Piika
Piika (ruots. piga) tarkoittaa entisaikaan maataloon tai kartanoon kotiapulaiseksi tai palvelijattareksi palkattua nuorta tyttöä tai naista. Piiat tekivät myös raskaita pelto- ja navettatöitä. Piiaksi lähdettiin tavallisesti noin 15 vuoden iässä. Tavallista oli, että piian työura päättyi avioliittoon ja oman talouden perustamiseen esimerkiksi torpparin, talonpojan tai käsityöläisen kanssa. Yksin elävät piiat saattoivat jatkaa palvelusta koko elämänsä ajan.
Piika saattoi tarkoittaa myös piikaista, nuorta neitoa yleensä. Piika voi olla myös lempinimi.
Palvelusväkeä oli Suomen kaupunkien asukkaista 1700-luvulla noin viidesosa ja lisäksi heitä oli maaseudulla. Piikoja oli enemmän kuin renkejä. Piiat olivatkin kaupungeissa merkittävä väestönosa. Heitä ei ollut jokaisessa talossa, vaan kaupungeissa noin joka kolmannessa. Jos piikoja oli samassa talossa useita, heillä oli tietty arvojärjestyksensä. Ylimpiä olivat neitsyet, jotka olivat porvarissyntyisiä taloudenhoitajia. Alimmat olivat pikkupiikoja, 13-15-vuotiaita aloittelijoita.[1]
Piiat olivat varsin liikkuvaista väkeä. Varsin suuri osa esimerkiksi Oulun piioista lähti Tukholmaan parempaa elämää etsimään.[1]
Piian pestiraha oli Suomessa 1830-luvulla tavallisesti kuusi ruplaa, vuosipalkka 20 ruplaa ja lisäksi vastaavan tasoinen vaatetus kuin rengillä.[2] 1800-luvun lopulla piian täytyi pitää mukanaan päästökirjaa, pientä kovakantista painettua vihkoa, jossa oli sivuja talonemäntien merkinnöille piian työteliäisyydestä. Yleensä ensimmäisellä sivulla olivat piian ja työnantajan henkilötiedot sekä arvosanat 14 aiheesta, joita olivat terveys, rehellisyys, raittius, ahkeruus, siveys, kotonapysyväisyys, todenpuhuvaisuus, toimeliaisuus, taitavuus ulkotöissä, taitavuus sisätöissä, kohteliaisuus isäntäväkeä kohtaan, kohteliaisuus kumppaneitaan kohtaan, menestys eläinten kanssa sekä varovaisuus kalujen kanssa. Arvosanat olivat hyvä (10–9), tyydyttävä (8–7), välttävä (6–5) ja huono (4–1). Toisella sivulla selostettiin palkkaedut, ja riveillä oli parikymmentä kohtaa, joihin työnantaja merkitsi maksetun palkan. Aiheita olivat mm. ruoka talosta, rahapalkkaa, vaatteita, liinaa, saappaita, pieksuja sekä eri elintarvikkeita ja polttopuita. Päästökirja oli siis yhdistetty työtodistus ja palkkakuitti. Se perustui lakiin Otteita Keisarillisesta palkkaussäännöstä isännille ja palkollisille, annettu Tammik. 30 p:nä 1865.
Piiat avioituivat yleensä oman yhteiskuntaryhmänsä sisällä, renkien tai talollisen poikien kanssa. Silloin tällöin saattoi syntyä avioliitto porvarinkin kanssa.[1]
Talon isännällä oli laaja oikeus valvoa piikojensa käyttäytymistä. Talosta ei saanut lähteä omin luvin, jottei joutuisi krouveihin tai huonoille teille. Oulusta on vuonna 1782 kirjattu muistiin tapaus, että piika vangittiin miesten vaatteiden käyttämisen takia, koska sillä saattoi olla jokin rikollinen tarkoitus. Kyseinen piika puolustautui sillä, että miesten vaatteiden pitäminen oli hänen tekemässään työssä käytännöllisempää. Oikeus päätti julistaa piian irtolaiseksi ja karkottaa hänet kaupungista sukupuolen vastaisen pukeutumisen takia.[1]
Piiat olivat yleisiä suuremmissa maataloissa vielä 1950- ja 1960-luvulla. Tämän jälkeen yhteiskuntarakenne muuttui merkittävästi ja piiat samoin kuin rengit vähenivät. Nykyisin nimitystä piika käytetään lähinnä halventavana nimityksenä kotiapulaisesta tai muusta naispuolisesta palkollisesta, joka on palkattu tekemään likaisimmat työt.
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ a b c d Paloposki, Toivo J.: Suomen historia 4: Vapauden aika, s. 388. Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0
- ↑ Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713-1865, s. 165. Vantaan kaupunki, 1991. ISBN 951-8959-12-9
Kirjallisuutta
muokkaa- Ranta, Sirkka-Liisa: Naisten työt: Pitkiä päiviä, arkisia askareita. Hämeenlinna: Karisto, 2012. ISBN 978-951-23-5504-4