Olli Valkonen
Olli Valkonen (7. kesäkuuta 1924 Viipuri – 9. lokakuuta 2016 Espoo) oli suomalainen taidekriitikko, professori ja museonjohtaja.
Nuoruus ja ura
muokkaaValkonen kuvaili itseään "hirveän ujoksi koulupojaksi, jonka oli vaikea löytää ystäviä". Valkosesta tuli systemaattinen filmihullu. Ollessaaan välirauhan aikana evakossa Helsingissä hän kirjasi kaikki näkemänsä 89 elokuvaa. Sadan pisteen skaalalle. 99 pistettä sai muun muassa Carnén Sumujen laituri.[1]
Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1945 Valkonen ryhtyi opiskelemaan taidehistoriaa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa päätöksestään: ”Jokainen pitää tätä päätöstä varmaan suurena mielettömyytenä.” Valkonen kouluttautui kaiken varalta myös kansakoulunopettajaksi.[1]
Yhtenä elämänsä parhaimmista käänteistä Valkonen piti valintaansa Suomen Taideakatemian valistusosaston asiamieheksi vuonna 1956. Valistusosaston kotimaassa kiertävät näyttelyt olivat uutta Suomessa. Valkosen suunnittelemille seinäkkeille saatiin teoksia ripustettua hankaliinkiin tiloihin ja asiamiehen tehtäviin kuuluivat myös näyttelyiden teemoihin liittyvät luennot. Olli Valkonen hoiti ”taidesaarnaajan” virkaa vuoteen 1978 saakka.[1]
Valkonen väitteli vuonna 1973 Jyväskylän yliopistosta 1973 filosofian tohtoriksi. Väitöskirjan aihe oli Maalaustaiteen murros Suomessa 1908–1914.[2] Hän hoiti myös sekä taiteentutkimuksen vt. apulaisprofessuuria 1971–1974 Jyväskylän yliopistossa.[1] Olli Valkonen toi esille muun muassa suomalaisten taiteilijoiden asennoitumisen sisällissotaan. Akseli Gallen-Kallelan ohella suurin osa tuon ajan taiteilijoista, myös työläistaustaisista, kannatti valkoisia. Kansallinen vapaus yhdisti taiteilijapiirejä.[3]
Ollessaan Ateneumin intendenttinä Olli Valkonen otti kantaa taiteen ostoboomiin vuonna 1990: "Taidehuutokaupat vaikuttavat kumulatiivisesti käynnissä olevaan prosessiin. Ne ovat tehokkaasti levittäneet tietoa taiteen hintaboomista ja sijoittamisen kannattavuudesta. Huutokaupat ovat markkinoineet taiteen hinnan nousua. Niiden keinot eivät ole laittomia, mutta ei niitä oikein voi hyväksyäkään". Taiteen taloudellisen merkityksen kasvu on liittänyt sen tiukasti pääomavirtojen liikkeisiin.[4]
Valkoselle myönnettiin Suomen arvostelijain liiton Vehmaksen palkinto vuonna 1968.[5] Hänet valittiin Ateneumin taidemuseon intendentiksi vuonna 1978. Virassa ollessaan järjestettiin pohjoismaihin ja Neuvostoliittoon mittavat Suomen taiteen näyttelyt ja jatkettiin myös kansainvälisten Ars-näyttelyiden sarjaa.[6]
Olli Valkonen ja Tuula Arkio edustivat Ateneumin taidemuseota Helsingin Nykytaiteen museon (myöhemmin Kiasma) perustamissuunnitelmatyöryhmässa.[7]
Olli Valkonen oli Markku Valkosen setä.[8]
Irtisanominen kriitikon työstä
muokkaaToimittuaan Helsingin Sanomien kuvataidekriitikkona Olli Valkonen irtisanottiin tehtävästään syksyllä 1963. Syynä oli kaksi konfliktia toimituksen johdon kanssa. Lokakuussa 1962 Valkonen oli arvostellut kuvanveistäjä Matti Hauptin vasta paljastettua veistosta Kohottava voima. Hän väitti sitä Auguste Rodinin teoksen plagiaatiksi. Tämän jälkeen lehti julkaisi Valkosen tietämättä Hauptista nimettömän, sisällöltään ylistävän artikkelin. Kai Laitisen mukaan taustalla oli Hauptin suosija Eljas Erkko. Lehti kieltäytyi myös julkaisemasta Valkosen arvostelua marraskuussa 1962 Kalervo Kallion veistämästä isänsä Kyösti Kallion patsaasta. Valkosen mukaan työ oli epäonnistunut ja hän piti eduskunta-aukion täyttämistä tällaisilla patsailla mielettömänä. Hylätty arvostelu julkaistiin Uudessa Kuvalehdessä.[9]
Irtisanotun Valkosen puolelle asettuivat muun muassa Taide-lehti ja Suomen Arvostelijain Liitto, joka julisti 6.11. Valkosen jälkeen avoimeksi jääneen paikan jäsentensä hakusaartoon. Boikotti kesti helmikuuhun 1964, jona aikana Helsingin Sanomat ei arvostellut pääkaupungin taidenäyttelyjä lainkaan.[9]
Valkosen erottaminen herätti keskustelua arvostelijan sananvapaudesta ja työsuhdeturvasta.[9]
Kirjallinen tuotanto
muokkaa- Kuvataiteen aapiskirja, 1964
- Eero Nelimarkka, 1966
- Maalaustaiteen murros Suomessa 1908-1914 : uudet suuntaukset maalaustaiteessa, taidearvostelussa ja taidekirjoittelussa, Jyväskylän yliopistyo, väitöskirja 1973
- Suomen ja maailman taide, päätoimittaja yhdessä Markku Valkosen kanssa, WSOY 1982–1986
- Arvo Mäkelän taidekokoelma, Suomen lääkäriliitto, 1996
- Kauneuden jäljillä : Suomen taiteen vuosituhannet yhdessä Markku Valkosen kanssa, 1999
Olli Valkosesta kirjoitettua
muokkaa- Timo Huusko, Olli Valkonen, kuva ja sana esteettisen modernismin maailmassa, Kirjoituksia taiteesta. 2, Kuvataidekriitikkoja, taide-elämän vaikuttajia ja valistajia, Valtion taidemuseo 1998
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d Kuolleet | Filmihullusta taidevalistajaksi Helsingin Sanomat. 30.10.2016. Viitattu 8.8.2024.
- ↑ Olli Valkonen: Maalaustaiteen murros Suomessa 1908-1914 : uudet suuntaukset maalaustaiteessa, taidearvostelussa ja taidekirjoittelussa = A turning-point in Finnish painting 1908-1914. New attitudes and tendencies in painting and criticism. Jyväskylä studies in the arts, 1973, nro 6. Artikkelin verkkoversio. (englanti)
- ↑ Lukijan mielipide | Sisällissodan aikana Akseli Gallen-Kallela ja muut taiteilijat kannattivat valkoisia Helsingin Sanomat. 19.9.2020. Viitattu 8.8.2024.
- ↑ Rossi Leena-Maija: Huutokaupat nostavat taiteen hintoja arveluttavin keinoin Meklarin voitto on museon häviö Helsingin Sanomat. 28.1.1990. Viitattu 8.8.2024.
- ↑ Kuka kukin on 1978
- ↑ Kuolinilmoitus Helsingin Sanomat 12.11.2016 s. C 22
- ↑ Rossi Leena-Maija: Nykytaiteen museo aloittaa toimintansa ensi syksynä Uudisrakennuksen kaavaillaan valmistuvan Töölönlahden alueelle vuoteen 1995 mennessä Helsingin Sanomat. 31.1.1990. Viitattu 8.8.2024.
- ↑ Niku, Risto: Markku Valkonen Suomalaisia tietokirjailijoita. BTJ-kustannus.
- ↑ a b c Olkkonen, Tuomo: Kuvataidekriitikko Olli Valkonen irtisanottiin Tiellä sananvapauteen. Kansallisarkisto. Viitattu 8.8.2024.