Liivinmaa
Liivinmaa (liiviksi Līvõmō, vir. Liivimaa, latv. Livonija, lat. Livonia, ven. Ливония, Livonija, saks. Livland) on historiallinen alue, joka käsitti nykyisen Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian. Liivinmaalla eläneet itämerensuomalaiset ja balttilaiset väestöryhmät liitettiin kristillisen kirkon alaisuuteen ristiretkillä vuosina 1184–1227. Käännytys oli aluksi rauhallista, mutta muuttui veriseksi vuonna 1198 paavin julistaessa Liivinmaan ristiretkien kohteeksi ja piispan saadessa tuekseen sotajoukon.
Liivinmaan nimi johtuu suomalaisten lähisukukansasta liiviläisistä, jotka aikoinaan ovat muodostaneet merkittävän osan alueen väestöstä. Nykyään liiviläisiä kuitenkin asuu enää vain Latvian länsiosissa, Kuurinmaalla, ja sielläkin he ovat aivan pienenä vähemmistönä.
Saksalaiset perustivat vuonna 1201 Riian kaupungin Väinäjoen (Daugava) suulle ja pohjoisessa tanskalaiset Räävelin. Idästä yrittivät alueelle juurruttaa ortodoksista uskoa Novgorodin, Pihkovan ja Polotskin ruhtinaskunnat. Saaliinjaolle saapui myös etelästä Liettuan pakanallinen kuningaskunta, joka käännytettiin vasta 1300-luvulla.
Saksalaisten Baltian siirtokuntien suojaksi ja kristinuskon levittämiseksi perustama Kalpaveljesten ritarikunta aloitti 1200-luvun alussa pitkän ja verisen valloitus- ja käännytyssodan pakanallisia virolaisia ja latvialaisia vastaan.[1] Saksalaisen papin kirjoittama Henrikin Liivinmaan kronikka (lat. Heinrici chronicon Livoniae) kertoo käännyttämisestä: "Poltimme ja hävitimme kaiken, tapoimme kaikki miehet, otimme naiset ja lapset vangeiksi ja ryöstimme paljon karjaa ja hevosia."
Viimeisenä Baltiassa kukistettiin Saarenmaan maakunta vuonna 1227. Kalpaveljien kärsittyä raskaan tappion liettualaisille vuonna 1236, ritarikunta sulautui Saksalaiseen ritarikuntaan, joka otti Liivinmaan hallintaansa.[2]
Vuosina 1558–1582 Liivin sodassa alueesta taistelivat Ruotsi, Venäjä, Tanska ja Puola-Liettua.[1][3]
Sota alkoi Venäjän tsaarin Iivana IV:n hyökkäyksellä vuonna 1558.[3] Ritarikunnan maamestari haki Puolan suojelusta, ja vuonna 1562 puhkesi sota Venäjän ja Puola-Liettuan välille.[2] Ruotsi piiritti ensin Venäjän Narvaa mutta liittyi sitten Venäjän liittolaiseksi Puolaa ja Tanskaa vastaan. Vuonna 1561 Ruotsi sai siihen saakka Puola-Liettualle kuuluneen Liivinmaan.[4] Sitä vastoin nykyisen Latvian eteläosa, Kuurinmaan ja Semigallian herttuakunta, oli Puola-Liettuan vasallivaltio vuoteen 1795 asti.
Vuoden 1629 Altmarkin rauhassa Ruotsi sai koko Liivinmaan Väinäjokea myöten ja vuonna 1645 Tanskalta Saarenmaan.[3] Valtioyhteys Ruotsin kanssa johti suomalaisten talonpoikien muuttoon Liivinmaalle.[5] Vuonna 1721 Ruotsi luovutti Liivinmaan Venäjälle[1][3], ja Puolan jaossa vuonna 1795 se sai myös Kuurinmaan.[2] Virosta, Liivinmaasta ja Kuurinmaasta käytettiin yhteisnimitystä Itämerenmaakunnat.
Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 Liivinmaan pohjoisosat yhdistettiin Viron kuvernementtiin ja muodostettiin Viron autonominen kuvernementti, joka seuraavana vuonna itsenäistyi samoin kuin Latviakin.[1] Näin ollen Liivinmaa tuli jaetuksi Viron ja Latvian kesken.
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ a b c d Anto Leikola: Latvian historia Rozentals-seura. Arkistoitu 24.5.2012. Viitattu 21.7.2010.
- ↑ a b c Die Geschichte der Deutschen im Baltikum rambow.de. Viitattu 21.7.2010. (saksaksi)
- ↑ a b c d Viron historia Tuglas-seura. Arkistoitu 25.12.2008. Viitattu 21.7.2010.
- ↑ Die Livländische Ritterschaft baltische-ritterschaften.de. Arkistoitu 31.12.2007. Viitattu 21.7.2010. (saksaksi)
- ↑ Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550-1713, s. 72. Vantaan kaupunki, 1990. ISBN 951-8959-05-6
Aiheesta muualla
muokkaa
- Livonia Ring (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Baltian verinen kristillistäminen (Arkistoitu – Internet Archive)
- Joann Portantiuse Liivimaa kaart 1573. aastast (Arkistoitu – Internet Archive)
- Liivimaa kaart
- Livland
- Livonian History by Uldis Balodis
Kirjallisuutta
muokkaa- Johannes Messenius: Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1988.