Ukrainan itsenäisyyssota

Ukrainan itsenäisyyssota oli monivaiheinen tapahtumasarja ensimmäisen maailmansodan loppupuolella. Sota sisälsi Ukrainan sisäisiä yhteenottoja ja sotaa Neuvosto-Venäjää vastaan ajalla 8. marraskuuta 1917 – 17. marraskuuta 1921. Alkuvaiheessa sotatapahtumiin osallistui Saksa ja loppuvaiheessa Puola.

Ukrainan itsenäisyyssota
Päivämäärä: 8. marraskuuta 1917 – 17. marraskuuta 1921 Paikka: Ukraina Lopputulos: Ukrainan tappio; Neuvosto-Venäjä miehitti Ukrainan ja Puola miehitti Länsi-Ukrainan
Osapuolet
Ukrainan kansantasavalta Länsi-Ukrainan kansantasavalta	Neuvosto-Venäjä Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta Ukrainan valtio Etelä-Venäjä Mahnovštšyna
Komentajat
Symon Petljura Volodymyr Vynnytšenko Jevhen Petruševytš	Aleksandr Jegorov Mihail Frunze Emanuel Kviring Grigori Petrovski Georgi Pjatakov Pavlo Skoropadski Anton Denikin Nestor Mahno

Radan perustaminen ja maan autonomia

Kerenskin hyökkäys maailmansodan itärintamalla kesällä 1917.

Ukrainan poliittinen kolmijakoisuus

Kun Venäjän keisari Nikolai II luopui kruunusta maaliskuun 1917 vallankumouksessa, syntyi Ukrainassa poliittinen tyhjiö. Sitä pyrki täyttämään maaliskuussa 1917 ukrainalainen Keskusneuvosto (ukr. Tsentralnaja Rada), jota kutsuttiin lyhyesti Radaksi. Muita vallasta kilpailevia ryhmittymiä olivat Venäjän väliaikaista hallitusta tukevien joukko sekä venäläiseen tapaan työläisten ja sotilaiden neuvostot, joita muodostettiin eniten Kaakkois-Ukrainaan Donbassille. Kuitenkin niin Ukrainassa kuin Venäjälläkin työläisten ja sotilaiden neuvostoissa vaikutusvaltaisimpana ryhmänä eivät olleet bolševikit, vaan menševikit ja sosialistivallankumoukselliset.

Sana rada tulee saksankielestä sanasta, joka tarkoitti alun perin kaupungin raatia. Nykyään Ukrainan valtiopäiviä kutsutaan korkeimmaksi radaksi. Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa valtiopäivien nimi oli neuvostokäytännön mukaisesti korkein neuvosto.

Puolueet

Puolueina vasemmistoa edustivat Ukrainan sosialistivallankumouksellinen puolue ja Ukrainan sosialidemokraattinen työväenpuolue. Ukrainassa toimivat myös Venäjän sosialistivallankumouksellinen puolue ja Venäjän sosialidemokraattisen puolueen menševikit. Ukrainan edistysmielisten liitto eli liberaalipuolue muutti nimensä vasemmistolaistumisen hengessä Sosialistifederalistiseksi puolueeksi. Autonomiahenkisten puolueiden lisäksi oli aidosti itsenäisyysmielisiä puolueita, kuten Ukrainan itsenäisyysmielisten puolue. Maata omistavaa oikeistoa edusti suurehkoja viljelijöitä ja aatelisia tilanomistajia edustava demokraattinen talonpoikaispuolue, johon liittyi muiden muassa Mykola Mih’novskyi.f.

Autonomiatavoite ja sen osittainen toteutuminen

Isänmaallinen mielenosoitus Kiovassa vuonna 1917.

Ukrainan hallituksen muodostamisesta keskusteltiin huhtikuussa 1917 yhdeksänsadan osanottajan yleisukrainalaisessa kansalliskongressissa Kiovassa. Maan parlamentiksi julistettiin 150-edustajainen Rada, ja hallituksena toimi pääsihteeristö. Sen tehtävänä oli ottaa valvontaansa sisäasiat, julkiset varat, elintarvikehuolto, maanomistusasiat, kansainväliset ja muut asiat Ukrainassa. Pääsihteeristö koostui kahdeksasta sihteeristä, joista vain kaksi oli suurten vasemmistopuolueiden ulkopuolelta. Radan puheenjohtajana oli Myh’ailo Hruševskyi. Yleisukrainalaisen kansalliskongressi vaati Ukrainan autonomian toteuttamista Venäjän väliaikaisen hallituksen hallitsemalla Venäjällä. Myöhemmin se vaati Venäjän muuttamista liittotasavallaksi, federaatioksi.

Toukokuun 1917 lopussa radan valtuuskunta matkusti Pietariin neuvottelemaan Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa Ukrainan autonomian toimeenpanosta. Väliaikainen hallitus ei kuitenkaan halunnut muuttaa Venäjän valtiorakennetta, josta piti sen mukaan päätettämän myöhemmin Venäjän perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa. Käytännön perusteena Venäjän väliaikaisella hallituksella oli se, että Ukrainan keskusradaa ei ollut valittu vaaleilla vaan ainoastaan yleisukrainalaisen kansalliskongressin kokouksessa, minkä vuoksi se ei voinut edustaa Ukrainaa laillisesti. Radan edustajat vastasivat toteamalla, ettei Venäjän väliaikaista hallitustakaan ollut valittu vaaleilla eikä vastaavilla valtiopäivillä.

Venäjän väliaikainen hallitus yritti kieltää ukrainalaisen sotilaskongressin kokoontumisen kesäkuussa 1917. Kokoontuminen kuitenkin onnistui ja kongressi esitti Ukrainan keskusradalle, ettei se enää neuvottelisi Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa, vaan alkaisi omavaltaisesti suoraan toteuttaa Ukrainan autonomiaa. Lisäksi se ehdotti sotilaskongressi jatkaisi istuntokauttaan niin kauan että Ukrainan autonomia olisi toteutettu. Kesäkuun lopussa rada antoi ensimmäisen universaalinsa. Se tarkoitti asetusta, jossa todettiin ukrainalaisten päättävän itse omista asioistaan. Tässä vaiheessa ei tavoiteltu valtiollista täysivaltaisuutta, suvereniteettia, eikä valtiollista itsenäisyyttä, vaan autonomiaa. Ukrainan keskusradalle perustettiin toimeenpanoelimeksi, käytännössä autonomistuvan Ukrainan hallitukseksi keskussihteeristö, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin sosialidemokraatti Volodymyr Vynnytšenko. Keskussihteeristön poliittinen pohja perustui pääasiassa sosialidemokraatteihin ja ukrainalaismielisiin sosialistivallankumouksellisiin. Venäjältä Ukrainan autonomiahanke sai tukea heinäkuussa, kun Venäjällä työläisten ja sotilaiden neuvostojen yleisvenäläinen edustajakokous, jossa olivat johdossa menševikit ja sosialistivallankumoukselliset asettuivat kannattamaan Ukrainan autonomiaa.

Venäjän väliaikainen hallitus taipui tilapäiseen Ukrainan autonomiaan, jossa se tunnusti Ukrainan keskusradan Ukrainan edustukselliseksi elimeksi ja Ukrainan pääsihteeristön autonomisen Ukrainan hallitukseksi heinäkuun 1917 alussa. Tämä päätös aiheutti Venäjällä hallituskriisin, koska kaikki neljä liberaalisen perustuslaillisten demokraattien puolueen ministeriä erosi Venäjän väliaikaisesta hallituksesta. Venäjän väliaikainen hallitus päätti heinäkuun puolessa välissä valtuuttaa Ukrainan pääsihteeristön (eli Ukrainan parlamentin hallituksen) hoitamaan Ukrainan sisäisiä asioita. Valtuutus sisälsi kuitenkin radan vallan rajoituksen, että päätökset alistetaan Venäjän väliaikaisen hallituksen hyväksyttäviksi.

Samaan aikaan Venäjä kiihdytti sotaponnistuksiaan keskusvaltoja vastaan. Operaatiota nimitettiin Kerenskin hyökkäykseksi ja sitä johti kenraali Aleksei Brusilov. Operaatio alkoi heinäkuussa 1917. Sotatoimet käytiin suurelta osin Ukrainassa. Sotamenestys oli kuitenkin vähäinen, koska sotilaat olivat väsyneet sotimiseen.^lähde?

Ukrainan pääsihteeristö teki ensimmäisenä päätöksenään 10. heinäkuuta (uutta gregoriaanista lukua) 1917 julistuksen Ukrainan valtion perustamisesta. Rada hyväksyi julistuksen, mutta Venäjän väliaikaisen hallituksen hyväksyntää ei saatu. Hanke oli samankaltainen kuin Suomen eduskunnan hyväksymä valtalaki.^lähde?

Venäjän väliaikainen hallitus ei suostunut antamaan kovin laajaa aluetta autonomiselle alueelle. Siihen kuuluivat kyllä Dneprin länsirannan puoleiset alueet ja itärannalta Pultavan kuvernementti ja Tšernihivin kuvernementti, mutta siihen eivät kuuluneet Harkovan kuvernementti, Sloboda-Ukraina eikä Odessan kuvernementti. Venäjän väliaikainen hallitus ei sallinut autonomiselle Ukrainalle suoraa pääsyä Mustallemerelle.

Itsenäisyysliike syntyy

Venäjän tilanteen vaikeutuessa Ukraina radikalisoitui, eikä enää tavoitellut autonomiaa vaan itsenäisyyttä. Ukrainan pääsihteeristö jatkoi Ukrainassa toimeenpanevana elimenä ukrainalaistaen maan hallintoa vastoin Venäjän väliaikaisen hallituksen tahtoa. Pääsihteeristö esitti 13. lokakuuta 1917 asioiden tilasta muistion Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Sen mukaan Ukrainan asema tulisi neuvotella uudelleen. Neuvottelut eivät tuottaneet tulosta.^lähde?

Rada päätti elokuussa 1917, että vain ukrainalaiset voivat päättää Ukrainan poliittisesta järjestyksestä ja Ukrainan suhteesta Venäjään ja että Ukrainan perustuslakia säätävän kokouksen päätökset on toteutettava. Tämän tuloksena Venäjän väliaikaista hallitusta ymmärtäneet perustuslailliset demokraatit, kadetit, erosivat Radasta. Myös monet Venäjän puolueet ja juutalainen Bund protestoivat, koska pitivät hanketta Ukrainan eroon Venäjästä tähtäävänä separatismina. Jako venäläismyönteisiin ja kansallisiin oli voimakas.^lähde?

Perustuslakia säätävä kansalliskokous

Venäjän väliaikainen hallitus ilmoitti lokakuussa 1917 aikovansa syyttää oikeudessa Radaa ja sen pääsihteeristöä separatismista Ukrainan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koolle kutsumisen takia. Vaalipäiväksi vahvistettiin 9. tammikuuta 1918 ja perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoontumispäiväksi 22. tammikuuta 1918.^lähde?

Tästä vaikuttuneena päätti Supistettu Rada, Radan pysyväksi työvaliokunnaksi perustettu elin, että vallankumouksen puolustaminen kuuluu Ukrainassa vallankumouksellisen demokratian tukemalle pääsihteeristölle. Päätöstä kannatti Ukrainan kolmas sotilaskongressi. Se ei kuitenkaan toteutunut, koska Venäjälle ja Kiovan sotilaspiirille uskolliset sotajoukot eivät sitä totelleet. Marraskuun alkuun mennessä pääsihteeristö olikin menettänyt valtansa.^lähde?

Venäjällä 7. marraskuuta - 8. marraskuuta tapahtuneeseen bolševikkien ja vasemmistososialistivallankumouksellisten vallankaappaukseen rada reagoi lyhyen puolueettomuuskauden jälkeen 20. marraskuuta 1917 kolmannella universaalillaan julistamalla Ukrainan kansantasavallan perustetuksi. Nimi voidaan käsittää myös Ukrainan kansalliseksi tasavallaksi. Näin julistettu valtio määritteli valtioalueensa laajemmaksi kuin mihin Venäjän väliaikainen hallitus oli aiemmin määritellyt autonomisen Ukrainan. Siihen kuuluivat edellisen lisäksi Harkovan, Jekaterinoslavin, Hersonin ja Taurian kuvernementit eli pääsy Mustallemerelle ja lisäalueita. Siihen asti rada oli vain odottanut, että Venäjän väliaikaisen hallituksen joukot ja bolševikkien punakaartit sotivat keskenään.

Kansantasavalta ja neuvostotasavalta sotaan

Serdyuk-divisioonan kasakkaunivormu 1918

Rada hyväksyi tammikuussa 1918 pääsihteeristölle uuden toimintaohjelman. Se päätti antaa valtion ja maanomistajien maat jaettavaksi talonpojille. Kolmas yleisukrainalainen Rada julisti Ukrainan kansantasavallan perustetuksi. Samoihin aikoihin ensimmäinen yleisukrainalainen neuvostojen kokous julisti Harkovassa Ukrainan neuvostotasavallaksi. Tästä eteenpäin riidan osapuolet olivat maan länsiosien Ukrainan kansantasavalta sekä itäosien Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta, jota bolševikit kannattivat.

Kansantasavallan johtoajatuksena oli selvitä vaikeasta tilanteesta sekä taata kansalaisvapaudet: sananvapaus, julkaisuvapaus, uskonnonvapaus, kokoontumisvapaus, yhdistymisvapaus, lakko-oikeus, henkilökohtainen koskemattomuus ja liikkumisen vapaus sekä lakkauttaa kuolemantuomio.^lähde?

Sodan yhtenä osapuolena oli vihreä armeija. Se oli ukrainalaisten nationalistien muodostama liitto, joka taisteli sekä valkoisia, punaisia että anarkisteja vastaan. Monet vihreän armeijan jäsenet olivat Venäjän vähemmistökansoja. Merkittävimmät sen tukialueet olivat Etelä-Ukrainassa. Noin 15 000 vihreätä taisteli vuonna 1919 Kubanin–Mustanmeren alueella atamaani Grigorieffin johtamina Anton Denikinin joukkoja vastaan. Vuonna 1920 ne taistelivat punaisten kanssa Pjotr Wrangelin valkoarmeijaa vastaan. Vuoden 1920 loppuun mennessä vihreä armeija oli hajonnut. Jotkut menivät taistelemaan punaisten puolelle, jotkut taas valkoisten rinnalle.^lähde?

Ensimmäiset vaalit tammikuussa 1918

Ukrainan valtakunta ja kansantasavalta 1918 (tummansinisellä).

Ukrainan päämies Vladimir Vinnitšenko edellytti, että Britanniaa ja Ranskaa informoidaan Ukrainan rauhanneuvotteluaikeista. Laki Ukrainan perustuslakia säätävästä kansalliskokouksesta vahvistettiin 29. marraskuuta 1918. Lain mukaan äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia olivat myös 20 vuotta täyttäneet naiset. Jokaista 100 000 äänestäjää kohden pyrittiin valitsemaan yksi kansalliskokousedustaja.^lähde?

Venäjä solmi 5. joulukuuta 1917 Brest-Litovskissa Saksan kanssa aselevon, jonka tarkoituksena oli solmia rauha Venäjän ja keskusvaltojen kesken. Ukraina vaati oikeutta osallistua näihin neuvotteluihin.^lähde?

Ukrainan kansantasavallan hallitukseksi ryhtynyt pääsihteeristö ei kuitenkaan kiirehtinyt osallistumaan Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin, vaan odotti länsimaiden tunnustusta. Lopulta 21. joulukuuta Ukrainan kansantasavallan valtuuskunta lähti Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin. Tästä huolimatta Odessassa toimineet Ranskan sotilasasiamies J. Tabuilt ja Britannian konsuli D. Bagge ilmoittivat, että heidät on valtuutettu tekemään päätöksiä Ukrainan edustajina. Britannia ja Ranska siis kieltäytyvät tunnustamasta Ukrainan kansantasavaltaa.^lähde?

Itsenäistyminen 22. tammikuuta 1918

Ukraina ei onnistunut luomaan voimakasta omaa kansallista armeijaa, koska kolme vuotta jatkuneesta sodasta johtuen sotilaat halusivat rauhaa ja maareformin. Hallinnon ukrainalaistaminen kuitenkin jatkui.^lähde?

Kansalliskokouksen vaaleissa tammikuussa 1918 valittiin Ukrainan perustuslakia säätävä elin. Vaalit pidettiin kansantasavallan alueella. Säädetyistä 301 edustajasta voitiin valita vain 171, joista 70 % kannatti ukrainalais-kansallisia puolueita. Kriittisen tilanteen vuoksi Rada julisti Ukrainan itsenäiseksi 22. tammikuuta 1918 ja ilmoitti käyttävänsä valtaa, kunnes perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontuu. Laki itsenäisyydestä hyväksyttiin 24. tammikuuta 1918 ja pääsihteeristö alkoi käyttää nimeä Kansanministerien neuvosto.^lähde?

Saksa estää kansantasavallan ja maareformin

Pavlo Skoropadski, Saksan tuella valtaan noussut atamaani.

Sosiaalivallankumouksellisten johtaja Vsevolod Holubovytš ryhtyi tammikuussa 1918 johtamaan hallitusta, jossa maareformia haluavien talonpoikaispuolueiden vaikutus on vahva. Ukrainaa miehittävät Saksa ja Itävalta-Unkari halusivat varmistaa elintarvikkeiden saannin Ukrainasta ja katsoivat, että maareformi vaarantaa sen.^lähde?

Kansanministeriön neuvosto allekirjoitti Saksan kanssa sopimuksen, jossa se lupasi toimittaa keskusvalloille 60 miljoonaa puutaa (982,8 miljoonaa kiloa) viljaa sekä runsaasti elintarvikkeita ja raaka-aineita. Toimitusten ehtona oli, että keskusvallat lupaisivat maakysymyksen ratkaisun Radan säätämien lakien ja periaatteiden mukaisesti. Tämän seurauksena saksalainen sotilasosasto tunkeutui 28. huhtikuuta 1918 Radan kokoukseen ja pidätti kaksi ukrainalaisministeriä. Seuraavana päivänä miehittäjät nostivat valtaan Pavlo Skoropadskin, jolle annettiin arvonimi atamaani. Hän kutsui pääministeriksi Fedir Lyzohubin. Hallitus koostui lähinnä konservatiivisista ja liberaaleista edustajista. Tämä hallinto käytti nimeä Ukrainan valtio ja se pysyi pystyssä puolisen vuotta, ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka.^lähde?

Kansantasavallasta Neuvostoliittoon

Saksan aselepo länsivaltojen kanssa tuli voimaan 11. marraskuuta 1918. Tällöin ulkoinen tuki Skoropadskin hallitukselle hävisi. Ukrainalaiskansalliset sosialistit Symon Petljura ja Vladimir Vinnitšenko, Andrei Makarenko, Opanas Andrievski, Fedor Shevtsin Ukrainan kansallisliittona julistivat 13. marraskuuta kapinan Skorodpadskin hallintoa vastaan Beloi Tserkvissä. Tämä merkitsi sisäisen kuohunnan kiihtymistä. Skoropadskin nimittämä Fedir Lyzohubin hallitus joutui eroamaan 14. marraskuuta 1918, kun hänen kuultiin luvanneen Ukrainan liittyvän Neuvosto-Venäjään.^lähde?

Skorodpatski kokosi uuden hallituksen, jonka pääministeriksi tuli Sergei Mykolajevitš, joka ehti olla pääministerinä joulukuun puoleen väliin ennen kuin hänet pidätettiin ja pantiin Lukjanivkan vankilaan, mistä hän vapautui helmikuussa 1919. Odessassa hän siirtyi kenraali Anton Denikinin palvelukseen vastaamaan elintarvikkeiden hankinnasta Etelä-Venäjän armeijalle. Denikin ja hänen seuraajansa Pjotr Wrangel taistelivat etelästä käsin sekä neuvostotasavaltaa että kansantasavaltaa vastaan.^lähde?

Sota ja kansantasavallan loppu

Länsi-Ukrainan kansantasavalta perustettiin Kiovan seudulle joulukuussa 1918, mutta sen asema muodostui hankalaksi, sillä suuret sotilasvoimat liikehtivät alueella sekä idästä että lännestä. Ukrainalaiset eivät halunneet Puolaan liittymistä, sillä he pelkäsivät talonpoikien aseman heikentyvän puolalaisen feodalismin takia. Viimeisenä keinona länsiukrainalaiset yrittivät liittoutua muun Ukrainan kansallismielisiin, mutta jo alkuvuonna 1918 uusi kansantasavalta oli menettänyt mahdollisuutensa. Venäjän lokakuun vallankumous lisäsi bolševikkien kannatusta. Britannia ja Ranska taas olivat voittaneet Saksan maailmansodassa ja tukivat aseellisesti bolševikkien vastustajia Odessassa ja Krimillä. Tämän vuoksi koko Ukraina joutui sotatilaan. Neuvosto-Venäjän joukot miehittivät Kiovan ja maa julistettiin neuvostotasavallaksi vuonna 1919.

Sodan loppuvaihe

Sisäiset aseelliset yhteenotot jatkuivat edelleen vuonna 1919. Etelä-Ukrainassa oli tammikuusta 1919 alkaen Nestor Mahnon johtama Ukrainan vallankumouksellisen kapinallisarmeijan hallitsema, anarkismin oppeja toteuttanut Mahnovštšyna. Puolan armeija valloitti 7. toukokuuta 1920 Kiovan, osana Puolan–Neuvosto-Venäjän sotaa. Pian Kiova kuitenkin taas siirtyi venäläisten haltuun. Aselepo Puolan ja Venäjän välille solmittiin lokakuussa 1920. Sodan päättäneessä Riian rauhassa maaliskuussa 1921 suuri osa Ukrainaa liitettiin tulevaan Neuvostoliittoon. Länsi-Ukrainan osia (koko Galitsia ja sen osana muun muassa Lvivin kaupunki) siirtyi kuitenkin Puolan haltuun. Ukrainan itsenäisyys ei toteutunut, vaan maa jaettiin kahtia.^lähde?

Katso myös

• Verh’ovna Rada

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ukrainan itsenäisyyssota Wikimedia Commonsissa