Sietämättömät lait
”Sietämättömät lait” (engl. Intolerable Acts) tai Pakotuslait (Coercive Acts) oli nimitys joukolle säädöksiä, jotka Ison-Britannian parlamentti sääti vuonna 1774 reaktiona niin sanottuihin Bostonin teekutsuihin. Niiden tarkoituksena oli rangaista Pohjois-Amerikan siirtokuntia, erityisesti Massachusettsia. Yhdessä Quebec Actin kanssa ”sietämättömät lait” olivat yksi viimeisistä yllykkeistä, jotka saivat siirtokuntalaiset ryhtymään kapinaan.
”Sietämättömät lait” muodostuivat neljästä säädöksestä:[1]
- Boston Port Bill määräsi Bostonin sataman suljettavaksi aluksilta siihen asti, kunnes Bostonin teekutsujen yhteydessä hävitetty teelasti olisi korvattu.
- Massachusetts Government Act kumosi Massachusettsin siirtokunnan peruskirjan vuodelta 1691, alentaen Massachusettsin näin pelkäksi kruununsiirtomaaksi. Siirtokuntaan asetettiin kenraali Thomas Gagen johtama sotilashallinto ja kunnankokoukset kiellettiin ilman viranomaisten lupaa.
- Administration of Justice Act suojeli brittiläisiä virkamiehiä, joita syytettiin rikoksista virkatehtävien hoitamisen yhteydessä, takaamalla heille oikeudenkäynnin Englannissa tai toisessa siirtokunnassa.
- Majoituslaki (Quartering Act) määräsi brittiläisten sotajoukkojen majoittamisesta siirtokuntalaisten koteihin. Se uusi aiemman vastaavan lain, joka oli päästetty raukeamaan vuonna 1770.
”Sietämättömien lakien” tarkoitus oli palauttaa Pohjois-Amerikan siirtokunnat emämaan otteeseen, mutta niiden vaikutus muodostui päinvastaiseksi.[1] Monet amerikkalaiset, muun muassa George Washington, olivat vastustaneet radikaalien järjestämiä Bostonin teekutsuja, mutta heidän sympatiansa kääntyivät rangaistuslakien myötä jyrkemmän kannan puolelle.[2] Kohdistamalla rangaistustoimet juuri kapinakeskuksena toimineeseen Massachusettsiin Britannian hallitus uskoi taittavansa kärjen siirtokuntien yhteistoiminnalta. Vihatut lait johtivat kuitenkin siihen, että brittiviranomaiset menettivät vähitellen auktoriteettinsa, kun amerikkalaiset ryhtyivät luomaan omaa poliittista järjestelmää, joka perustui kreivikunta- ja kaupunkikomiteoihin. Välittömänä reaktiona lakeihin oli myös ensimmäisen mannermaakongressin järjestäminen vuonna 1774, mikä merkitsi siirtokuntien yhteistyön tiivistymistä.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Intolerable Acts (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 21.1.2014.
- ↑ Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 51. Otava, Helsinki 1985.
- ↑ Sisko Haikala: Vallankumousten aikakausi, teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 590. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1988.