Beetasalpaajat
Beetasalpaajat ovat sympaattisen hermoston beetareseptorien vaikutuksia eri kudoksissa estävä lääkeaineryhmä, joita käytetään muun muassa kohonneen verenpaineen, glaukooman, sepelvaltimotaudin ja sydämen rytmihäiriöiden hoidossa sekä tilapäisenä oireenmukaisena lääkityksenä esiintymisjännitykseen. Lääke estää noradrenaliinin ja adrenaliinin vaikutuksia.
Anatomis-terapeuttis-kemiallisessa lääkeluokituksessa (ATC) beetasalpaajat luokitellaan ryhmään C07.
Fysiologia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sympaattisen hermoston välittäjäaineet noradrenaliini ja adrenaliini vaikuttavat elimistössä useisiin elinjärjestelmiin, mutta voimakkaimmin niiden vaikutukset ilmenevät sydän- ja verenkiertoelimistössä, hengityselimistössä ja maksassa. Sympaattisen hermoston vaikutus on fyysiseen suoritukseen valmistava ja sitä edistävä: sydämen syke kiihtyy ja supistusvoima kasvaa, ja verisuonet, etenkin valtimot supistuvat. Keuhkoputket laajenevat, jotta elimistön hapensaanti voidaan turvata, ja maksassa olevien glukoosivarastojen pilkkominen kiihtyy, jotta lihasten ravinnonsaanti varmistuisi. Beetasalpaajat estävät noradrenaliinin ja adrenaliinin sitoutumisen niiden beeta-reseptorin, ja siten niiden vaikutuksesta näiden välittäjäaineiden vaikutukset estyvät. Syke ei kohoa yhtä helposti eikä sydämen supistumisvoima kasva fyysisessä rasituksessa yhtä voimakkaasti kuin normaalitilanteessa. Myös laskimosuonet laajenevat, mutta myös keuhkoputkien laajeneminen estyy.[1]
Beetasalpaajien ominaisuudet vaihtelevat jonkin verran. Monet beetasalpaajat ovat selektiivisiä, eli ne vaikuttavat eri lailla eri kohtiin elimistössä. Esimerkiksi β1-selektiiviset salpaajat vaikuttavat enemmän sydämeen ja vähemmän keuhkoputkiin.[1]
Beetasalpaajia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kardioselektiiviset β1-salpaajat
β1-selektiiviset salpaajat
- Asebutololi
- Atenololi
- Betaksololi
- Bevantololi
- Epanololi
- Esmololi
- Metoprololi
- Nebivololi
- Praktololi
- S-atenololi
- Seliprololi
- Talinololi
Epäselektiiviset beetasalpaajat
- Alprenololi
- Bopindololi
- Bupranololi
- Karteololi
- Kloorianololi
- Mepindololi
- Nadololi
- Oksprenololi
- Penbutololi
- Pindololi
- Propranololi
- Sotaloli
- Tertatololi
- Timololi
Beeta- ja alfasalpaajat
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Beetasalpaajia käytetään verenpaineen, sepelvaltimotaudin, rytmihäiriöiden ja esiintymisjännityksen hoitoon. Nykyisin ne ovat vakiintuneet myös sydämen vajaatoiminnan hoitoon, vaikka aiemmin niitä ei pidetty tähän soveltuvana. Beetasalpaajat ovat tehokkaita verenpainetta alentavia lääkkeitä etenkin henkilöillä, joilla on taipumus ns. hyperkineettiseen verenkiertoon eli kohonneeseen syketaajuuteen. Niiden on osoitettu alentavan kuolleisuutta verenkiertoelimistön sairauksiin, ja siksi niillä onkin vakiintunut asema verenpainetaudin ja muiden sydän- ja verisuonisairauksien hoidossa. Myös leikkauksiin liittyvien mahdollisten nukutuksen komplikaatioiden hoidossa voidaan käyttää beetasalpaajia.[1]
Epäsoveltuvuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tärkein ja yleisin käytön este on astma. Noradrenaliini ja adrenaliini laajentavat keuhkoputkia, joten beetasalpaajien estäessä näiden aineiden normaalit vaikutukset astmaatikon tila voi heikentyä ja alttius astmakohtauksille kasvaa. Beetasalpaajaa käytetään nykyään myös migreenin estolääkityksessä, mutta annos on useimmiten niin pieni, ettei se vaikuta verenpaineeseen ja sydämen lyöntitiheyteen merkittävästi.[1]
Verenpainetaudin hoidossa alkavat vaikutukset tulla esiin yleensä vasta viikkojen kuluessa. Käytettävä hoitoannostus saattaa olla suurempi, kuin esim. sydämen rytmihäiriöitä hoidettaessa.[1]
Haittavaikutukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yleensä beetasalpaajia pidetään varsin hyvin siedettyinä. Niiden haittavaikutuksina saattavat olla huimaus, harvinaisempina pyörtyminen. Salpaajat supistavat hiusverisuonia, mikä aiheuttaa kylmän ja nihkeyden tuntemuksia käsissä ja jaloissa. Ne supistavat myös keuhkoputkia. Ajoittaista päänsärkyä ja näköhäiriöitä voi esiintyä. Joskus sivuvaikutukset voivat olla niin normaalia elämää haittaavia, että beetasalpaajalääkitys joudutaan lopettamaan. Verenpainetaudin hoidossa käytetään usein suurempia annostuksia kuin muissa salpaajien lääkinnällisissä käyttökohteissa, mikä saattaa saada helpostikin aikaan haittavaikutuksia. Väsymystä voi ilmetä ja joskus ruuansulatuksen toiminnassa on muutoksia.[1]
Diabeetikkojen tulisi olla erityisen varovaisia beetasalpaajilla tapahtuvien lääkitysten suhteen, sillä ne voivat muuttaa insuliinin ja suun kautta otettavien sokeritaudin hoidossa käytettävien lääkkeiden vaikutusta.[1]
Doping-käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Beetasalpaajilla on suorituskykyä parantava vaikutus urheilulajeissa, joissa vaaditaan keskittymiskykyä, rauhallisia hermoja ja vakaata kättä. Tällaisissa lajeissa, kuten ammunnassa, beetasalpaajien käyttö on kielletty. Sen sijaan kestävyyttä ja nopeutta vaativissa lajeissa beetasalpaajien käytöstä on vain haittaa.[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dikloori-isoprenaliini (DCI), joka tunnetaan myös nimellä dikloori-isoproterenoli, oli ensimmäinen beetasalpaaja, joka koskaan kehitettiin. Se ei ole selektiivinen β1-adrenergisille ja β2-adrenergisille reseptoreille. Dikloori-isoprenaliinilla on alhainen teho ja se toimii osittaisena agonistina/antagonistina näissä reseptoreissa. Vaikka dikloori-isoprenaliinilla itsessään ei ollut kliinistä arvoa, sen jatkokehitys johti lopulta kliinisen pronetalolin (lopetettiin karsinogeenisuuden vuoksi) ja myöhemmin propranololin (ensimmäinen kliinisesti onnistunut beetasalpaaja) kehittämiseen.[3]
Pronetaloli (tunnetaan myös nimellä "yhdiste 38,174"; kauppanimi Alderlin) oli varhainen epäselektiivinen beetasalpaaja ja sen kliininen ehdokas. Se oli ensimmäinen beetasalpaaja, jonka James Black ja kumppanit Imperial Chemical Industriesissa kehittivät, ja ensimmäinen, joka tuli kliiniseen käyttöön marraskuussa 1963. Sitä ei kuitenkaan koskaan käytetty laajalti, koska sen karsinogeenisuus hiirillä oli seurausta karsinogeenisen naftaleeniepoksidimetaboliitin muodostumisesta, ja propranololi korvasi sen vuodesta 1965 lähtien.[4][5]
Beetasalpaajat mullistivat angina pectoriksen lääketieteellisen hoidon ja monet pitävät sitä yhtenä tärkeimmistä panoksista kliiniseen lääketieteeseen ja farmakologiaan 20. vuosisadalla.[5]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g Tuomi, Eero & Olli, Marcus & Alfering, Sirkku: Lääkkeet ja niiden käyttö, s. 48-50, 61. Porvoo: Söderström, 1977. OCLC: 925826283
- ↑ Suomen Antidopingtoimikunta: Dopingaineet www.antidoping.fi. Arkistoitu 6.2.2006. Viitattu 11.7.2018.
- ↑ Effect of dichloroisoprenaline on the peripheral vascular responses to adrenaline in man pmc.ncbi.nlm.nih.gov.
- ↑ Putting Theory into Practice: James Black, Receptor Theory and the Development of the Beta-Blockers at ICI, 1958–1978 ncbi.nlm.nih.gov. Viitattu 05.11.2024.
- ↑ a b Sir James Black and propranolol. The role of the basic sciences in the history of cardiovascular pharmacology. ncbi.nlm.nih.gov.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Onko beetasalpaajissa eroja? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2002;118(12):1273-1281
- Suomen Sydänliitto ry: Beetasalpaajat (Arkistoitu – Internet Archive)
- Terveyskirjasto: Beetasalpaaja
- Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea: ATC-luokitus (Arkistoitu – Internet Archive)