Vietnamin tasavalta
Etelä-Vietnam (vietn. Miền Nam Việt-nam), virallisesti Vietnamin tasavalta (vietn. Việt-nam Cộng-hòa), oli vuodesta 1955 vuoteen 1975 olemassa ollut valtio. Ranskalaiset ja Ranskan siirtomaavaltaa tukeneet vietnamilaiset perustivat sen Vietnamin itsenäistyessä antikommunistiseksi valtioksi.
| Vietnamin tasavalta Việt-Nam Cộng-Hòa |
|||
|---|---|---|---|
1955–1975 |
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | tasavalta | ||
| Presidentti |
Ngô Đình Diệm (1955–1963) Nguyễn Văn Thiệu (1965–1975) |
||
| Pääkaupunki | Saigon | ||
| Pinta-ala | |||
| – yhteensä | 173 809 km² | ||
| Väkiluku (1973) | 19 370 000 | ||
| Uskonnot | buddhalaisuus, katolisuus | ||
| Historia | |||
| – kansanäänestys itsenäisyydestä | 23. lokakuuta 1955 | ||
| – vallankaappaus | marraskuu 1963 | ||
| – Pariisin rauhan sopimus | 1973 | ||
| – toinen Saigonin taistelu | 1975 | ||
| Viralliset kielet | vietnam | ||
| Kielet | vietnam, ranska, englanti | ||
| Valuutta | Etelä-Vietnamin đồng | ||
| Tunnuslause |
Tổ quốc – Danh dự – Trách nhiệm (1954–1967) Tổ quốc – Công minh – Liêm chính (1967–1975) |
||
| Kansallislaulu | ”Tiếng Gọi Công Dân” | ||
| Edeltäjä |
 Ranskan Indokiina |
||
| Seuraaja |
 Vietnam |
||
.svg)
Valtion viralliset nimet olivat Vietnamin valtio (1949–1955), Vietnamin tasavalta (1955–1975) ja Etelä-Vietnamin tasavalta (1975–1976). Sen pääkaupunki oli Saigon, nykyinen Hồ Chí Minhin kaupunki. Vietnamin sodassa Yhdysvallat tuki voimakkaasti Etelä-Vietnamin hallitusta. Vuonna 1975 Etelä-Vietnam antautui sodassa Pohjois-Vietnamia vastaan ja sai kommunistihallinnon. Lopulta 1976 Vietnamit yhdistyivät.
Historia
muokkaaVietnamin jako syntyi Geneven konferenssissa 1954 Việt Minh -joukkojen taisteltua vuodesta 1941 japanilaismiehitystä ja Ranskan siirtomaaherruutta vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen ja itsenäisyyssodan tai ensimmäisen Indokiinan sodan jatkuessa ranskalaiset luopuivat siirtomaaherruudestaan ja loivat antikommunististen vietnamilaisten kanssa Vietnamin valtion (Quốc gia Việt-nam), jonka nimelliseksi päämieheksi asetettiin entinen keisari Bảo Đại.
Geneven konferenssin seurauksena Việt Minh ja Ho Tši Minh (Hồ Chí Minh) jäivät valtaan pohjoisessa ja 17. leveyspiirin eteläpuolella hallitsi Bảo Đạin Vietnamin valtio. Konferenssissa sovittiin maanlaajuisesta kansanäänestyksestä yhtenäishallituksen muodostamiseksi. Vuoden kuluttua etelän pääministeri Ngô Đình Diệm kaappasi vallan ja syrjäytti Bảo Đạin. Epämääräisesti järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen Diệm sai 98 % äänistä ja julisti Vietnamin tasavallan perustetuksi 22. lokakuuta 1955 ja itsensä sen presidentiksi. Vietnamin tasavallan tunnusti 36 valtiota. Vietnamien välit pysyivät kireinä ja raja niiden välillä oli suljettu kaikkea kauppaa ja postin välitystä myöten.
Diệmin hallitus aloitti oman maauudistuksensa pohjoisessa järjestetyn vastapainoksi. Peläten Việt Minhin vaikutusvallan kasvua se kuitenkin lakkautti paikallisvaalit ja maaseudulle kylien johtoon nimitettiin ulkopuolisia, lähinnä katolilaisia vietnamilaisia. Diệm piti kaikkia entisiä Việt Minhin taistelijoita kommunisteina, vaikka näin ei todellisuudessa ollut. Diệm aloitti puhdistuskampanjan kommunisteja vastaan (To Cong) että maata hallitsevia rikollisliigoja vastaan. Arviolta 50 000 ”kommunistia” siirrettiin poliittisiin uudelleenkoulutuskeskuksiin. Etelä-Vietnamissa aloitettiin myös laaja asutus- ja väestönsiirto-ohjelma, jolla aiottiin raivata viidakkoon tiloja 200 000 tilattomalla ja pakolaiselle lähinnä rannikolta Annamista. Ylängön montagnard-heimot vastustivat etnisten vietnamilaisten siirtoa mailleen ja asutusohjelma jouduttiin hylkäämään aseellisen vastarinnan vuoksi vain neljänneksen valmistuttua.
Diệm kieltäytyi järjestämästä Genevessä heinäkuuksi 1956 sovittua koko maan kattavaa kansanäänestystä yhtenäishallituksen muodostamiseksi. Yhdysvallat tuki Etelä-Vietnamia voimakkaasti. Yhdysvaltain presidentti Eisenhower oli 1954 todennut, että 80 % vietnamilaisista olisi luultavasti äänestänyt vapaustaistelija Hồ Chí Minhia.[1]
Ngô Đình Diệm, veljensä Ngô Đình Nhu ja tämän vaimo Madame Ngô Đình Nhu alkoivat myöhemmin rajoittaa kaikkea poliittista toimintaa. Vuoden 1957 lopulla sanomalehtiä alettiin häiritä ja Saigonin suurin lehti lopetettiin maaliskuussa 1958 hallitukselle kriittisen pääkirjoituksen jälkeen. Opposition toiminta käytännössä pysähtyi 1959 mennessä. Keväällä 1960 joukko intellektuelleja julkaisi niin sanotun Caravellen manifestin Diệmin hallitusta vastaan. Se allekirjoittajista 11 oli entisiä ministereitä.
Suurin uhka Diệmia vastaan oli enää sotilasvallankaappaus. Marraskuussa 1960 kolme laskuvarjojoukkojen pataljoonaa nousi kapinaan Saigonissa, mutta tilanne ei edennyt kaappaukseen asti. 27. helmikuuta 1962 kaksi Vietnamin ilmavoimien konetta pommitti presidentinpalatsia Diệmin ja Nhuiden surmaamiseksi, mutta yritys epäonnistui.
Joulukuussa 1960 Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama (FNL; tunnettu myös nimellä Vietkong) julisti olemassaolonsa manifestilla. Alkuvuodesta 1961 virkaan astuneen Yhdysvaltain presidentti Kennedyn hallinnon mukaan FNL oli Pohjois-Vietnamin käskyläinen. Yhdysvaltain politiikan kriitikoiden mukaan sodan alku oli Etelä-Vietnamin hallinnon syytä. Yhdysvallat alkoi avustaa Diệmin hallitusta voimakkaasti loppuvuodesta 1960, jonka jälkeen Pohjois-Vietnam lähetti etelästä Geneven rauhan jälkeen evakuoidut Việt Minhin veteraanit takaisin etelään.
Buddhalainen kriisi
muokkaaHuolimatta siitä, että maan väestöstä 70–90 % oli buddhalaisia, Diệmin hallitus tuki voimakkaasti katolilaisia vietnamilaisia lähes kaikessa. Katolinen kirkko oli maan suurin maanomistaja, mutta sen maat olivat sivussa maauudistuksesta.
Toukokuussa 1963 syntyi niin sanottu buddhalainen kriisi, kun buddhalaisia kiellettiin liputtamassa buddhalaisilla lipuilla Gautama Buddhan syntymän kunniaksi. 8. toukokuuta turvallisuusjoukot ampuivat yhdeksän kieltoa vastaan protestoinutta siviiliä Huếssa. Diệm syytti ampumisista Vietkongia. Buddhalaiset munkit protestoivat istumalla joukolla julkisilla paikoilla. Turvallisuusjoukot kaatoivat protestoijien päälle syövyttäviä kemikaaleja, joista kymmenet joutuivat sairaalaan.
Kymmenen korkeinta kenraalia pyysi 20. elokuuta 1963 Diệmia säätämään hätätilan, johon hän suostuikin. Armeijan vartiot asetettiin strategisiin kohteisiin. Armeijan erikoisjoukot eversti Lê Quang Tungin alaisuudessa hyökkäsivät elokuun 21. päivän yönä useisiin luostareihin ja pidättivät noin 1 400 munkkia ja satoja ”katosi”. Kansainväliset lennot Saigoniin lakkautettiin ja lehdistön sensuuri asetettiin voimaan.
Sotilasvalta
muokkaaUseiden kuukausien kiristymisen jälkeen Vietnamin tasavallan armeija teki 1. marraskuuta 1963 vallankaappauksen kenraali Dương Văn Minhin johdolla. Ngô Đình Diệm ja veljensä pidätettiin seuraavana päivänä ja teloitettiin. Dương nousi maan johtoon.
Kenraali Dươngin valta kesti vain kolme kuukautta, kun kenraali Nguyễn Khánh puolestaan kaappasi vallan 30. tammikuuta 1964.[2] Dương jäi henkiin ja pakeni Bangkokiin, josta hän palasi Yhdysvaltain tuella 1968.
Nguyễn Khánhin johtama hallinto kärsi tappioita Vietkongille Long Dinhin taistelussa. Elokuussa 1964 häntä kohtasi vallankaappausyritys, mellakointia pohjoisosassa maata ja yleislakko Saigonissa. Toisen kapinayrityksen kukisti ilmamarsalkka Nguyễn Cao Kỳn johtamat ilmavoimat.
Valtakautensa aikana Nguyễn Khánh ehti saattaa voimaan uuden perustuslain. Presidentinvirkaan nimitettiin Phan Khắc Sửu ja pääministeriksi Trần Văn Hương. Nguyễn Khánh piti kuitenkin asevoimien komentajan aseman.
Useat tyytymättömät kenraalit siirsivät 19. helmikuuta 1965 joukkonsa Saigoniin tavoitteenaan syrjäyttää Nguyễn Khánh.[3] Hän pakeni kuitenkin Nguyễn Cao Kỳn tuella Đà Lạtiin ja antoi määräyksen pommittaa Saigonia, jos kaappaajat eivät vetäydy.
Nguyễn Cao Kỳ yhdisti kuitenkin voimansa kenraali Nguyễn Văn Thiệun kanssa samassa kuussa ja Nguyễn Khánh syrjäytettiin. Nguyễn Cao Kỳsta tuli pääministeri ja Nguyễn Văn Thiệusta presidentti sotilasjuntan johdossa. 27. maaliskuuta 1966 noin 20 000 buddhalaista marssi Etelä-Vietnamissa sijaitsevan Huến yliopistokaupungin kaduilla osoittaen mieltään sotilasjunttaa vastaan. Buddhalainen kirkko julisti huhtikuun alussa 1966 sodan sotilashallitusta vastaan, koska hallitus ei ollut suostunut heidän vaatimuksiinsa. 12. huhtikuuta 1966 kokoontui uusi kongressi. Sotilashallitus julkaisi 14. huhtikuuta asetuksen, jossa taattiin vapaat vaalit 3–5 kuukauden kuluessa. Buddhalaiset olivat siten saaneet vaatimuksensa hyväksytyksi. Pääministeri Kỳ otti 6. kesäkuuta 1966 hallitukseensa kymmenen siviilihenkilöä, muttei onnistunut hiljentämään buddhalaisten hallituksen vastaista taistelua. 11. syyskuuta 1966 maassa pidettiin kansalliskokouksen vaalit, joihin osallistui 83 % äänioikeutetuista. Nguyễn Văn Thiệu säilytti asemansa maan kukistumiseen asti. Vuonna 1967 hänet valittiin vaaleilla presidentiksi ja vuonna 1971 uudelleen.[4][5] Poliittiset vastustajat pitivät kuitenkin Nguyễn Văn Thiệua korruptoituneena ja epäilivät vaalien rehellisyyttä, joten 1971 hänellä ei ollut vastaehdokkaita.
Tammikuussa 1973 solmittiin Pariisin rauhansopimus, jossa Yhdysvallat vetäytyi Vietnamista ja taistelut lakkasivat Etelän ja Pohjoisen välillä. Vietkong ja Pohjois-Vietnam aloittivat kuitenkin joulukuussa 1974 Ho Chi Minh -kampanjan, joka päättyi Etelä-Vietnamin tappioon. Nguyễn Văn Thiệu erosi asemastaan 21. huhtikuuta 1975 ja pakeni Taiwanille. Hänen varapresidenttinsä Dương Văn Minh antautui ehdoitta 30. huhtikuuta 1975.
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ The Pentagon Papers, Volume 1, Chapter 5, "Origins of the Insurgency in South Vietnam, 1954-1960" (Arkistoitu – Internet Archive), Beacon Press, 1971
- ↑ Santora, Marc: Nguyen Khanh, General Who Led Coup, Dies at 86 The New York Times. 28.1.2013. Viitattu 19.12.2022. (englanti)
- ↑ International Herald Tribune: 1965: Rebels Seize Saigon IHT Retrospective Blog. 19.2.2015. Viitattu 19.12.2022. (englanniksi)
- ↑ http://www.history.com/this-day-in-history/thieu-becomes-president
- ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 33, 36–37, 43–44, 95. Otava, 1966.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vietnamin tasavalta Wikimedia Commonsissa