Euroopan atomienergiayhteisö
Euroopan atomienergiayhteisö | |
---|---|
Nimi muilla virallisilla kielillä:
|
|
Perustettu | 1. tammikuuta 1958 |
Perustaja | Euroopan komission alainen |
Jäsenet |
27 Euroopan unionin jäsenvaltiota Sveitsi (Liittänäisjäsen) Britannia (Liittänäisjäsen) |
Viralliset kielet | bulgaria, englanti, espanja, hollanti, iiri, italia, kreikka, kroatia, latvia, liettua, malta, portugali, puola, ranska, romania, ruotsi, saksa, slovakki, sloveeni, suomi, tanska, tšekki, unkari, viro |
Euroopan atomienergiayhteisö (Euratom[1]) perustettiin vuonna 1957 Rooman sopimuksella. Yhteisö pyrki luomaan institutionaaliset puitteet ydinenergian hyödyntämiselle Euroopassa. Sopimus Euroopan atomienergiayhteisöstä on Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, Euroopan talousyhteisön ja Maastrichtin sopimuksen ohella yksi neljästä Euroopan unionin perustamissopimuksesta. Vuonna 2009 voimaan tulleella Lissabonin sopimuksella sopimusjärjestelmä muutettiin kahden perussopimuksen muotoon.[2]
Tehtävä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Euratomin tehtävänä on valvoa ydinvoimateollisuutta ja edistää ydinvoima-alan tutkimusta ja teknologiaa EU:ssa. Euratom keskittyy ainoastaan atomienergian rauhanomaiseen käyttöön.
Euratomin tehtävä on valvoa ei-sotilaallista ydinvoimateollisuutta ja edistää ydinvoima-alan tutkimusta ja teknologiaa EU:ssa. Sen on varmistettava ydinvoimateollisuudessa työskentelevien ja muun väestön terveys ja turvallisuus laatimalla turvallisuusstandardeja. Ydinsulkusopimuksen mukaisesti Euratom on vastuussa ydinaineiden valvonnasta ja se antaa teknistä tukea Euroopan ulkopuolisille kehitysmaille. Kun sulautumissopimus tuli voimaan 1. heinäkuuta 1967, Euratomin, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön ja Euroopan talousyhteisön toimielimet yhdistettiin. Tämä toimi siemenenä nykyiselle Euroopan unionille.
Euratom toimii Euroopan maiden edustajana kansainvälisessä fuusioreaktorihankkeessa ITERissä.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Lyhenneluettelo, Kotus
- ↑ Erkkilä, Tero & Tiilikainen, Teija: Avain EU-käsitteisiin, s. 11. UM:n Eurooppatiedotus, 2012. ISBN 978-952-281-017-5