Muinaiskreikka

Muinaiskreikka on indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvan kreikan kielen historiallinen kehitysvaihe. Laajimmassa merkityksessään muinaiskreikka voi tarkoittaa kaikkia nykykreikkaa edeltäneitä vaiheita, mutta useimmiten sillä viitataan erityisesti antiikin aikana käytettyyn kreikkaan. Tuolloin kreikkalainen kielialue oli huomattavasti nykyistä laajempi ja kreikka oli pitkään koko itäisen Välimeren lingua franca.

Kreikan kielellä on ollut monia kehitysvaiheita ja selvien rajojen vetäminen on jossain määrin mielivaltaista. Yleisesti nyky- ja muinaiskreikka erotetaan toisistaan, koska ajan kuluessa tapahtuneet muutokset ovat olleet merkittäviä. Muinais- ja nykykreikan välistä eroa voitaisiin verrata latinan ja sen suorimman^{kenen mukaan?} seuraajan, italian, väliseen eroon.

Varhaisimmat säilyneet kreikankieliset tekstit on kirjoitettu noin 1400-luvulla eaa. Kiinaa lukuun ottamatta minkään muun yhä elävän kielen historia ei ole dokumentoitu yhtä pitkältä ajanjaksolta. Muutenkin kreikan kielen merkitys länsimaiselle kulttuurille on ollut valtava. Antiikin Kreikan kulttuuri vaikutti ratkaisevasti länsimaiseen kulttuuriin ja kreikan kielellä on kirjoitettu lukuisia maailmanhistorian merkittävimpiin kuuluvia teoksia. Lainasanojen muodossa muinaiskreikka on edelleen vahvasti läsnä kaikissa eurooppalaisissa nykykielissä.

Kreikan kielen kehitysvaiheet

Alkukreikka

Pääartikkeli: Alkukreikka

Selkeää syntyajankohtaa kreikan kielelle ei ole mahdollista määrittää. Kuten kaikki muutkin indoeurooppalaiset kielet, kreikka on kehittynyt indoeurooppalaisesta kantakielestä, joka jakautui eri kieliryhmiin mahdollisesti kolmannella vuosituhannella eaa. Kreikka muodostaa indoeurooppalaisen kielikunnan sisällä oman erillishaaransa, eikä sillä ole muita lähisukulaisia kuin korkeintaan muinainen makedonia, sikäli kuin sitä ei lasketa kreikan murteeksi. Maantieteellisesti katsoen kreikan kielen ydinalueet vakiintuivat noin vuoden 2000 eaa. tienoilla, kun ensimmäiset kreikkalaiset heimot saapuivat nykyisen Kreikan alueelle. Näistä varhaisvaiheista ei ole olemassa minkäänlaista kirjallista lähdeaineistoa, vaan kaikki tiedot perustuvat myöhempiin johtopäätöksiin.

Mykeneläinen kreikka

Pääartikkeli: Mykeneläinen kreikka

Varhaisimmat kreikankieliset dokumentit ovat peräisin mykeneläisestä kulttuurista 1400-luvulte eaa. Ne on kirjoitettu kulttuurin käyttämällä lineaari-B-kirjoituksella. Kirjoituksen käyttö oli tuohon aikaan vielä hyvin rajoittunutta, joten kreikan tätäkään kehitysvaihetta ei tunneta yhtä hyvin kuin myöhempiä. Monet säilyneet tekstit ovat erittäin lyhyitä, ja suurin osa pidemmistäkin on lähinnä luetteloita palatsin varastoissa olleista tavaroista tai muita samantapaisia tekstejä, jotka eivät ole kielen rakenteen analyysin kannalta kovin antoisia. Mykeneläisen kulttuurin tuhouduttua 1100-luvulla eaa. lineaari-B-kirjoitus painui unohduksiin ja lähteet katoavat jälleen pitkäksi aikaa.

Muinaiskreikka

Kirjallisia lähteitä on taas käytettävissä sen jälkeen kun kreikkalaiset noin vuoden 800 eaa. paikkeilla kehittivät kreikkalaisen kirjaimiston muokkaamalla foinikialaisen kirjaimiston paremmin kreikan kieleen sopivaksi muun muassa luomalla vokaalit. Kreikkaa on todennäköisesti kirjoitettu aluksi seemiläisten kielten tapaan oikealta vasemmalle, mutta hyvin varhain kirjoitussuunta on kääntynyt.^[1] Kirjoitussuunnan kääntymisen seurauksena myös useat kirjaimet kääntyivät.^[2]

Kreikkalaisen kirjaimiston käyttöönotosta alkaa se kehitysvaihe, johon useimmiten viitataan termillä ”muinaiskreikka”. Muinaiskreikka voidaan vielä tarkemmin jaotella kahteen pääryhmään: klassisen kauden kreikkaan lukuisine murteineen sekä hellenistisen kauden yleiskreikkaan eli koinee-kreikkaan.

Klassinen kreikka

Pääartikkeli: Klassinen kreikka

Muinaiskreikan puhuma-alue klassisella kaudella.

Klassisella kaudella kreikka ei ollut yhtenäinen kieli, vaan se jakaantui useaan eri murteeseen, kun jokaisella kaupunkivaltiolla oli käytännössä oma murteensa. Murteiden keskinäinen ymmärrettävyys oli joskus heikkoa, mutta sivistyneistö pystyi kuitenkin useimmiten kommunikoimaan keskenään. Murteiden pääryhmiin kuuluivat Arkadiassa ja Kyproksella puhuttu arkadokyproslainen murre, Etelä- ja Länsi-Kreikassa puhuttu doorilainen murre (johon lasketaan usein myös niin sanotut luoteismurteet), Boiotiassa, Thessaliassa, Lesboksen saarella ja Vähän-Aasian rannikon pohjoisosissa puhuttu aiolialainen murre sekä Euboialla ja Vähän-Aasian rannikon keskiosissa puhuttu joonialainen murre, josta Ateenassa ja muualla Attikassa puhuttu Attikan murre on kehittynyt.

Yhtenäistä kirjakieltä ei vielä ollut, vaan murteita käytettiin myös kirjallisuudessa. Esimerkiksi kuorolyriikka oli yleensä kirjoitettu doorilaisella murteella. Homeroksen eepokset on kirjoitettu taiteellisella sekakielellä, niin kutsutulla homeerisella kreikalla, jossa yhdistyy monen eri murteen ja aikakauden vaikutus ja jota kukaan ei puhunut sellaisenaan. Arvostetuimpaan asemaan nousi attikalainen murre, jota pidetään kreikan kaikkein ”klassisimpana” muotona ja jolla suurin osa kaikkein kuuluisimmasta antiikin kreikkalaisesta kirjallisuudesta on kirjoitettu. Se on myös juuri se kreikan muoto, jota myöhempinä aikoina on opetettu kouluissa klassisena kielenä.

Koinee

Pääartikkeli: Koinee

Codex Laudianus, käsikirjoitus 600-luvulta. Ote Raamatun Apostolien teoista. Vasemman puoleinen palsta on latinaksi, oikeanpuoleinen koinee-kreikaksi.

Hellenistisellä kaudella, itsenäisten kaupunkivaltioiden menetettyä merkityksensä ja koko itäisen Välimeren kasvaessa yhdeksi yhtenäiseksi kulttuuripiiriksi, vanhat murre-erot alkoivat tasoittua. Syntyi uusi yleiskieli, jota kutsuttiin nimellä ”koinee” (he koinē dialektos, yhteinen murre). Sitä voidaan luonnehtia yksinkertaistetuksi versioksi attikalaisesta murteesta, ja se on pääosin ymmärrettävää nykykreikkalaisillekin. Koinee säilytti asemansa itäisen Välimeren valtakielenä myös Rooman valtakunnan aikana ja siitä tuli Uuden testamentin kieli ja kirkon yleiskieli. Kaunokirjallisuudessa kuitenkin pyrittiin välttämään uutta puhekieltä ja pidettiin pitkälti kiinni attikalaisesta murteesta (tätä tyyli-ihannetta kutsutaan attikismiksi.). Näin sai alkunsa kreikan kielelle aivan viime aikoihin asti leimaa-antava diglossia eli kahden toisistaan selvästi poikkeavan kielimuodon (kirjoitetun ja puhutun kielen) rinnakkaisuus. Koine-aikana elävä, puhuttu kieli koki suuria muutoksia ja muistutti jo roomalaisella kaudella äännemaailmaltaan enemmän nykypäivän kreikkaa kuin klassista kieltä.

Bysantin kreikka

Pääartikkeli: Bysantin kreikka

Keskiajan Bysantin valtakunnassa antiikin ajan jälkeen käytettyä kreikkaa eli niin sanottua Bysantin kreikkaa tai keskikreikkaa ei aina enää lasketa kuuluvaksi muinaiskreikkaan. Viimeiset merkittävät muinaiskreikaksi kirjoitetut teokset (esimerkiksi Prokopioksen historiateos) syntyivät 500-luvulla, minkä jälkeen valtakunnan ulkoinen ahdinko ja taloudellinen lama johtivat korkeakirjallisen tuotannon lakkaamiseen pitkäksi aikaa. Bysantin eli kreikankielisen Itä-Rooman ja latinalaisen Länsi-Rooman ajauduttua erilleen kreikasta tuli ajan kuluessa valtakunnan itäosan ainoa virallinen kieli, mutta kielen yleistä merkitystä heikensi se, että lännessä kreikan osaaminen hiipui. Bysanttilaiselle kreikalle on tunnusomaista, että kirjoitettu ja puhuttu kieli etääntyivät yhä kauemmas toisistaan. Kirjoitettu kieli pyrittiin pitämään ”puhtaana” muinaiskreikkana, mutta puhuttu kieli oli sekä ääntämykseltään että kieliopiltaan yhä lähempänä nykykreikkaa.

Kohti nykykreikkaa

Pääartikkeli: Nykykreikka

Turkkilaisten osmanien vallattua Konstantinopolin vuonna 1453 Bysantin valtakunta lakkasi olemasta ja samoin lakkasi kreikan opettaminen kouluissa. Tämä johti kirjakielen käytön tyrehtymiseen vuosisadoiksi, mikä oli omiaan entisestään höllentämään puhutun kielen suhdetta kirjoitettuun kieleen eli käytännössä muinaiskreikkaan. Näin syntyi vähitellen Kreikassa nykyään puhuttu dimotikí. Toisaalta lännessä muinaiskreikka koki eräänlaisen renessanssin, mikä johtui osaltaan siitä, että bysanttilaisen ja italialaisen älymystön kesken oli 1300-luvulta lähtien alkanut olla yhteyksiä, ja useat kreikkalaiset oppineet opettivat kieltään renessanssi-Italian opin keskuksissa. Osmanivalloitusten yhteydessä suuri määrä bysanttilaisia oli myös paennut turkkilaisia länteen. Kreikantaidot alkoivat taas yleistyä ja kirjapainotaidon keksimisen jälkeen varhaisimmat kreikkalaiset kirjat painettiinkin nimenomaan Länsi-Euroopassa. Myös Suomen yliopistopiireissä kreikka saavutti huomattavan aseman ja pelkästään vuosina 1648–1786 Turun akatemiassa kirjoitettiin lähes 400 tekstiä muinaiskreikaksi.

Nykykreikan kirjakieltä muodostettaessa eräänä vaihtoehtona oli muinaiskreikasta ammentava ja pitkään virallisessakin käytössä ollut katharévousa. Nykyisin kirjakielenä toimii kuitenkin lähes pelkästään dimotikí, vaikka myös katharévousaa käytetään edelleen jonkin verran.

Kielioppi

Alla on esitetty joitakin yleisiä piirteitä, jotka ovat tunnusomaisia muinaiskreikalle, siis sekä klassiselle kreikalle, koinee-kreikalle että Bysantin ajan (kirjoitetulle) kreikalle. Eri kehitysvaiheiden tarkempia erikoispiirteitä käsitellään niitä koskevissa erillisissä artikkeleissa.

Ääntämys ja oikeinkirjoitus

Kreikan oikeinkirjoitus oli alkujaan varsin foneeminen, eli karkeasti ottaen kirjainmerkit vastasivat merkityksellisiä äänneyksiköitä, toisin sanoen sanat kirjoitettiin samalla tavalla kuin ne äännettiin. Oikeinkirjoituksen kerran vakiinnuttua sitä ei kuitenkaan enää sopeutettu yhtä innokkaasti ääntämyksen myöhempiin muutoksiin; lopulta Ateenan kaupunkivaltiossa otettiin vuoden 403 eaa. aakkosuudistuksessa virallisesti käyttöön se 24 kirjaimen aakkosto (kreikkalainen kirjaimisto), joka levisi koko kreikkalaisen maailman käyttöön ja jolla kreikkaa kirjoitetaan nykyäänkin.

Muinaiskreikan ääntämyksestä ja sen muutoksista voidaan saada tietoa muun muassa tutkimalla sitä, millaiset kirjoitusvirheet yleistyvät milloinkin ja millaisen muodon kreikkalaiset lainasanat ovat saaneet muissa kielissä. Arvokkaita tietoja saadaan myös antiikin kreikkalaisten kielentutkijoiden (grammaatikkojen) omista asiaa koskevista maininnoista.

Suomalaisen kannalta ehkä erikoisin piirre muinaiskreikan alkuperäisessä ääntämyksessä liittyy sanapainoon. Toisin kuin esimerkiksi suomessa, painollista tavua ei erotettu muista tavuista pääasiallisesti suuremmalla äänenvoimakkuudella vaan eri äänenkorkeudella. Kreikassa oli siis musiikillinen aksentti, ja puhe luultavasti kuulosti jossain määrin laulavalta, hieman kuten nykyään esimerkiksi riikinruotsi tai kiina.

Äänenkorkeutta kuvaamaan kreikkalaisiin aakkosiin lisättiin hellenistisellä kaudella seuraavat aksenttimerkit:

akuutti ( ´ ): korkea äänenkorkeus
gravis ( ` ): matala äänenkorkeus
sirkumfleksi ( ῀ tai ^ ): laskeva äänenkorkeus (sirkumfleksi ^ muodostuu merkkien ´ ` yhdistelmästä, koska vokaali alkaa korkealla sävelellä ´ ja päättyy matalaan `) — esiintyy vain pitkissä vokaaleissa ja diftongeissa.

Samalla kehittyivät myös muut niin kutsutun polytonisen ortografian mukaiset merkit. Polytonia vaikutti sanan merkitykseen. Esimerkiksi pan sirkumfleksillä tarkoittaa ”kaikki”, kun taas sama sana akuutilla on jumala Panin nimi. Musiikillisen aksentin arvellaan kuitenkin jo hellenistisellä kaudella väistyneen äänenvoimakkuuteen perustuvan aksentin tieltä. Itse asiassa juuri se, että tuolloin aksentin merkitsemistä alettiin pitää tarpeellisena, voidaan nähdä merkkinä siitä, että ”oikea” aksentti ei enää ollut kaikille kreikan puhujille itsestäänselvyys.

Nominit

Nomineihin kuuluvat substantiivit, adjektiivit ja pronominit, jotka kaikki taipuvat niin luvussa, suvussa kuin sijamuodossa. Myös partisiipit, verbaaliadjektiivit ja infinitiivit taipuvat, mutta niitä ei lasketa nomineiksi vaan välimuodoiksi (verbin nominaalimuodoiksi).

Luvut

Kreikassa on kolme kieliopillista lukua eli numerusta:

yksikkö (singulaari): ὁ θεός (ho theos, ’jumala’)
monikko (pluraali): οἱ θεοί (hoi theoi, ’jumalat’)
kaksikko (duaali): τὼ θεώ (tō theō, ’kaksi jumalaa’). Tämä luku tosin katosi kreikasta jo suhteellisen varhain. Se esiintyy vielä klassisella kaudella (harvoin), sen jälkeen korkeintaan tietoisena arkaismina.

Suvut

Kuten useimmissa indoeurooppalaisissa kielissä (esimerkiksi latina, saksa, ruotsi, venäjä) mutta toisin kuin suomessa, kreikan sanat jakautuvat eri sukuihin eli genuksiin. Vaikka joitakin säännönmukaisuuksia on olemassa, annetun sanan kieliopillista sukua ei ole aina mahdollista ennustaa, vaan se on vain opittava sanan mukana.

Kreikassa sukuja on kolme:

maskuliini: miespuolisina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi ὁ ἀνήρ (ho anēr, ’mies’). Tähän ryhmään kuuluvat melkein kaikki tuulet, joet ja kuukaudet.
feminiini: naispuolisina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi ἡ γυνή (hē gynē, ’nainen’). Tähän ryhmään kuuluvat melkein kaikki maat, saaret ja kaupungit.
neutri: sukupuolineutraaleina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi τὸ πρᾶγμα (to pragma, ’asia’). Voidaan myös käyttää maskuliini- ja feminiinisanojen pienentämiseen (esimerkiksi lasta tarkoittava τὸ τέκνον, to teknon, on neutri).

Huomattavaa on, että silloin kun lauseen subjekti on neutrisana, predikaatti on aina yksikössä, vaikka subjekti olisikin monikossa. Tämä johtuu siitä, että kreikan neutrin monikko ei alun perin ollut aito monikko, vaan ns. kollektiivinen yksikkö (siis sellainen sana, joka sisältää useamman kuin yhden asian, vaikka se on muodollisesti yksikkö; vrt. suom. ’laiva’, ’laivasto’).

Sijamuodot

Indoeurooppalaisen kantakielen kahdeksasta ja alkukreikan kuudesta sijamuodosta muinaiskreikassa on säilynyt viisi. Kadonneiden sijamuotojen funktiot ovat jakautuneet datiivin ja genetiivin kesken.

nominatiivi: ilmaisee tekijää eli lauseen subjektia.
akkusatiivi: ilmaisee tekemisen kohdetta eli lauseen objektia. Muu käyttö: latiivi (ilmaisee suuntaa, pituutta, kestoa).
genetiivi: ilmaisee omistajaa tai alaa, aluetta, yhteyttä. Muu käyttö: separatiivi (alkuperä) sekä genetivus absolutus -konstruktio.
datiivi: ilmaisee tekemisen vaikutusaluetta eli lauseen epäsuoraa objektia. Muita käyttöjä: sosiatiivi (yhteenkuuluvuus), instrumentaali (keino), lokatiivi (paikka, aika).
vokatiivi: kutsumiseen tai puhutteluun käytetty sijamuoto.

Deklinaatiot

Nominit jakautuvat kolmeen eri taivutuskategoriaan eli deklinaatioon riippuen siitä, mihin kirjaimeen niiden vartalo päättyy.

1. eli a-deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat vokaaliin -α, -a (tietyissä tapauksissa myös -η, -ē). Tämä deklinaatio sisältää vain feminiini- ja maskuliinisukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkkinä sanojen χώρᾱ, khōrā, 'maa'; θεᾱ́, theā, 'jumalatar'; φωνή, fōnē, ääni; νεᾱνίᾱς, neāniās, 'nuori mies'; sekä ποιητής, poiētēs, 'runoilija' taivutukset, jotka havainnollistavat myös deklinaation sisäistä vaihtelua.

Suku	f		f		f		m		m
Sana	χώρᾱ khōrā		θεᾱ́ theā		φωνή fōnē		νεᾱνίᾱς neāniās		ποιητής poiētēs
Luku	yks.	mon.	yks.	mon.	yks.	mon.	yks.	mon.	yks.	mon.
nominatiivi	χώρᾱ khōrā	χῶραι khōrai	θεᾱ́ theā	θεαί theai	φωνή fōnē	φωναί fōnai	νεᾱνίᾱς neāniās	νεᾱνίαι neāniai	ποιητής poiētēs	ποιηταί poiētai
vokatiivi	χώρᾱ khōrā	χῶραι khōrai	θεᾱ́ theā	θεαί theai	φωνή fōnē	φωναί fōnai	νεᾱνίᾱ neāniā	νεᾱνίαι neāniai	ποιητά poiēta	ποιηταί poiētai
akkusatiivi	χώρᾱν khōrān	χώρᾱς khōrās	θεᾱ́ν theān	θεᾱ́ς theās	φωνήν fōnēn	φωνᾱ́ς fōnās	νεᾱνίᾱν neāniān	νεᾱνίᾱς neāniās	ποιητήν poiētēn	ποιητᾱ́ς poiētās
genetiivi	χώρᾱς khōrās	χωρῶν khōrōn	θεᾶς theās	θεῶν theōn	φωνῆς fonēs	φωνῶν fonōn	νεᾱνίου neāniou	νεᾱνιῶν neāniōn	ποιητοῦ poiētū	ποιητῶν poiētōn
datiivi	χώρᾳ khōrā	χώραις khōrais	θεᾷ theā	θεαῖς theais	φωνῇ fōnē	φωναῖς fōnais	νεᾱνίᾳ neāniā	νεᾱνίαις neāniais	ποιητῇ poiētē	ποιηταῖς poiētaīs

2. eli o-deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat vokaaliin -ο, -o (joskus -ω, -ō). Tämä deklinaatio sisältää lähinnä maskuliini- ja neutrisukuisia, mutta myös joitakin feminiinisukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkkinä sanojen ἄνθρωπος, anthrōpos, 'ihminen'; ὁδός, hodos, 'tie'; ja δῶρον, dōron, 'lahja' taivutukset.

Suku	maskuliini		feminiini		neutri
Sana	ἄνθρωπος anthrōpos		ὁδός hodos		δῶρον dōron
Luku	yks.	mon.	yks.	mon.	yks.	mon.
nominatiivi	ἄνθρωπος anthrōpos	ἄνθρωποι anthrōpoi	ὁδός hodos	ὁδοί hodoi	δῶρον dōron	δῶρα dōra
vokatiivi	ἄνθρωπε anthrōpe	ἄνθρωποι anthrōpoi	ὁδέ hode	ὁδοί hodoi
akkusatiivi	ἄνθρωπον anthrōpon	ἀνθρώπους anthrōpūs	ὁδόν hodon	ὁδούς hodūs
genetiivi	ἀνθρώπου anthrōpū	ἀνθρώπων anthrōpōn	ὁδοῦ hodū	ὁδῶν hodōn	δώρου dōrū	δώρων dōrōn
datiivi	ἀνθρώπῳ anthrōpō	ἀνθρώποις anthrōpois	ὁδῷ hodō	ὁδοῖς hodois	δώρῳ dōrō	δώροις dōrois

3. eli konsonanttinen deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat konsonanttiin tai vokaaleihin -ι, -i tai -υ, -y tai diftongiin. Sisältää kaikensukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkiksi sanojen κόραξ, koraks, 'korppi'; γέρων, gerōn, 'vanha mies'; κτῆμα, ktēma, 'omistus'; ἀκτῑ́ς, aktīs, 'säde'; ῥήτωρ, rhētōr, 'puhuja'; πατήρ, patēr, 'isä'; ja ἰχθῡ́ς, ikhthȳs, 'kala' taivutus.

Suku	maskuliini		maskuliini		neutri		feminiini		maskuliini		maskuliini		maskuliini
Sana	κόραξ koraks		γέρων gerōn		κτῆμα ktēma		ἀκτῑ́ς aktīs		ῥήτωρ rhētōr		πατήρ patēr		ἰχθῡ́ς ikhthȳs
Luku	yks.	mon.	yks.	mon.	yks.	mon.	yks.	mon.	yks.	mon.	yks.	mon.	yks.	mon.
nominatiivi	κόραξ koraks	κόρακες korakes	γέρων gerōn	γέροντες gerontes	κτῆμα ktēma	κτήματα ktēmata	ἀκτῑ́ς aktīs	ἀκτῖνες aktines	ῥήτωρ rhētōr	ῥήτορες rhētores	πατήρ patēr	πατέρες pateres	ἰχθῡ́ς ikhthȳs	ἰχθύες ikhthyes
vokatiivi	κόραξ koraks	κόρακες korakes	γέρον geron	γέροντες gerontes			ἀκτῑ́ς aktīs	ἀκτῖνες aktines	ῥῆτορ rhētor	ῥήτορες rhētores	πάτερ pater	πατέρες pateres	ἰχθῡ́ ikhthȳ	ἰχθύες ikhthyes
akkusatiivi	κόρακα koraka	κόρακας korakas	γέροντα geronta	γέροντας gerontas			ἀκτῖνα aktīna	ἀκτῖνας aktīnas	ῥήτορα rhērora	ῥήτορας rhētoras	πατέρα patera	πατέρας pateras	ἰχθῡ́ν/ἰχθύα ikhthȳn/ikhthya	ἰχθῡ́ς/ἰχθύας ikhthȳs/ikhthyas
genetiivi	κόρακος korakos	κοράκων korakōn	γέροντος gerontos	γερόντων gerontōn	κτήματος ktēmatos	κτημάτων ktēmatōn	ἀκτῖνος aktīnos	ἀκτῑ́νων aktīnōn	ῥήτορος rhētoros	ῥητόρων rhētorōn	πατρός/πατέρος patros/pateros	πατέρων/πατρῶν paterōn/patrōn	ἰχθύος ikhthyos	ἰχθύων ikhthyōn
datiivi	κόρακι koraki	κόραξι(ν) koraksi(n)	γέροντι geronti	γέρουσι(ν gerūsi(n)	κτήματι ktēmati	κτήμασι(ν) ktēmasi(n)	ἀκτῖνι aktīni	ἀκτῖσι(ν) aktīsi(n)	ῥήτορι rhētori	ῥήτορσι(ν) rhētorsi(n)	πατρί/πατέρι patri/pateri	πατράσι patrasi	ἰχθύϊ ikhthyï	ἰχθύσι(ν) ikhthysi(n)

Artikkeli

Useimpien indoeurooppalaisten kielten tapaan kreikassa on olemassa määräinen artikkeli (vrt. engl. the). Se taipuu niin kuin muutkin nominit. Sen sijaan epämääräinen artikkeli (engl. a, an) kehittyi kreikkaan vasta myöhemmin eikä sellaista muinaiskreikassa vielä tunnettu.

Määräinen artikkeli
Luku	yksikkö			kaksikko			monikko
Suku	maskuliini	feminiini	neutri	maskuliini	feminiini	neutri	maskuliini	feminiini	neutri
nominatiivi	ὁ ho	ἡ hē	τό to	τώ tō	τώ, (τᾱ́) tō, (tā)	τώ tō	οἱ hoi	αἱ hai	τά ta
akkusatiivi	τόν ton	τήν tēn	τό to	τώ tō	τώ, (τᾱ́) tō, (tā)	τώ tō	τούς tūs	τάς tas	τά ta
genetiivi	τοῦ tū	τῆς tēs	τοῦ tū	τοῖν toīn	τοῖν, (ταῖν) toīn, (taīn)	τοῖν toīn	τῶν tōn
datiivi	τῷ tō	τῇ tē	τῷ tō	τοῖν toīn	τοῖν, (ταῖν) toīn, (taīn)	τοῖν toīn	τοῖς toīs	ταῖς taīs	τοῖς toīs

Kaksikon feminiinin muodot τᾱ́, tā ja ταῖν, taīn ovat harvinaisia.

Verbit

Luvut

yksikkö (singulaari)
monikko (pluraali)
kaksikko (duaali). Katosi jo suhteellisen varhain, aivan kuten nominienkin puolella. Kaksikkoa käytetään vain toisessa ja kolmannessa persoonassa.

Persoonat

ensimmäinen persoona (minä / me)
toinen persoona (sinä / te / te kaksi)
kolmas persoona (hän, se / he, ne / he kaksi, ne kaksi)

Modukset

Tapaluokkia eli moduksia, jotka kuvastavat puhujan suhtautumista predikaatin kuvamaan toimintaan, on muinaiskreikassa neljä: indikatiivi, optatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Niiden funktiot ovat hyvin monipuolisia, mutta ne voidaan karkeasti määritellä seuraavasti.

Indikatiivin käyttö kertoo, että puhuja pitää predikaatin kuvaamaa toimintaa todellisena. Muut modukset kertovat, että puhuja pitää sitä kuvitteellisena, ei (vielä) todellisena.

imperatiivi: käsky, komento
konjunktiivi: tahto (voluntatiivi) tai odotus (prospektiivi)
optatiivi: toivomus (kupitiivi) tai mahdollisuus (potentiaali)

Aikamuodot (aspektit)

Kreikassa on seitsemän aikamuotoa eli tempusta, jotka voidaan jakaa neljään tempusvartaloon: preesensvartalo (johon kuuluvat preesens ja imperfekti), aoristivartalo (aoristi), perfektivartalo (perfekti, perfektin futuuri ja pluskvamperfekti) sekä futuurivartalo (futuuri). Tosin futuuria lukuun ottamatta nämä aikamuodot eivät ensisijaisesti kuvaa verbin tapahtuma-aikaa, vaan sen aspektia. Vakiintunut termi ”aikamuoto” ei siten ole oikeastaan kovin osuva.

Preesensvartalon aspekti on duratiivinen eli se korostaa tapahtuman kestoa. Vielä tarkemmin voidaan erottaa seuraavat käyttötavat: lineaarinen, iteratiivinen, konatiivinen.

Esimerkkejä:

νοσεῖν, nosein = sairastaa, olla sairaana
(ἀπο)θνῄσκειν, (apo)thnēskein = (kuolla eli) tehdä kuolemaa, olla kuoleman kielissä

Aoristivartalon aspekti on yleisesti ottaen punktuaalinen eli se korostaa tapahtuman hetkellisyyttä. Tosin tämä määritelmä ei aina päde, vaan usein aoristia myös käytetään ilman että se merkitsisi kannanottoa tapahtuman kestoon tai hetkellisyyteen. Silloin kun se viittaa tapahtuman hetkellisyyteen, ajatellaan usein joko tapahtuman alkupistettä (ingressiivinen käyttö) tai loppupistettä (efektiivinen käyttö).

Esimerkkejä:

ingressiivinen: νοσῆσαι, nosēsai = sairastua, tulla sairaaksi
efektiivinen: (ἀπο)θανεῖν, (apo)thanein = kuolla (viittaa kuolinhetkeen)

Perfektivartalon aspekti on resultatiivinen eli se korostaa toiminnan lopputulosta. Se voi myös yksinkertaisesti kuvailla olotilaa tai jonkin asian laatua.

Esimerkki:

τεθνηκέναι, tethnēkenai (τεθνάναι, tethnanai) = olla kuollut, olla vainaja

Futuurivartalo kehittyi kreikkaan muita tempusvartaloita myöhemmin ja poikkeaa linjasta sikäli että sillä on aina puhtaasti ajallinen merkitys (viittaa tulevaisuuteen).

Muut ajalliset suhteet kuin tulevaisuus tulevat siis periaatteessa vain ”kiertoteitse” esille aspektien kautta. Lisäksi eri tempuksilla voi olla ajallista merkitystä vain indikatiivissa, ei muissa moduksissa. Niissä tempuksissa, joita voidaan käyttää menneisyydestä puhuttaessa (sivutempuksissa), on olemassa vain indikatiivi.

Indikatiivin tempusten jaottelu
	Päätempus	Sivutempus
Preesensvartalo	preesens	imperfekti
Aoristivartalo	–	aoristi
Perfektivartalo	perfekti, perfektin futuuri	pluskvamperfekti
Futuurivartalo	futuuri	–

Verbin genukset (diateesi)

Siinä missä useimmissa indoeurooppalaisissa kielissä on vain kaksi verbin genusta, kreikassa niitä on kolme: aktiivi, mediumi ja passiivi. Näistä aktiivi ja mediumi periytyvät indoeurooppalaisesta kantakielestä, passiivi tuli myöhemmin niiden rinnalle (se ei siis korvannut mediumia kuten useimmissa muissa kielissä).

Aktiivi kuvastaa yksinkertaisesti toimintaa.
Mediumin käyttö kertoo, että subjektin ja predikaatin ilmaiseman toiminnan välillä vallitsee läheinen suhde. Mediumi voi olla transitiivinen tai intransitiivinen. Transitiivinen mediumi kertoo, että subjekti on läheisesti osallinen toimintaan tai siitä erityisen kiinnostunut (tekee jotakin omassa intressissään). Intransitiivinen mediumi kertoo, että toiminta vaikuttaa itse subjektiin.
Passiivi kertoo, että subjektiin vaikuttaa sellainen toiminta, johon subjekti itse ei ole osallinen. Koska kreikan passiivi on kehittynyt mediumista, se ei aina eroa siitä muotonsa puolesta.

Esimerkkejä:

aktiivi: hän pesee (jotakuta tai jotakin muuta)
transitiivinen mediumi: hän pesee itselleen, omassa intressissään (jotakuta tai jotakin muuta)
intransitiivinen mediumi: hän peseytyy, pesee itsensä
passiivi: häntä pestään (=joku muu pesee hänet)

Infiniittiset muodot

infinitiivi ja partisiippi, jotka on olemassa preesensissä, futuurissa, aoristissa ja perfektissä kaikissa verbin genuksissa
kaksi verbaaliadjektiivia
- -τος (-tos) -päätteinen, esimerkiksi φυλακτός (fylaktos), "vartioitu" tai "vartioitava (= jota voidaan vartioida)"
- -τέος (-teos) -päätteinen, esimerkiksi φυλακτέος (fylakteos), "vartioitava (= jota pitää vartioida)"

Konjugaatiot

Verbit voidaan jakaa karkeasti kahteen taivutuskategoriaan eli konjugaatioon.

temaattinen konjugaatio (yks. ens. ind. prees. akt. pääte -ω): verbit, joissa vartalon ja päätteen väliin lisätään ns. teemavokaali
atemaattinen konjugaatio (yks. ens. ind. prees. akt. pääte -μι): verbit, joissa pääte lisätään suoraan vartaloon

Katso myös

Lähteet

↑ Reime, Hannu: Euroopan kielet, osa 10: Balkan lausti.com. Viitattu 18.4.2016.
↑ Korpela, Jukka K.: Kirjainten tarinoita (pdf) (s. 6*7) jkorpela.fi. Viitattu 18.4.2016.

Kirjallisuutta

Kielen historia

Beekes, Robert: Etymological dictionary of Greek 1–2. Boston: Brill, 2009. ISBN 978-9004174184 (englanniksi)
Christidis, A. F. (toim.): A history of ancient Greek: From the beginnings to late antiquity. Cambridge: Cambridge University Press, 2007. ISBN 0-521-83307-8 (englanniksi)
Horrocks, Geoffrey: Greek: A history of the language and its speakers. London: Longman, 1997. ISBN 0-582-03191-5 (englanniksi)

Sanakirjoja

Liddell, H. G. & Scott, R. & Jones, H. S. & McKenzie, R.: A Greek-English Lexicon. With a revised supplement. Clarendon Press, 1996. ISBN 0-19-864226-1 Teoksen verkkoversio.

Kielioppeja

Bornemann, Eduard & Risch, Ernst: Griechische Grammatik. Diesterweg, 1978, 2. painos. ISBN 3-425-06850-4
Lindeqvist, Carl Johan: Kreikan kielioppi. BoD, 2008 (SKS 1881). ISBN 978-952-498-109-5
Pakarinen, Weikko: Kreikan kielioppi. SKS, 1955, 2. painos. ISBN 951-717-111-0

Oppikirjoja

Frösen, Jaakko: Epi oinopa ponton. Kreikan alkeet. (Tekstit ja sanasto) Helsinki Porvoo: WSOY, 1998 (5. painos 2005). ISBN 951-0-23192-4 Teoksen verkkoversio.
Frösen, Jaakko: Epi oinopa ponton. Kreikan alkeet. (Kielioppi ja harjoitukset) Helsinki Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-24394-9 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
Pontén, Frithiof: Klassisen kreikan alkeisoppikirja. (Pohjautuu alkuteokseen Grekisk läsebok för nybörjare med tillämpningsövningar. Suomeksi toimittanut Erkki Sironen) Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-036-7

Aiheesta muualla

Greek Grammar on the Web – The Electronic Gateway to the Study of Ancient Greek (englanniksi)
Humanistikreikkaa Kuninkaallisesta Turun akatemiasta (Arkistoitu – Internet Archive)

[1] Reime, Hannu: Euroopan kielet, osa 10: Balkan lausti.com. Viitattu 18.4.2016.

[2] Korpela, Jukka K.: Kirjainten tarinoita (pdf) (s. 6*7) jkorpela.fi. Viitattu 18.4.2016.

[1]

[2]