Ronald Dworkin
Ronald Myles Dworkin (11. joulukuuta 1931 Providence, Rhode Island – 14. helmikuuta 2013 Lontoo)[1] oli yhdysvaltalainen oikeus- ja yhteiskuntafilosofi[2]. Hän toimi oikeusteorian professorina Oxfordin yliopistossa ja filosofian professorina New Yorkin yliopistossa.
| Ronald Dworkin | |
|---|---|
 Ronald Dworkin 2008. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 11. joulukuuta 1931 Providence, Rhode Island, Yhdysvallat |
| Kuollut | 13. helmikuuta 2013 (81 vuotta) Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta |
| Kansalaisuus |
 Yhdysvallat |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot |
Harvardin yliopisto Oxfordin yliopisto |
| Instituutti |
Oxfordin yliopisto New Yorkin yliopisto |
| Tutkimusalue | oikeus- ja yhteiskuntafilosofia |
Dworkinin oikeus- ja poliittisen filosofian pääteoksina pidetään teoksia Taking Rights Seriously (1977) ja Law's Empire (1986). Hänen erittäin vaikutusvaltaisen oikeusteoriansa on katsottu sijoittuvan luonnonoikeusteorian ja oikeuspositivismin välimaastoon.[3][4][5] Dworkin painotti erityisesti oikeuden tulkinnallista luonnetta, ja oikeuden tulkinnasta tulikin 1900-luvun lopulla oikeusteorian keskeisimpiä kysymyksiä.[4] Dworkin myös käynnisti Robert Alexyn ohella laajan teoreettisen keskustelun oikeusperiaatteiden normatiivisesta statuksesta ja funktiosta 1970- ja 1980-luvuilla.[6] 2000-luvulla häntä jopa pidettiin vaikutusvaltaisimpana elossa olevana englanninkielisenä oikeusfilosofina.[7]
Oikeus- ja poliittinen teoria
muokkaaOikeudellinen eheys (eng. law as integrity)
muokkaaFilosofi J. L. Mackie luonnehti Dworkinin oikeusteoriaa "kolmanneksi teoriaksi oikeudesta", joka yhdistelee ajatuksia luonnonoikeusteoriasta ja oikeuspositivismista.[3] Dworkin kritisoi oikeuspositivistien näkemystä siitä, että oikeus ja moraali voitaisiin täysin erotella, sillä hänen mukaansa oikeusnormien tulkinnassa joudutaan usein vetoamaan myös moraaliperiaatteisiin. Oikeuden kuvaileminen ei ole koskaan puhtaan neutraalia ja objektiivista, vaan kerrottaessa, mitä oikeus sisältää, tullaan samalla sanoneeksi jotain siitä, mitä oikeuden tulee olla. Hän ei kuitenkaan väittänyt, että oikeusnormien voimassaolo riippuisi niiden moraalisesta sisällöstä, minkä vuoksi häntä ei voida pitää luonnonoikeusteoreetikkona.[8] Dworkinin näkökulma oikeuteen on selkeästi lain tulkitsijan näkökulma ja hänen teoriansa korostaa tuomioistuinten roolia, väittäen oikeuden olevan aina tulkintaa.[9][10] Dworkin sai vaikutteita etenkin H. L. A. Hartin oikeuspositivismin versiosta, joka oli Dworkin kritiikin pääasiallinen kohde, ja amerikkalaisesta valtiosääntöliberalismista, jossa poliittis-moraaliset kysymykset nähdään tuomioistuimille kuuluvina perustuslakikysymyksinä kansalaisten oikeuksista[11]. Myöhemmässä tuotannossaan hän on myös tukeutunut Hans-Georg Gadamerin ja Jürgen Habermasin hermeneuttiseen filosofiaan.[12] Muut oikeusteoreettiset suuntaukset, kuten luonnonoikeus, oikeusrealismi, mannermaiset suuntaukset ja kriittinen oikeusteoria, jäivät hänelle vieraammiksi, vaikka hän niitä ajoittain kommentoikin.[7]
Dworkinin teorian keskiössä on ajatus lain integriteetistä eli oikeudellisesta eheydestä.[13][14] Dworkinin mukaan oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa oikeutta tulee tulkita yhtäältä mahdollisimman yhteensopivalla eli koherentilla tavalla (eng. best fit) ja toisaalta parhaassa mahdollisessa valossa (eng. best light).[15][14] Dworkin vertasi oikeuden tulkintaa ketjuromaaniin, jossa jokaisen luvun kirjoittaa eri kirjoittaja siten, että kukin pyrkii osaltaan jatkamaan kertomusta mahdollisimman koherentilla tavalla. Jokainen kirjoittaja voi viedä tarinaa parhaaksi katsomaansa suuntaan, mutta heidän valinnanvapauttansa rajoittavat aikaisemmat luvut. Samoin tuomarin harkintavaltaa tapausta ratkaistaessa rajoittavat aikaisempi oikeuskäytäntö ja lait. Oikeuden tulkinta on siis aina konstruktiivista.[16][17] Dworkin jakaa tämän tulkintaprosessin esitulkinnalliseen vaiheeseen, jossa tunnistetaan vallitseva oikeus, tulkinnalliseen vaiheeseen, jossa selvitetään tämän oikeuden merkitys ja tarkoitus, ja jälkitulkinnalliseen vaiheeseen, jossa muodostetaan edellisen perusteella uusi ratkaisu[12].
Ajatuksella integriteetistä on myös merkitystä Dworkinin poliittisen teorian kannalta. Dworkinin mukaan tosiasiallinen yhteisö on poliittinen yhteisö, jonka jäsenten välillä on assosiatiivisia velvollisuuksia, vain jos sen jäsenten välillä on historiallinen ja maantieteellinen yhteys, sen jäsenet jakavat näkemyksen heidän välisistään erityisistä, vain jäseniä koskevista velvollisuuksista, velvollisuudet katsotaan henkilökohtaisiksi, niiden katsotaan seuraavan yleisemmästä vastuusta muiden jäsenten hyvinvoinnista ja niiden katsotaan koskevan yhtäläisesti kaikkia jäseniä. Assosiatiiviset velvollisuudet eivät perustu sen koommin sopimukseen tai suostumukseen kuin jaettuihin tunteisiin, vaan niiden olemassaolo riippuu niiden molemminpuolisesta tunnustamisesta yhteisössä.[18] Dworkinin mukaan vain integriteetin ajatuksesta johtuviin periaatteisiin perustuva yhteisö voi olla tällainen poliittinen yhteisö. Integriteetti ilmenee yhteisössä etenkin vastustuksena ns. "shakkilautaratkaisuja" (eng. checkerboard solutions) eli sellaisia mielivaltaisia kompromisseja, jotka pyrkivät tarjoamaan kaikille kiistan osapuolille jotain myönnytyksiä, kuten että abortti olisi sallittu parillisina vuosina synnyttäville naisille ja kielletty parittomina vuosina synnyttäville naisille, kohtaan.[13]
Oikeusperiaatteet
muokkaaOikeudellinen eheys on sidoksissa oikeusperiaatteisiin, jotka ovat keskeisessä asemassa oikeuden konstruktiivisessa tulkinnassa.[19][20] Dworkinin mukaan oikeuteen kuuluu oikeussääntöjen lisäksi oikeusperiaatteita, jotka avaavat oikeudellista harkintaa moraalin suuntaan. Toisin kuin säännöt, periaatteet eivät vain joko ole tai ole olematta päteviä, vaan niillä on sisällöllisen tärkeyden eli painoarvon ulottuvuus. Periaatteita ei myöskään voida sääntöjen lailla tunnistaa niiden syntytavan perusteella Hartin tunnistamissäännön tapaan, vaan niiden kuuluminen oikeusjärjestykseen edellyttää oikeuslähteistä saatua institutionaalista tukea, joka voi olla sääntöjä heikompaa ja jopa vain välillistä.[21][10][5] Dworkinin mukaan säännöt ovat lähtökohtaisesti vahvempia ratkaisuperusteita kuin periaatteet, eli jos sääntö soveltuu tapaukseen, se kykenee määräämään yksinäänkin tapauksen lopputuloksen, kun taas tapaukseen soveltuva periaate vain johtaa tuomarin harkintaa tiettyyn suuntaan. Rutiinitapauksissa vastaus löytyy suoraan säännöistä, kun taas kiperissä tapauksissa säännöt eivät anna vastausta ja on turvauduttava periaatteisiin.[22] Dworkin viittasi esimerkkinä periaatteiden soveltamisesta tapaukseen Riggs v. Palmer, jossa New Yorkin vetoomustuomioistuin katsoi, ettei isoisänsä surmannut henkilö ollut oikeutettu perintöön, vaikka tällaista poikkeusta ei lainsäädännössä tai oikeuskäytännössä ollut nimenomaisesti tehty, sillä sen katsottiin olevan vastoin common lawn kirjoittamatonta periaatetta, jonka mukaan kukaan ei saa hyötyä tekemästään vääryydestä.[23]
Dworkinin mukaan oikeusperiaatteissa on kyse moraalisidonnaisista yksilöiden oikeuksista. Hän erotti nämä varsinaiset periaatteet politiikoista (eng. policies), joissa on kyse kollektiivisista taloudellisista, poliittisista tai sosiaalisista tavoitteista. Dworkinin mukaan yksilöiden oikeudet ovat "valttikortteja" (eng. trumps), jotka kollisiotilanteessa syrjäyttävät aina kollektiiviset tavoitteet. Politiikkoja ei myöskään sovelleta lainkäytössä vaan ne jäävät lakeja säätäville poliittisille elimille.[24][25][26][27]
Yhden oikean ratkaisun oppi
muokkaaDworkinin mukaan oikeusperiaatteiden johdosta jokaiseen tapaukseen, jopa kiperiin tapauksiin, on yksi ainoa oikea ratkaisu.[28] Dworkin teki erottelun normatiivisten standardien soveltamisen ylipäätänsä edellyttämän triviaalin harkinnan, oikeuden tuomarille sallimasta vapaudesta esimerkiksi rangaistusten mitoittamisen suhteen johtuvan heikon harkinnan sekä normatiivisten standardien puuttumisesta johtuvan vahvan harkinnan välillä, ja väitti nimenomaan vahvan harkinnan olevan oikeudessa poissuljettu.[29]
Dworkin havainnollisti yhden oikean ratkaisun oppia ajatuksella supertuomari Herkuleesta, jolla on yli-inhimilliset voimat, tiedot ja taidot sekä kaikki tarvittava aika ja materiaali. Herkules kykenisi hahmottamaan koko oikeusjärjestyksen kaikkine piirteineen ja historiallisine kehityskulkuineen ja määrittämään kuhunkin yksittäistapaukseen ratkaisun, joka parhaiten sopii tähän koherenttiin järjestykseen. Dworkinin mukaan kukaan oikea tuomari ei yletä Herkuleen edustamaan ajatukselliseen ideaaliin, sillä heidän käytössään olevat resurssit ovat rajallisia, mutta heillä on velvollisuus pyrkiä sen toteuttamiseen.[30][31]
Ennen Dworkinia opin yhdesta oikeasta ratkaisusta oli esittänyt myös suomalainen oikeustieteilijä Veli Merikoski hallinto-oikeuden piirissä.[32]
Dworkinin oikeudenmukaisuusteoria
muokkaaDworkinin oikeudenmukaisuusteoria sisältyy hänen teokseensa Sovereign Virtue. Hänen teoriansa edustaa sattuma- tai liberaali-egalitarismia, jonka mukaan ainoastaan yksilöiden vapaista valinnoista johtuvat erot hyödykkeiden ja hyvinvoinnin jakamisessa ovat oikeudenmukaisia[33]. Sitä on käsitelty laajasti oikeudenmukaisuutta koskevassa kirjallisuudessa.[2]
Dworkin piti oikeutta tasa-arvoiseen kohteluun perustavana, demokraattisessa yhteiskunnassa itseisarvoisena periaatteena, josta muut vapaudet seuraavat.[34][35] Hänen mukaansa tulojen ja varallisuuden jakautumisen ei pidä riippua tekijöistä, jotka ovat ihmisten vaikutusvallan ulkopuolella, kuten luontaisista lahjakkuuksista, kyvykkyyksistä ja terveydentiloista, mutta niiden pitää riippua yksilöiden vapaaehtoisista valinnoista, kuten siitä, panostaako työntekoon vai vapaa-aikaan. Hän erottaa toisistaan valinnanvaraisen sattuman (eng. option luck), joka liittyy vapaasti valittuihin toimintavaihtoehtoihin, joiden lopputulos on määräytyy ainakin osittain sattumanvaraisesti, kuten lottoamiseen ja osakkeisiin sijoittamiseen, ja puhtaan sattuman (eng. brute luck), jossa on kyse valintoihin liittymättömästä sattumasta. On oikeudenmukaista, että yksilö vastaa valinnanvaraisen sattuman aiheuttamista seurauksista, kun taas puhtaan sattuman aiheuttamista seurauksista hän ei ole vastuussa.[36] Resurssien tasa-arvoisen, yksilöiden tekemistä valinnoista riippuvan jakauman merkkinä on, ettei yksikään jakoon osallistuneista kadehdi kenenkään toisen osuutta resursseista, mitä Dworkin kutsuu kateustestiksi.[37]
Dworkin kuvaa sitä, mitä tällainen resurssien jako tarkoittaisi ihanteellisessa tilanteessa, John Rawlsin tietämättömyyden verhon kaltaisella kuvitteellisella esimerkillä.[38] Hänen esimerkissään joukko ihmisiä joutuu haaksirikon myötä asumattomalle ja syjäiselle saarelle, jossa on runsaasti resursseja. Saarella järjestetään huutokauppa, jossa osallistujille jaetaan yhtä paljon valuuttana käytettäviä simpukankuoria, myytäväksi asetetut resurssit jaetaan niin pieniin osiin kuin osallistuja haluavat ja huutokaupan pitäjä antaa jokaiselle resurssille hinnan, jota hän voi muuttaa, kunnes kaikki resurssit on myyty siten, että vain yksi ostaja tarjoaa esitetyn hinnan ja saa ostaa resussin kyseiseen hintaan. Tällä tavoin suoritettu jako on Dworkinin mukaan tasa-arvoinen, koska se perustuu yksilöiden vapaisiin valintoihin perustuviin markkinoihin, johon osallistuvien varallisuus on yhtä suuri. Ihmisten fyysisistä ja psyykkisistä vammoista ja synnynnäisistä eroista johtuvan räikeän epätasa-arvon poistamiseksi Dworkin lisäksi olettaa, että huutokauppaan osallistujat eivät tiedä, onko heillä tällaisia vammoja ja muita puutteita, ja että heillä on mahdollisuus käyttää osa simpukankuoristaan vakuutukseen, jonka avulla he voivat ostaa apuvälineitä, lääkkeitä ja muita tarvikkeita niiden varalle. Tällöin Dworkinin mukaan suurin osa ihmisistä ottaisi vakuutuksen, mutta ei käyttäisi siihen koko pääomaansa vaan sietäisi jonkinlaisen riskin ja olisi valmis vastaamaan itse osasta vammautumisesta aiheutuvista kustannuksista.[39] Dworkin käytti tätä kuvitteellista esimerkkiään argumentoinnin välineenä, johon voimassa olevien instituutioiden oikeudenmukaisuutta verrataan, eikä tarkoittanut menettelyään käytettäväksi resurssien jakamiseen todellisuudessa.[38]
Dworkin sovelsi oikeudenmukaisuusteoriaansa esimerkiksi tuolloiseen Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmään, jota hän kritisoi voimakkaasti kalliiksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Hän kiinnitti huomiota erityisesti siihen, että yksityisiin sairausvakuutuksiin perustuvassa järjestelmässä kulutetaan paljon rahaa sairauksiin, joiden hoitamisen odotettavissa oleva hyöty on hyvin pieni, ja siihen, että järjestelmä kohtelee eriarvoisesti köyhiä ja varakkaita potilaita.[40]
Kritiikki
muokkaaDworkinin oikeusteoriaa on kritisoitu eri suunnilta siitä, että se on liian lähellä yhtäältä oikeuspositivismia ja toisaalta luonnonoikeusajattelua. Oikeuspositivistien mukaan Dworkinin teoria johtaa tilanteeseen, jossa on mahdotonta erottaa voimassa olevaa oikeutta siitä, mitä oikeus ideaalitilanteessa on.[20] Dworkinin teoriaa on myös kritisoitu siitä, että se tuottaa hyvin yksipuolisen kuvan oikeudesta, jossa painottuvat lähinnä kiperien tapausten ratkaisu ja perustuslain tulkinta, kun taas hyvin suuri osa oikeudellista elämää on rajattu tarkastelun ulkopuolelle.[41] Koska Dworkinin ajattelu perustuu yksityisoikeudellisiin lähtökohtiin common law -järjestelmän puitteissa, myös sen soveltuminen kirjoitetun lain järjestelmässä on pulmallista.[42]
Hart kritisoi Dworkinin jyrkkää sääntö-periaate -erottelua, väittäen myös sääntöjen soveltamiseen liittyvän punnintaa ja oikeuslähteistä saatavaa tukea edellytettävien oikeusperiaatteiden olevan yhtä lailla tunnistettavissa niiden alkuperän avulla tunnistamissäännön tapaan, vaikka hän myös myönsi, ettei hän omassa teoriassaan tarkastellut riittävästi tätä erottelua ja oikeudellista ratkaisutoimintaa.[43] Lisäksi Neil MacCormick kritisoi Dworkinin erottelua periaatteisiin ja politiikkoihin sillä perusteella, että myös politiikot ovat moraalisidonnaisia.[24]
Dworkinin oikeudenmukaisuusteoriaa ovat kritisoineet hyvinvointi-egalitaristit, kuten filosofi Gerald Cohen, joiden mukaan resurssien sijaan hyvinvointi tulisi olla tasa-arvoisen jakamisen kohde. Dworkinin mukaan tämä ei ole mielekästä, koska ihmisillä voi olla ns. "kalliita makuja" eli joku voi saada vähemmän hyvinvointia samasta määrästä jotain resurssia kuin joku muu, kun taas hyvinvointi-egalitaristien mukaan kalliit maut eivät ole vapaiden valintojen tulosta eivätkä ihmiset täten ole vastuussa niistä.[44]
Eerik Lagerspetz on kritisoinut Dworkinin poliittista teoriaa sen perusteella, että se ei onnistu kuvaamaan moderneja valtioita yleisesti, joista monet eivät täytä vaatimusta historiallisesta tai maantieteellisestä yhteydestä[45] ja joissa tehdään shakkilautaratkaisuja[46], vaan pikemminkin vain juuri Yhdysvaltoja.[47]
Teoksia
muokkaa- Taking Rights Seriously (1977)
- "Is There a Right to Pornography", julkaisussa Oxford Journal of Legal Studies (1981)
- A Matter of Principle (1985) – sisältää artikkelit "Is there really no right answer in hard cases?" ja "Liberalism" (1978)
- Law's Empire (1986)
- Philosophical Issues in Senile Dementia (1987)
- A Bill of Rights for Britain (1990)
- Life's Dominion (1993)
- Freedom's Law (1996)
- Sovereign Virtue: The Theory and Practice of Equality (2000)
- Justice in Robes (2006)
- Is Democracy Possible Here? Principles for a New Political Debate (2006)
Lähteet
muokkaa- Herne, Kaisa: Mitä oikeudenmukaisuus on?. Helsinki: Gaudeamus, 2012.
- Laakso, Seppo: Lainopin teoreettiset lähtökohdat. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012.
- Lagerspetz, Eerik: Oikeusajattelun vuosisata. Turku: Aeropagus-kustantamo, 2009.
- Lindroos-Hovinheimo, Susanna: Oikeuden rajoilla. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2014.
- Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
- Tontti, Jarkko: Ronald Dworkin ja oikeus tulkintana. Oikeus, 1996, 2. vsk, nro 2. verkossa. Viitattu 31.8.2023.
- Tuori, Kaarlo: Kriittinen oikeuspositivismi. Vantaa: Werner Söderström Lakitieto, 2000.
- Tuori, Kaarlo: Käsitelainopin itsepuolustus. Lakimies, 2002, nro 7–8, s. 1295–1320.
Viitteet
muokkaa- ↑ The New York Times, Ronald Dworkin, Legal Philosopher, Dies at 81
- ↑ a b Herne 2012, s. 141
- ↑ a b Siltala 2010, s. 87
- ↑ a b Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 67
- ↑ a b Lagerspetz 2009, s. 167
- ↑ Laakso 2012, s. 237
- ↑ a b Lagerspetz 2009, s. 162
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 67-68
- ↑ Lagerspetz 2009, s. 173-174
- ↑ a b Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 69
- ↑ Lagerspetz 2009, s. 174
- ↑ a b Tontti 1996
- ↑ a b Lagerspetz 2009, s. 181
- ↑ a b Siltala 2010, s. 95
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 70-71
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 70
- ↑ Siltala 2010, s. 96
- ↑ Lagerspetz 2009, s. 176-177
- ↑ Siltala 2010, s. 97
- ↑ a b Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 71
- ↑ Siltala 2010, s. 89
- ↑ Siltala 2010, s. 91
- ↑ Siltala 2010, s. 87-89
- ↑ a b Tuori 2000, s. 201
- ↑ Siltala 2010, s. 99
- ↑ Laakso 2012, s. 237-238
- ↑ Lagerspetz 2009, s. 175
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 72
- ↑ Lagerspetz 2009, s. 165
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 69-70
- ↑ Siltala 2010, s. 97-98
- ↑ Tuori 2002, s. 1300
- ↑ Herne 2012, s. 137
- ↑ Herne 2012, s. 142
- ↑ Lagerspetz 2009, s. 176
- ↑ Herne 2012, s. 144-145
- ↑ Herne 2012, s. 146
- ↑ a b Herne 2012, s. 143
- ↑ Herne 2012, s. 144-147
- ↑ Herne 2012, s. 149
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 73-74
- ↑ Laakso 2012, s. 240
- ↑ Herne 2012, s. 72-73
- ↑ Herne 2012, s. 152-155
- ↑ Lagerspetz 2009, s. 178-179
- ↑ Lagerspetz 2009, s. 185
- ↑ Lagerspetz 2009, s. 186
Aiheesta muualla
muokkaa- Ronald Dworkin, New York University (englanniksi)
- Ronald Dworkin (Arkistoitu – Internet Archive), University College London (englanniksi)