät koko maahan. Maan presidentti pyysi kesäkuussa 1976 tukea Syyrian joukoilta. Syyrialaisten ja muiden arabien pelotevoima siirtyi erottamaan taistelevia osapuolia. Beirut rauhoittui, mutta sotiminen siirtyi Etelä-Libanoniin.[14]

Israel aloitti suurhyökkäyksen 1978, kun PLO oli hyökännyt Pohjois-Israelissa bussiin ja miehitti Etelä-Libanonin Litanijokeen saakka. YK:n turvallisuusneuvosto määräsi Israelin vetäytymään maasta ja perusti UNIFIL-rauhanturvajoukot. Israel siirsi kuitenkin miehitysalueensa tukemalleen, pääasiassa kristityistä koostuvalle Etelä-Libanonin armeijalle, jota johti majuri Sa’ad Haddad. Israel piti myös 12 mailin ”turvallisuusvyöhykkeen” oman rajansa pohjoispuolella.[14]

Vuonna 1981 Yhdysvaltain johdolla neuvoteltu tulitauko piti lähes vuoden, lukuun ottamatta satunnaisia PLO:n rakettihyökkäyksiä Pohjois-Israeliin. Israel aloitti 6. kesäkuuta 1982 täysimittaisen hyökkäyksen, jonka tavoitteena oli ajaa sekä PLO että Syyrian joukot maasta.[14] Israel valloitti Itä-Beirutin maroniittikristittyjen johtajien tuella. Yhdysvaltain välityksellä PLO:n ja Syyrian joukot vetäytyivät Beirutista. Syyskuussa 1982 maahan tulivat ensimmäiset monikansalliset rauhanturvajoukot Yhdysvalloista, Ranskasta ja Italiasta.[13]

Libanonin armeija romahti lähes täysin helmikuussa 1984. Muslimit ja druusit olivat siirtyneet eri ryhmittymiin. Länsimaita vastaan tehtiin runsaasti pommi-iskuja ja lentokonekaappaus. Tekijöinä olivat pääasiassa pienet šiiaryhmittymät, jotka uskoivat että Yhdysvaltain ja Israelin joukkojen läsnäolo palveli lähinnä kristittyjen etua.[14]

Keväällä 1983 Israel ja Libanon sopivat Israelin vetäytymisestä ja turvallisuusvyöhykkeen luomisesta Libanonin eteläosaan. Sopimuksen piti olla Syyrian vetäytymisen ehto, mutta Syyria vastusti sopimusta ja kieltäytyi vetämästä joukkojaan. Kesään 1985 mennessä Israel oli vetäytynyt turvallisuusvyöhykkeelle, missä sen joukot pysyivät toukokuuhun 2000 asti.[13]

Pääministeri Rashid Karami, joka oli johtanut vuoden 1984 epäonnistuneiden rauhanneuvotteluiden jälkeen kansallisen yhtenäisyyden hallitusta, salamurhattiin 1. kesäkuuta 1987. Presidentti Amine Gemayelin kausi päättyi syyskuussa 1988. Tämän jälkeen Itä-Beirutia hallitsi kristittyjen kenraali Michel Aounin sotilashallitus ja Länsi-Beirutia sunnimuslimi Salim al-Hossin johtama ja Syyrian tukema hallitus. Syyrian hyökkäys 1990 pakotti Aounin turvaan Ranskan lähetystöön ja maanpakoon Pariisiin. Sisällissodan katsotaan loppuneen tähän.[13]

Sisällissodan jälkeen

muokkaa

Elokuussa 1990 parlamentti sopi perustuslain muutoksista, joilla kansalliskokouksen parlamenttipaikkoja lisättiin 128:aan ja ne jaettiin tasan muslimien ja kristittyjen kesken. Druusit laskettiin muslimeiksi. Parlamentti hyväksyi maaliskuussa 1991 lain, jolla se armahti lähes kaikkien sisällissodan aikaisten rikkomusten tekijät. Toukokuussa 1991 puolisotilaalliset joukot hajotettiin, poikkeuksena muun muassa Hizbollah. Kaikkiaan sisällissodassa kuoli yli 100 000 ja ehkä jopa 250 000 muutti maasta pysyvästi. Viimeiset länsimaiset panttivangit vapautettiin toukokuussa 1992.[14]

Rafik al-Haririn murha ja setrivallankumous
muokkaa

Pääministeri Rafik Hariri murhattiin autopommilla helmikuussa 2005.[17] Tämän seurauksena Libanonissa alkoi setrivallankumous kansalaisten kokoontuessa laajoihin mielenosoituksiin. Tämä johti lopulta siihen, että Syyria veti kaikki viimeisetkin Libanonissa olevat joukkonsa kotiin huhtikuussa vuonna 2005 ja vuodesta 1976 jatkunut Syyrian 29 vuotta kestänyt sotilaallinen läsnäolo Libanonissa päättyi.[18]

Libanon vuodesta 2006
muokkaa

Heinäkuussa 2006 Israel käynnisti laajamittaisen hyökkäyksen Libanoniin Hizbollahin tehtyä iskun Israelin rajan yli, kts. Israelin–Libanonin konflikti 2006.

Islamistinen, mahdollisesti al-Qaidalta ideologiaa omaksunut Fatah al-Islam otti haltuunsa palestiinalaisten pakolaisleirin Nahr al-Baredin lähellä Tripolia, mutta Libanonin armeija kukisti sen 15 viikon taistelujen jälkeen. Libanonin armeijan joukkoja johti kenraali Francois al-Hajj, joka murhattiin 2007.[19]

Presidentti Emile Lahoudin kausi päättyi 2007, eivätkä hallitseva syyriavastainen hallituskoalitio ja Hizbollahin hallitsema, Syyrian ja Iranin tukema oppositio päässeet sopuun hänen seuraajastaan. Lahoud käski kautensa lopussa armeijan ottaa maan turvallisuuden vastuulleen ja uhkaili hätätilalla. Pääministeri Fouad Sinioran hallitus julisti käskyn mitättömäksi, koska se olisi tarvinnut hallituksen vahvistuksen, ja otti presidentin valtaoikeudet haltuunsa perustuslain mukaisesti. Toukokuussa 2008 parlamentti valitsi armeijan komentajan kenraali Michel Suleimanin presidentiksi. Hän nimitti Sinioran uudelleen pääministeriksi.[13] Kesäkuun 2009 parlamenttivaaleissa voitti länsimielinen allianssi ja Saad Harirista tuli pääministeri.[20] Tämän Saad Haririn ensimmäisen pääministerikauden jälkeen Najib Mikati toimi maan pääministerinä vuosina 2011–2014.[21] Häntä seurasi vuosina 2014–2016 Tammam Salam.[22]

Presidentti Suleimanin väistyttyä virkakautensa päätyttyä vuonna 2014 maa oli ilman presidenttiä kaksi ja puoli vuotta, ja pääministeri Tammam Salamin toimi myös virkaatekevänä presidenttinä, ennen kuin parlamentti valitsi lokakuussa 2016 entisen asevoimien komentajan Michel Aounin maan presidentiksi.[23] Presidentti Aounia pidetään Hizbollahin, Iranin ja Syyrian läheisenä liittolaisena.[24]Aoun nimitti Saad Haririn hallituksen muodostajaksi ja hänestä tuli pääministeri joulukuussa 2016[25]. Vuonna 2018 järjestettiin parlamenttivaalit, ja Hariri sai jatkaa niiden jälkeenkin pääministerinä.[5][13]

Libanonissa pidettiin vuonna 2018 parlamenttivaalit, jota olivat ensimmäiset yhdeksään vuoteen, edelliset parlamenttivaalit olivat vuonna 2009 ja sen jälkeen maan parlamentti lykkäsi turvallisuussyistä vaaleja useita kertoja Äänestysprosentti jäi vaatimattomaksi ollen 49%.[26] Vaaleissa Hizbollahin suosio kasvoi ja sunnit taas olivat pettyneet valtapuolueeseensa pääministeri al-Haririn Tulevaisuus-liittoumaan.[26][27][28]

Libanonia on kuormittanut suuresti Syyrian sisällissota, sillä Libanoniin arvioidaan tulleen Syyriasta jopa 1,5–2 miljoonaa pakolaista. Libanon ei halua pakolaisten jäävän maahan, sillä nämä voisivat muuttaa Libanonin herkkää eri väestöryhmien välistä tasapainoa ja Syyrian sisällissodan alettua vaimentua vuonna 2019 Syyrian hallituksen ratkaisevaa voittoa kohti, Libanon on alkanut yhä aktiivisemmin ohjata pakolaisia palaamaan Syyriaan.[29]

Lokakuussa 2019 pääministeri Saad al-Hariri sanoi eroavansa. Tämän taustalla olivat pitkään jatkuneet mielenosoitukset hallituksen politiikkaa vastaan sekä kansalaisten laaja yleinen tyytymättömyys hallintoa kohtaan.[30] Tammikuussa 2020 uutena pääministerinä aloitti Hassan Diab,[31] joka erosi Beirutin elokuisen räjähdyksen jälkeen. Uudeksi pääministeriksi tuli 31. elokuuta 2020 Mustapha Adib.[32] 13 kuukauden tuleoksettomien neuvottelujen jälkeen pääministeriksi nousi jälleen Libanonin rikkain ihminen Najib Mikati.[33]

Beirutissa elokuussa 2020 tapahtunut satamaräjähdys johtui siellä vuosikausia varastossa olleesta räjähdysherkästä ammoniumnitraatista. Räjähdyksessä kuoli yli 200 ihmistä ja tuhansia loukkaantui. Ihmisoikeusjärjestön mukaan Libanonin korruptoituneessa hallinnossa syyllistyttiin vähintäänkin "rikolliseen huolimattomuuteen", kun vaarasta ei välitetty. Asiasta todennäköisesti tiesivät lukuisat ministeriöt, tulli, asevoimat ja poliitikot, mutta ketään ei ole saatu siitä syytteeseen.[34]

Politiikka

muokkaa
Pääartikkeli: Libanonin politiikka
 
Libanonin parlamentti.

Libanonin tasavallan vakiintuneen käytännön mukaan valta on jaettu kristittyjen ja šiia- ja sunnimuslimien kesken: presidentin pitää olla maroniittikristitty, pääministerin sunnimuslimi, parlamentin puhemiehen šiiamuslimi ja eduskunnan apulaispuhemiehen ortodoksi.[35][36]

Libanonin presidentti on Michel Aoun (vuodesta 2016 lähtien). Edelliset presidentit olivat Michel Suleiman (vuosina 2008–2014), Emile Lahoud (vuosina 1998–2007) ja Elias Hrawi (vuosina 1989–1998). Aoun erosi lokakuussa 2022, vaikka seuraajaa ei ollut nimetty.[37]

Libanonin pääministeri oli Saad Hariri (vuosina 2016–2020), hänen jälkeensä lyhyen aikaa Hassan Diab ja Mustapha Adib, ja syykuusta 2021 Najib Mikati.[38]

Libanonin parlamentin puhemies on Nabih Berri (vuodesta 1992 lähtien).[39]

Libanonin parlamentti on yksikamarinen kansalliskokous, Majlis al-Nuwab. Sen 128 edustajaa valitaan nelivuotiskausille väestöryhmien kiintiöiden mukaan suoralla vaalilla. Kansalliskokous valitsee presidentin kuudeksi vuodeksi. Presidentti neuvottelee pääministerin nimityksestä kansalliskokouksen kanssa. Pääministeri valitsee ministerit keskustellen presidentin ja kansalliskokouksen kanssa.[5]

Libanonin puolueet ja poliittiset liittoutumat

muokkaa

Libanonin politiikassa ryhmittymät ovat usein henkilöityneet voimakkaasti, vaikutusvaltaiset perheet käyttävät suurta valtaa ja puolueet ovat jakautuneet uskonnollisten ryhmien mukaan ja muodostavat valtapoliittisista syistä erilaisia ja vaihtuvia liittoutumia. Keskeisimmät poliittiset ryhmät ja toimijat ovat seuraavat:[40]

Vaikutusvaltaisin ja voimakkain poliittinen ryhmä Libanonissa on šiialainen Hizbollah, jonka perusti vuonna 1982 Iranin vallankumouskaarti. Hizbollahilla on hyvin läheiset kytkökset Iraniin ja Syyrian Bashar al-Assadin hallintoon, jonka puolella se on taistellut Syyrian sisällissodassa. Yhdysvallat luokittelee Hizbollahin terroristijärjestöksi. Hizbollahin johtaja on Hassan Nasrallah.[40]

Toinen shialainen puolue Amal taisteli Hizbollahia vastaan Syyrian sisällissodassa, mutta sodan jälkeen se on ollut Hizbollahin hyvin läheinen liittolainen. Myös Amalilla on vahva kytkös Syyrian al-Assadin hallintoon. Amalin johtaja on Libanonin parlamentin puhemiehenä vuodesta 1992 toiminut Nabih Berri.[40]

Tulevaisuus-liikettä (Future Movement FM) johtaa Libanonin vaikutusvaltaisin sunni-muslimi Saad al-Hariri, joka on toiminut vuodesta 2016 Libanonin pääministerinä. Saad al-Haririri tuli näkyvästi politiikkaan vuonna 2005 tapahtuneen isänsä Rafik al-Haririn murhan jälkeen. Tulevaisuudelle keskeistä on ollut vastakkainasettelu Hizbollahin ja sen liittolaisten kanssa.[40]

Vapaa Isänmaallinen liike (FPM, Free Patriotic Movement) on Michel Aounin perustama suurin kristittyjen poliittinen ryhmä. FPM:n johdossa on Aounin vävy Gebran Bassil ja FPM on liittoutunut Hizbollahin kanssa. Vuonna 2016 tehdyn sopimuksen avulla Aounista tuli presidentti ja al-Harirista pääministeri.[40]

Libanonilaiset voimat (Lebanese Forces FL) on Samir Geagean johtama kristittyjen ryhmä, joka on merkittävin kristittyjen Hizbollahia vastustava voima. Samir Geagea oli sisällissodan jälkeen pitkään vankilassa ainoana sodanaikaisten aseistettujen ryhmien johtajista.[40]

Kateab eli falangistit on myös Hizbollahia vastustava kristittyjen poliittinen liike, jonka johdossa on Sami Gemayel, joka seurasi murhattua veljeään Pierre Gemayelia ja isäänsä Libanonin entistä presidenttiä Amine Gemayelia (presidenttinä vuosina 1982–1988).[40]

Marada on kristittyjen poliittinen ryhmä, joka on Hizbollahin ja Syyrian läheinen liittolainen. Sitä johtaa Suleiman Franjieh, joka on Syyrian presidentti Bashar al-Assadin henkilökohtainen ystävä ja hänen isoisänsä Suleiman Franjieh senior oli Libanonin presidentti vuosina 1970–1976.[40]

Edistyksellinen sosialistipuolue (PSP Progressive Socialist Party) on Walid Jumblattin johtama Libanonin druusi-vähemmistön keskeinen poliittinen edustaja. Walid Jumblatt on perinyt asemansa murhatulta isältään Kamal Jumblattilta.

Suurimmat puolueet ovat muodostaneet liittoutumia. Maaliskuun 8. päivän koalitio (The 8 March Coalition) on Syyria-mielinen ryhmittymä ja sen merkittävimmät jäsenet ovat shialaiset puolueet Hizbollah ja Amal sekä niiden kanssa liittoutuneet kristittyjen FPM ja pieni Marada.[40]

Maaliskuun 14. päivän koalitio (The 14 March Coalition) on ideologialtaan länsimielinen ja syyrialaisvastainen ryhmä. Sen merkittävimmät jäsenet ovat sunnilainen FM sekä kristittyjen FL ja Kateab.[26][40]

Hallinnollinen aluejako

muokkaa
 
Libanonin kuusi vanhaa hallintoaluetta.

Libanon jakautuu kahdeksaan aluehallintoalueeseen (mohafazah).[41] Hallintoalueista pienin, Beirutin alue, kattaa vajaat 20 neliökilometriä eli käytännössä pääkaupunki Beirutin, joka on myös oma piirikuntansa. Se on maan taloudellisen, poliittisen, kulttuurillisen ja sosiaalisen toiminnan keskus.[42] Kaksi hallintoaluetta, Aakar ja Baalbek-Hermel on perustettu myöhemmin kuin muut, eikä niitä käytetty vielä vaalipiireinä vuoden 2009 vaaleissa. Numerot viittaavat viereiseen karttaan, pääkaupunki suluissa.[5][43]

Talous

muokkaa

Libanonin talous on palveluorientoitunut, sillä palvelusektori tuottaa 79,4 prosenttia bruttokansantuotteesta. Vuosien 1975–1990 sisällissota vahingoitti talouden infrastruktuuria pahasti, mutta jälleenrakennus on ollut voimakasta. Viime vuosien vakaa tilanne on saanut turismin ja pankkitoiminnan kukoistamaan, ja jopa ankeana talousvuonna 2009 Libanonin kansantalous koki 9 prosentin nousun.[5]

Vuonna 2016 Libanonissa vieraili 1,69 miljoonaa turistia.[44]

Merkittävimmät vientituotteet ovat jalokivet, metallituotteet, hedelmät, tupakka, tekstiilit ja erilaiset kulutustavarat. Suuri osa viennistä suuntautuu Syyriaan, Yhdistyneisiin arabiemiraatteihin, Saudi-Arabiaan ja Turkkiin.[5]

Libanonissa on seitsemän lentokenttää, joista yhdellä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautateitä on 402 kilometriä, mutta ne ovat käyttökelvottomassa kunnossa. Maantietä on 6 970 kilometriä. Satamakaupunkeja ovat Beirut ja Tripoli.[5] Beirutiin ei ole aikataulutettuja matkustajalaivoja, mutta sinne tehdään risteilyitä Kyprokselta.[45] Suurten kaupunkien välillä on linja-autoliikennettä.[46]

Libanonin rikkain mies on entinen pääministeri Najib Mikati, jonka omaisuuden arvoksi arvioidaan 2,5 miljardia dollaria, joten hän kuuluu maailman 1000 rikkaimman ihmisen joukkoon. Libanonin toiseksi rikkain on hänen veljensä. Suurliikemies ja sunni-poliitikko Najib Mikatia epäiltiin lokakuussa 2019 korruptiosta ja taloudellisista väärinkäytöksistä.[47]

Väestö

muokkaa
Pääartikkeli: Libanonin väestö
 
Kirkko ja moskeija vierekkäin Beirutissa.

Libanonin 5,9 miljoonan hengen väestö koostuu monista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä.[5] Ryhmien välisten jännitteiden ja konfliktien takia väestönlaskentaa ei ole pidetty vuoden 1932 jälkeen. Väestönlaskenta osoittaisi muun kuin kristityn väestön osuuden merkittävää kasvamista, mikä aiheuttaisi vaatimuksia myös poliittisiin myönnytyksiin eniten väkilukuaan kasvattaville ryhmille. Kovin tarkkaa tietoa väestön koostumuksesta ei siis ole.[48][49]

Libanonin väestö puhuu äidinkielenään valtaosin arabiaa. Osa arabiankielisistä libanonilaista, etenkin kristityistä, katsoo kuitenkin olevansa etnisesti pikemmin arabivalloitusta edeltäneiden kulttuurien (foinikialaiset, aramealaiset, kanaanilaiset) jälkeläisiä kuin arabeja.[1] Kielellisiä vähemmistöjä ovat muun muassa kurdit, armenialaiset ja persialaiset, jotka kuitenkin yhteensä ovat alle neljä prosenttia väestöstä.[50][5]

Kansalaisten arvioitu jakauma on 32 % kristittyjä, 68 % muslimeita (32 % sunnilaisia, 31 % šiialaisia ja pieni määrä muita suuntauksia). Kaikkiaan 18 uskonnollista ryhmää on saanut Libanonin perustuslaissa virallisen aseman.[1][51]

Syksyllä 2022 Libanoniin levisi kolera, ilmeisesti naapurimaa Syyriasta. Talouden romahdus on johtanut vesi-infrasturktuurin ja terveydenhuollon huonoon tilaan.[52][53]

YK:n vuosituhattavoitteista kolmea pidettiin vuoden 2010 arvion mukaan todennäköisenä ja yhtä mahdollisena tavoittaa. Todennäköisiä ovat tavoitteet ulottaa peruskoulutus kaikille, edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja parantaa naisten asemaa ja parantaa odottavien äitien terveyttä. Mahdollinen tavoite on vähentää lapsikuolleisuutta. Sen sijaan köyhyyteen, tarttuviin tauteihin ja ympäristöön liittyvistä tavoitteista ei ole tarpeeksi tietoa niiden saavuttamisen arvioimiseksi.[54]

Kulttuuri

muokkaa

Libanonin monien uskontojen takia uskonnollisista juhlapäivistä on koetettu mukauttaa kansallisia juhlapäiviä. Armeijan vuosipäivä on merkittävä juhla. Libanonin lipussa kuvattu libanoninsetri kertoo maan muinaisaikaisesta vientituotteesta, punaiset juovat kertovat libanonilaisten vuosisatojen aikana vuodattamasta verestä.[55]

Libanonin ruoka on tyypiltään välimerellistä. Pitaleivät ja hummus ovat oleellisia ainesosia. Myös riisiä ja pastaa syödään paljon. Punainen liha ja kana ovat tavallisia, mutta ne syödään yleensä muun ruoan seassa, ei pihveinä tai leikkeinä. Islamin vaikutuksen takia sianliha on harvinaista.[55]

Kristityt ja kaupunkien muslimit käyttävät länsimaisia vaatteita. Maaseudun muslimikylissä näkee vielä naisilla perinteisiä Chador-huiveja ja värikkäitä hameita ja miehillä perinteisiä pussihousuja.[55] Yhteiskuntaluokka määräytyy varallisuuden, ei syntyperän mukaan. Koulutusta arvostetaan ja varakkaat ihmiset pyrkivät saamaan lapsensa hyviin kouluihin. Arabiankielen korostus paljastaa ihmisen syntyperän, ja huolellinen ääntämys on tavoiteltava asia.[55]

Libanonilaisen kirjailijan Kahlil Gibranin teoksia on käännetty yli 20 kielelle.[56]

Libanonissa on viisi kohdetta Unescon maailmanperintöluettelossa, ja ne ovat kaikki historiallisia kulttuurikohteita: Anjarin kaupunki 700-luvulta, Baalbek, Tyros ja Byblos foinikialaisten ajoilta sekä Ouadi Qadishan Pyhä laakso ja setripuiden metsä.[57]

 
Baalbekia

Urheilu

muokkaa

Libanon on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948 alkaen, sekä kesä- että talvikisoihin. Se on saanut yhteensä neljä mitalia: kolme painista ja yhden painonnostosta.[58]

Libanonin suosituin laji on jalkapallo. Rekisteröityneitä pelaajia Libanonissa on 18 485 ja seuroja 178. Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen lopputurnaukseen Libanon ei ole koskaan selviytynyt, mutta pelasi Aasian-mestaruuskilpailujen lopputurnauksessa vuonna 2000. Libanonin jalkapallomaajoukkue oli joulukuussa 2020 FIFA-rankingissa sijalla 92. Muita suosittuja lajeja ovat koripallo ja painonnosto.[59][60][61]

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i Lebanon CIA World Factbook. Viitattu 27.11.2022.
  2. ↑ Human Development Report 2020. UNDP.org (englanniksi)
  3. ↑ Country Summary. The World Factbook, Määritä ajankohta! Central Intelligence Agency. Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  4. ↑ a b c Land Lebanon: A Country Study. Library of Congress, 1987.
  5. ↑ a b c d e f g h i Lebanon The World Factbook. Washington, DC: Central Intelligence Agency. (englanniksi)
  6. ↑ Climate. Lebanon: A Country Study. Library of Congress, 1987.
  7. ↑ Lebanon’s wildlife find little protection behind hunting ban (Arkistoitu – Internet Archive) Daily Star 2011
  8. ↑ The thousand year old cedars (Arkistoitu – Internet Archive) Easy Voyage
  9. ↑ The Umayyads Lebanon: A Country Study. Library of Congress, 1987.
  10. ↑ The Art of the Umayyad Period (661–750) Heilbrunn timeline of art history
  11. ↑ The Crusades Lebanon: A Country Study. Library of Congress, 1987.
  12. ↑ Maronite Heritage
  13. ↑ a b c d e f g h Lebanon timeline BBC News. 2018. Viitattu 27.11.2022.
  14. ↑ a b c d e f g h i Background Note Lebanon. (Previous Editions) 23.5.2011. US Department of State. Arkistoitu 15.4.2015. Viitattu 6.1.2015. (englanniksi)
  15. ↑ Profile of Lebanon / The Economy Lebanon embassy in Washington DC. Arkistoitu 8.9.2013. Viitattu 26.10.2011.
  16. ↑ Camille Chamoun Wars of Lebanon.
  17. ↑ Spiegel
  18. ↑ Viimeiset syyrialaiset sotilaat vetäytyivät Libanonin maaperältä ts.fi. 27.4.2005. Arkistoitu 19.12.2019. Viitattu 18.12.2019.
  19. ↑ Lebanon mourns army leader AlJazeera. Viitattu 14.12.2007.
  20. ↑ Lebanon´s new cabinet formed, Saad Hariri as PM CCTV-International english.cctv.com. Viitattu 17.12.2019.
  21. ↑ Hezbollah nominee made Lebanon PM bbc.com. 25.1.2011. Viitattu 17.12.2019. (englanti)
  22. ↑ Lebanon nominates new prime minister bbc.com. 6.4.2013. Viitattu 17.12.2019. (englanti)
  23. ↑ Entinen asevoimien komentaja valittiin Libanonin presidentiksi Yle. 3.10.2016. Viitattu 20.5.2019.
  24. ↑ Michel Aoun elected Lebanon's president bbc.com. 31.10.2016. Viitattu 17.12.2019. (englanti)
  25. ↑ Lebanon's Saad Hariri named new PM bbc.com. 3.11.2016. Viitattu 17.12.2019. (englanti)
  26. ↑ a b c Libanonin vaalien äänestysaktiivisuus jäi vaisuksi Yle Uutiset. Viitattu 17.12.2019.
  27. ↑ Unpicking the results of Lebanon's elections www.aljazeera.com. Viitattu 17.12.2019.
  28. ↑ https://fas.org/sgp/crs/mideast/IN10900.pdf fas.org.
  29. ↑ Libanon haluaa karkottaa Syyrian pakolaisia tuhoamalla heidän asuntonsa – 15 000 lasta jäämässä kodittomiksi Yle Uutiset. Viitattu 17.12.2019.
  30. ↑ Libanonissa pääministeri Saad Hariri eroaa – samalla eroaa myös maan hallitus Yle Uutiset. Viitattu 17.12.2019.
  31. ↑ Lebanon PM Diab: new government is 'a rescue team' Reuters. 21.1.2020. Viitattu 5.3.2020. (englanniksi)
  32. ↑ Ranskan Macron suuntasi Beirutin-vierailunsa aluksi 85-vuotiaan laulajan luokse – Libanonin uudeksi pääministeriksi nousi Mustapha Adib Yle.fi, uutiset. 2.9.2020. Viitattu 2.9.2020.
  33. ↑ Libanon sai hallituksen yli vuoden neuvottelujen jälkeen Helsingin Sanomat. 10.9.2021. Viitattu 27.11.2022.
  34. ↑ Beirutin satamaräjähdys olisi ollut vältettävissä – omaisten mitta täynnä ilta-Sanomat. 3.8.2021. Viitattu 27.11.2022.
  35. ↑ Lebanese National Pact: History, Significance, & Facts Encyclopedia Britannica. Viitattu 17.12.2019. (englanniksi)
  36. ↑ Why only a Christian can be Lebanon's president Gulf News. 2021. Viitattu 27.11.2022.
  37. ↑ Lebanon’s President Michel Aoun leaves office amid crisis Al Jazeera. 30.10.2022. Viitattu 26.11.2022.
  38. ↑ Lebanon country profile BBC News. Viitattu 27.11.2022.
  39. ↑ Nabih Berri: Lebanon’s ‘untouchable’ parliamentary speaker France 24. 2022. Viitattu 27.11.2022.
  40. ↑ a b c d e f g h i j Lebanon - Political Parties www.globalsecurity.org. Viitattu 5.1.2020.
  41. ↑ Poliittinen järjestelmä (myös alueiden suomenkielisten nimien lähde) Maatiedosto Libanon. Suomen Syyrian-suurlähetystö. Arkistoitu 26.5.2012.
  42. ↑ Beirut Governorate Enotes
  43. ↑ Provinces of Lebanon Statoids
  44. ↑ Tourism Sector in Lebanon 2016 databank.com.lb. Arkistoitu 1.12.2017. Viitattu 29.11.2017. (englanniksi)
  45. ↑ Getting There Lonely Planet
  46. ↑ Getting Around Lonely Planet
  47. ↑ Lebanon’s richest man indicted. Who is Najib Mikati? gulfnews.com. Viitattu 17.12.2019. (englanniksi)
  48. ↑ Population Lebanon: A Country Study. Library of Congress, 1987.
  49. ↑ Amos Barshan: The World’s Most Dangerous Census The Nation. 2019. Viitattu 27.11.2022.
  50. ↑ Lewis, M. Paul (ed.),: Languages of Lebanon 2009. Ethnologue: Languages of the World, Sixteenth edition. Dallas, Tex.: SIL International.
  51. ↑ Lebanon Freedom House (Archive.org)
  52. ↑ Libanon: matkustustiedote Suomen Ulkoministeriö. 25.10.2022. Viitattu 27.11.2022.
  53. ↑ Cholera - Lebanon WHO. 19.10.2022. Viitattu 27.11.2022.
  54. ↑ Progress by Goal: Lebanon (Arkistoitu – Internet Archive) MDG Monitor
  55. ↑ a b c d Lebanon Countries and their Cultures
  56. ↑ Petri Liukkonen: Kahlil Gibran Author's Calendar. 2008. Viitattu 27.11.2022.
  57. ↑ States parties: Lebanon Unesco World Heritage Center. Viitattu 27.11.2022.
  58. ↑ Lebanon Olympedia. Viitattu 27.11.2022.
  59. ↑ Associaitions: Lebanon (Arkistoitu – Internet Archive) FIFA
  60. ↑ Sports and recreation Britannica. Viitattu 23.10.2011. (englanniksi)
  61. ↑ FIFA.com: The FIFA/Coca-Cola World Ranking - Ranking Table - FIFA.com www.fifa.com. Arkistoitu 25.6.2016. Viitattu 18.12.2020. (englanti)

Aiheesta muualla

muokkaa


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Libanon&oldid=22709529”