Suulaki
Suulaki eli kitalaki (lat. palatum) rajaa suuonteloa ylhäältä ja erottaa sen nenäontelosta.[1] Suurin osa suulaesta on kovaa suulakea (lat. palatum durum), joka muodostuu luukudoksesta ja sen peittävästä limakalvosta. Kova suulaki on liikkumaton ja sijaitsee suuontelon etupuolella ylhäällä. Kovan suulaen takana on pehmeä suulaki (lat. palatum molle, velum palatinum), lakipurje eli kitapurje. Pehmeä suulaki on liikkuva ja sulkee yhteyden nenänieluun nieltäessä estäen näin ruuan tai juoman kulkeutumisen nenäonteloon. Pehmeästä suulaesta roikkuu pitkulainen uloke, jota kutsutaan uvulaksi tai kitakielekkeeksi (lat. uvula). Hevosella pehmeä suulaki ulottuu poikkeuksellisen pitkälle kohti suunielua, jonka vuoksi hevonen ei pysty kovassakaan rasituksessa hengittämään suun kautta vaan hengitys tapahtuu aina nenän kautta.
Kitapurje artikulaatioelimenä
muokkaaKitapurje[1] kuuluu puhe- eli artikulaatioelimistöön. Kitapurjeen lihakset osallistuvat äänen muokkaukseen säätelemällä nasaalisten äänteiden syntyä. Kurkunpäästä ääni etenee nieluonteloon, jossa ääniaaltojen pääsyä nenäonteloihin säätelee kitapurje. Kitapurje painautuu nielun takaseinää vasten eli muodostaa nenäportin. Jos nenäportti on auki, ilmavirta pääsee kiertämään nenäonteloihin ja syntyy nasaalisia äänteitä. Kitapurjeen lihakset toimivat täysin automaattisesti, ne avautuvat ja sulkeutuvat jatkuvasti puheen tarpeiden mukaan. Kitapurje vaikuttaa äänteiden syntyyn, äänen resonoitumiseen ja väriin.
Lähteet
muokkaa- Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1