Jälkistrukturalismi

Jälkistrukturalismi eli poststrukturalismi on laaja-alainen nimitys mannermaisen filosofian ja kriittisen teorian suuntauksille, jotka saivat alkunsa Ranskassa 1960-luvulla. Etuliite ”jälki-” viittaa siihen, että monet jälkistrukturalistit, kuten Jacques Derrida, Michel Foucault ja Julia Kristeva, suhtautuivat hyvin kriittisesti strukturalismiin. Siinä missä strukturalismi katsoo merkitysten olevan yhteisöllisesti tai kulttuurisesti rakennettuja tuotteita, jälkistrukturalismi korostaa, että myös tällaisten merkitysten tutkimus on itsessään sosiaalinen tai kulttuurinen tuote, ja siksi kaikki käsitykset ja tulkinnat ovat aina subjektiivisia. Jälkistrukturalismi on kiinnostunut merkitysten tuottamisen historiallisista prosesseista eli genealogiasta.

Käsitteenä jälkistrukturalismi on vaikea määritellä tai tiivistää. Tähän on pääasiassa kaksi syytä. Ensiksikin jälkistrukturalismin olemukseen kuuluu, että se hylkää määritelmät, jotka väittävät sisältävänsä ”totuuksia” maailmasta. Toiseksi hyvin harva filosofi on oma-aloitteisesti katsonut olevansa jälkistrukturalisti, sen sijaan he ovat saaneet nimityksen muilta. Tämä tarkoittaa, ettei kukaan ole varsinaisesti määritellyt jälkistrukturalismin ohjelmanjulistusta. Näin voidaan väitellä siitä, mikä on jälkistrukturalismin todellinen luonne tai voidaanko sitä varsinaisesti pitää yhtenä filosofisena suuntauksena tai koulukuntana.

Historia

Jälkistrukturalismi nousi Ranskassa 1960-luvulla strukturalismia arvostelleena liikkeenä. Ajankohtaa leimasivat poliittiset kiistat, jotka huipentuivat vuoden 1968 levottomuuksiin. Varhaisen jälkistrukturalistisen liikkeen keulahahmoja olivat Roland Barthes ja Jacques Derrida. Derrida luennoi vuonna 1966 aikakauden älyllisessä ympäristössä tapahtuneesta murroksesta. Barthes julkaisi vuonna 1968 teoksen Tekijän kuolema, tekstin syntymä, jossa hän kuvaili metaforista tapahtumaa eli kirjailijan ”kuolemaa” aitona lähteenä annetun tekstin merkitykselle. Barthes esitti, että tekstillä oli monia merkityksiä eikä kirjailija ollut teoksen merkityssisällön ensisijainen lähde. Kirjailijan kuolema oli Barthesin mukaan samalla lukijan ja tekstin merkitysten uudiskasvun syntymä.

Teoria

Yleisiä käytäntöjä

Jälkistrukturalistiset käytännöt perustuvat yleensä eräisiin taustaoletuksiin:

• Jälkistrukturalistit katsovat, että minän käsite johdonmukaisena yksikkönä on kuvitteellinen rakennelma. Sen sijaan yksilö koostuu vastakkaisista jännitteistä ja tietoväitteistä (kuten sukupuoli, luokka, ammatti ja niin edelleen) Tämän vuoksi lukijan tulee ymmärtää, kuinka jokin teksti liittyy heidän omaan minäkäsitteeseensä, jotta voisi tutkia kyseistä tekstiä. Tämä itsehavainnointi on kriittisessä roolissa kaiken merkityksen tulkitsemisessa.
• Merkitys, jota kirjoittaja tarkoitti on toissijainen suhteessa siihen merkitykseen, jonka lukija havaitsee. Jälkistrukturalismi hylkää sen, että tekstillä olisi vain yksi tarkoitus, yksi merkitys tai yksittäinen olemassaolo.
• Jälkistrukturalistisen kriitikon tulee kyetä hyödyntämään monenlaisia näkökulmia luodakseen monipuolisen (ehkä jopa ristiriitaisen) tulkinnan tekstistä. On erityisen tärkeää eritellä sitä, kuinka tekstin merkitykset muuttuvat suhteessa tiettyihin muuttujiin, jotka liittyvät yleensä lukijan omaan identiteettiin.

Vakiintumaton merkitys

Jälkistrukturalistisessa tekstianalyysissä lukija ja hänen merkityksensä korvaavat kirjoittajan tutkimuksen ensisijaisena kohteena. Sen sijaan, että tutkimus kiinnittyisi kirjoittajaan, jälkistrukturalistit tutkivat muita merkityksen lähteitä, kuten lukijoita, kulttuurisia normeja, muuta kirjallisuutta ja niin edelleen. Nämä vaihtoehtoiset lähteet eivät ole koskaan määrääviä eivätkä lupaa minkäänlaista yhtenäistä tulkintaa tekstistä.

Dekonstruktio

Strukturalismiin oleellisesti liitetty teoria oli binaarinen vastakohtapari. Se esitti, että on olemassa tiettyjä käsitteellisiä vastakohtia, jotka kuvataan usein hierarkkisina, ja jotka ovat osaltaan muodostamassa tekstin rakennetta. Tällaisiin vastakohtapareihin voisivat kuulua esimerkiksi mies/nainen, puhuttu/kirjoitettu ja järki/tunne.

Jälkistrukturalismi hylkää yleensä säännönmukaisesti sen, että teksteissä olisi yhtenäinen rakenne, ja erityisesti teorian binaarisista vastakohtapareista. Sen sijaan jälkistrukturalistit kannattavat dekonstruktiota, jonka mukaan tekstien merkitys ja käsitteet siirtyvät aina suhteessa lukemattomaan joukkoon erilaisia muuttujia. Ainoa oikea tapa ymmärtää näitä merkityksiä on dekonstruoida ennakko-oletukset ja tietojärjestelmät, jotka tuottavat illuusion yhdestä tietystä merkityksestä.

Strukturalismi vastaan jälkistrukturalismi

Vastaus strukturalismille

Jälkistrukturalismi on kuvattu ”kapinointina” strukturalismia vastaan. Se voidaan paremmin ymmärtää kriittiseksi ja kokonaisvaltaiseksi vastaukseksi strukturalismin perustaviin oletuksiin. Strukturalismi esitti itsensä kulttuuristen tuotteiden (kuten tekstien) taustalla luonnostaan olevien rakenteiden tutkimisena, joka hyödyntää analyyttisiä käsitteitä ja tieteenaloja, esimerkiksi kielitiedettä, psykologiaa ja antropologiaa. Vaikka liike edisti näiden rakenteiden kriittistä tutkimusta, se pyrki loogisiin ja tieteellisiin tuloksiin. Monet strukturalistit pyrkivät yhdentämään työnsä olemassa olevaan tietoon. Tämä voidaan havaita esimerkiksi Ferdinand de Saussuren kielitieteellisissä töissä, Claude Lévi-Straussin antropologiassa ja monien 1900-luvun alun psykologien töissä.

Jälkistrukturalistien oletukset ovat peräisin strukturalistien lähtöoletuksia vastaan nousseesta kritiikistä. Erityisenä erona voidaan nähdä se, että jälkistrukturalismi katsoo, että taustalla olevien rakenteiden tutkimus on itsessään kulttuurinen tuote ja siksi subjektiivista ja altista ennakkoasenteille ja väärille tulkinnoille. Kohteen (esimerkiksi tekstin) monien eri merkitysten ymmärtämiseksi on tarpeen tutkia sekä kohdetta itseään että niitä tiedollisia järjestelmiä, jotka ovat tuottaneet tuon kohteen. Tällä tavoin jälkistrukturalismi asemoi itsensä tutkimukseksi siitä, kuinka tietoa tuotetaan.

Historiallinen vastaan deskriptiivinen näkökulma

Jälkistrukturalistit katsovat usein, että jälkistrukturalismi on historiallista ja luokittelevat strukturalismin kuvailevaksi tutkimusalaksi. Tämä käsitteistö on suhteessa Ferdinand de Saussuren tekemään eroon historiallisen (diakroninen) ja deskriptiivisen (synkroninen) lukutavan välillä. Jälkistrukturalistit painottavat usein historiaa deskriptiivisten käsitteiden analysoimisessa. Esimerkiksi Foucaultin Histoire de la folie à l’âge classique on sekä mielipuolisuuden historiaa että siihen liittyvien kulttuuristen asenteiden tutkimusta. Historian korostaminen mannermaisessa filosofiassa juontaa juurensa jo G. W. F. Hegeliin, Friedrich Nietzschen teokseen Moraalin alkuperästä ja Martin Heideggerin teokseen Oleminen ja aika.

Tutkijat kummassakin liikkeessä

Eroa strukturalismin ja jälkistrukturalismin välillä hämärtää se tosiseikka, etteivät tutkijat yleensä luokittele itseään ”jälkistrukturalisteiksi”. Joissakin tapauksissa (kuten Claude Lévi-Strauss) strukturalismiin liitetyt tutkijat ovat tulleet tärkeiksi myös jälkistrukturalismin kannalta, ja heidät luetaan osaksi jälkistrukturalismin historiaa. Lévi-Straussin lisäksi kolme merkittävää jälkistrukturalistia luettiin alun perin strukturalismin keskeisiksi edustajiksi: heitä ovat Jacques Lacan, Roland Barthes ja Michel Foucault. Myös Jacques Derridan, Gilles Deleuzen ja Julia Kristevan työt on luettu esimerkeiksi jälkistrukturalismista.

Jälkistrukturalisteja

Seuraavat filosofit voidaan lukea jälkistrukturalisteiksi tai heillä voidaan katsoa olleen jälkistrukturalistinen kausi:

• Kathy Acker
• Jean Baudrillard
• Roland Barthes
• Wendy Brown
• Judith Butler
• Rey Chow
• Hélène Cixous
• Gilles Deleuze
• Jacques Derrida
• Umberto Eco
• John Fiske
• Michel Foucault
• René Girard
• Félix Guattari
• Luce Irigaray
• Julia Kristeva
• Teresa de Lauretis
• Sarah Kofman
• Philippe Lacoue-Labarthe
• Jean-François Lyotard
• Chantal Mouffe
• Jean-Luc Nancy
• Avital Ronell
• Bernard Stiegler

Katso myös

• Postmodernismi
• Semiotiikka
• Tieteiden sota

Lähteet

• Barry, P.: Beginning Theory. An Introduction to Literary and Cultural Theory. Manchester: Manchester University Press, 2002. (englanniksi)
• Barthes, Roland.: Elements of Semiology. New York: Hill and Wang, 1967. (englanniksi)
• Cuddon, J. A.: Dictionary of Literary Terms & Literary Theory. London: Penguin, 1998. (englanniksi)
• Eagleton, Terry: Literary Theory. An Introduction Oxford: Blackwell, 1983. (englanniksi)
• Foucault, Michel: Society Must be Defended. (Trans. David Macey). Bertani, Mauro & Fontana, Alessandro (toim.). New York: Picador, 2003. (englanniksi)
• Lévinas, Emmanuel: Humanism of the Other. Chicago: University of Illinois Press, 2003. s. 11–12. (englanniksi)
• Ryan, M.: Literary Theory. A Practical Introduction Massachusetts: Blackwell, 1999. (englanniksi)
• Wolfreys, J & Baker, W (eds.): Literary Theories. A Case Study in Critical Performance. Hong Kong: Macmillan, 1996. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Poststructuralist news and views (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
• Bush, H. K.: Poststructuralism as Theory and Practice in the English Classroom (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
• Mizrach, Steve: Talking pomo: An analysis of the postmodern movement. (englanniksi)

1900-luvun filosofiset koulukunnat

Analyyttinen filosofia	Positivismi Pragmatismi Looginen empirismi
Mannermainen filosofia	Hermeneutiikka Fenomenologia Eksistentialismi Strukturalismi Jälkistrukturalismi Postmodernismi
Marxilainen filosofia	Frankfurtin koulukunta Radikaalifeminismi
Muut	Tomismi Uustomismi