Melodraama

Melodraama (kreikan sanoista meloidia, ’laulu’, ja drama, ’toiminta’) on tunteisiin voimakkaasti vetoava, ylitunteellinen ja teatraalinen kuvaus, yleensä näytelmä tai elokuva.

Melodraaman aiheena ovat usein perhe- ja parisuhdeongelmat, identiteetin etsiminen, luokkaerot sekä miehen ja naisen roolit. Melodraamaan kuuluu tavallisesti paatos, moraalinen vastakkainasettelu, deus ex machina -ratkaisut, fyysinen toiminta ja jännitys. Keskeiset henkilöt ovat tavallisesti stereotyyppisesti joko äärimmäisen hyveellisiä sankareita tai poikkeuksellisen epäinhimillisiä konnia.

Melodraaman rakenteessa on usein toistoa ja takaumia. Loppu on usein onnellinen. Kertomusta tehostavat usein vaikuttava musiikki, kirkkaat värit ja kliseiset symbolit.

Historia

Melodraaman juuret ovat italialaisen oopperan alkuvaiheissa 1500-luvun lopulla, jolloin klassisen tragedian elvytyksessä musiikin ja näytelmän yhdistelmästä tuli joko oopperaa tai melodraamaa. 1700-luvun alkupuolella Georg Friedrich Händel nimitti joitain sävelteoksiaan melodraamoiksi. 1700-luvun lopulla melodraama kehittyi Ranskassa omaksi lajikseen, jossa korostuivat spektaakkelimaisuus, toiminnallisuus ja kiihkeät tunteet. Ensimmäisenä tyylipuhtaana melodraamana pidetään Jean-Jacques Rousseaun näytelmää Pygmalion (1762). Melodraama nousi kukoistukseensa Englannissa ja Ranskassa 1800-luvulla saadessaan kauhuromanttisia virikkeitä goottilaiselta romaanilta.

1920-luvulta alkaen teatterin melodraamojen tilalle tulivat elokuvan melodraamat ja myöhemmin television. Mykkäelokuviin tunteita herättävä, musiikkiin nojaava ja liioittelevan teatraalinen esittämisen tapa soveltui hyvin. Aluksi melodraaman käsite liitettiin elokuvissa toimintaan, seikkailuun, jännitykseen ja työväenluokkaisiin miehiin. Keskiössä oli usein sankari–sankaritar–roisto-asetelma. Myöhemmin melodraamalla on alettu useammin viittaamaan naisten elokuviin, joissa käsitellään perheasioita.

Tunnetuimpia melodraamojen ohjaajia ovat olleet Hollywoodissa Douglas Sirk ja Suomessa Teuvo Tulio.