Rikollisten kuolema RIKOLLISTEN KUOLEMA JA HAUTAAMINEN 1200-LUVULTA 1800-LUVULLE Jani Oravisjärvi Johdanto Vainajan hautaaminen on yhteisön sisäinen yhteisöllinen ja samalla uskonnollinen tapahtuma. Hautajaisissa vainajan ruumista hankkiudutaan eroon, hänelle jätetään jäähyväiset ja hänen merkityksensä yhteisön jäsenenä tunnustetaan. Hautaaminen kaikkine rituaaleineen on aika-, paikka- ja kulttuurisidonnaista, ja se sisältää uskonnollisen, oikeudellisen ja sosiaalisen aspektin. Lopulta se ilmentää yksilöiden välistä eriarvoisuutta seremonioineen ja hautapaikkoineen. Yhteiskunnan parempiosaisten hautapaikat ovat usein arkeologisessa aineistossa hyvin erottuvia ja useimmiten ihmisten aina tuntemia muinaisjäännöksiä. Tällaisia ovat esimerkiksi Egyptin pyramidit, etruskien runsaasti hautaesineistöä sisältävät hautakummut tai Castel Sant’Angelo, Rooman keisari Hadrianuksen hautamausoleumi. Kotimaamme arkeologisessa aineistossa sosiaalinen eriarvoisuus voi ilmetä muun muassa hauta-antimien lukumäärässä ja/tai laadussa. Toisaalta myös hautapaikan sijainti ja/ tai topograia voivat ilmentää yhteisön jäsenten välistä eriarvoisuutta. Historialliselle ajalle tultaessa kirkkohautaaminen on yksi sosiaalisen eriarvoisuuden ilmentymisistä. Kirkkoon haudattiin perinteisesti vain yhteisössä tavalla tai toisella meritoituneiden sukujen jäseniä tai yksilöitä1. Tässä artikkelissa tutkitaan sitä miten, minne, miksi ja millä tavalla yhteisön kannalta haudattiin ne henkilöt, jotka olivat rikkoneet lakia ja siten teoillaan asettaneet itsensä eriarvoiseen asemaan verrattaessa yhteisön muihin jäseniin. Artikkelissa perehdytään rikollisten hautaamiseen Suomessa myöhäiskeskiajalta historialliselle ajalle. Noitavainoja lukuun ottamatta asiaa on tutkittu Suomessa erittäin vähän. Tämän seurauksena myöhäiskeskiajan oikeuskulttuuriin ja etenkin rikollisten hautaamiseen liittyy joitain väärinkäsityksiä. Rikollisten rangaistukset Keskiajalla lainsäädäntö Suomessa erotti toisistaan tahallisen ja tahattoman teon. Pienistä rikoksista tuomittiin yleensä vain sakkoihin. Lieviin anastuksiin ja siveellisyysrikoksiin 1 Paavola 1998: 195. 285 Jani Oravisjärvi syyllistyneet tuomittiin useimmiten karkotuksiin. Vakavimpia rikoksia tuomittaessa turvauduttiin erilaisiin ruumiinrangaistuksiin, kuten raipaniskujen antamiseen, ruumiinjäsenten silpomiseen ja kuolemanrangaistukseen. Lisäksi käytettiin henkilön kunniaan kohdistuvia rangaistuksia, kuten jalkapuuta, häpeäpaalua ja julkista kirkkorangaistusta. Maunu Eerikinpojan maan- ja kaupunginlaki vuodelta 1350 määräsi, että henkirikoksesta tuomittiin kuolemaan aina, kun tekijä jäi kiinni itse teosta tai pidätettiin tekopaikalta pakenevana vuorokauden sisällä teosta. Lieventävien asianhaarojen johdosta henkirikoksenkin pystyi useasti sovittamaan 40 markan sakolla2. Suomessa vuoden 1350 lakia ei pääsääntöisesti noudatettu, sillä Pohjanmaalla ja Varsinais-Suomessa vuosina 1540–1620 tapahtuneesta 169 henkirikoksesta vain kolme tai neljä johti lopulta rikoksen tekijän teloittamiseen. Lopuissa tapauksissa rikos sovitettiin sakkorangaistuksena.3 Teloitusten toimeenpano yleistyi Suomessa muun Euroopan tavoin vasta 1600-luvulla ja kasvu jatkui aina vuoteen 1779 saakka4. Tällöin Kustaa III:n asetus rangaistuksista poisti vankien kidutuksen ja vähensi teloitusten määrää.5 Uskonnollisen luonteensa kuolemantuomio menetti Euroopassa vasta 1800-luvulla, jolloin siitä tuli täysin maallisen oikeuden vallankäytön väline. Muutoksen yhteydessä kuolemantuomion täytäntöönpanotilaisuudet siirrettiin pois tavallisten ihmisten ulottuvilta.6 Kuolemantuomioon liittyvän uskonnollisen merkityksen katoaminen näkyy Suomessa selvästi. Vuoden 1826 jälkeen Suomessa kuolemantuomioita ei ole enää vahvistettu, vaan ne muutettiin poikkeuksetta kuritushuonetuomioiksi ja karkotuksiksi7. Suurvaltakaudella rikollisten rangaistukset olivat samanlaisia kuin aiemminkin. Rangaistuksen toteutustavoiksi tulivat lisäksi kaakinpuu, kaularauta ja kujanjuoksu. Kuolemanrangaistus oli 1600-luvulla yleinen rangaistus, mutta sen sijaan aiemmin kuolemanrangaistukseen yhdistetyt silpomisrangaistukset vähenivät 1600-luvun lopulle tultaessa.8 Vankilarangaistus vapauden menettämisen muotona oli keskiajalla tuntematon käsite, vaikka esimerkiksi Turun linnassa vankila on toiminut jo 1200-luvulta lähtien.9 Suomessa vankeudesta tuli erityinen rangaistuksen muoto vasta vuoden 1734 Ruotsin valtakunnan lain myötä. Vankeutta oli aiemmin käytetty ainoastaan tutkintovankeuden muodossa oikeudenkäyntiin saakka, jossa varsinainen rangaistus vasta määrättiin.10 Tosin keskiajalla vähävaraiset pystyivät suorittamaan sakkorangaistuksen vapauden menetyksenä eli käytännössä vankilatuomiona. 1600-luvulla pakkotyötä voitiin pitää myös vapaus2 3 4 5 6 7 8 9 10 Henkirikoksen uhrin omaiset pystyivät osaltaan vaikuttamaan tuomioon, etenkin rikoksen tekijän armahtamiseen, vaikkei tähän olisi ollut mitään laillisia perusteita. Omaiset saattoivat vedota esimerkiksi Jumalan armoon, lähimmäisen rakkauteen tai näytön puutteellisuuteen. Merkittävin syy asianomaisten tyytyminen sakkorangaistukseen johtui korvaussummasta, jonka tarkoituksena oli taata surmatun lähiomaiselle taloudellinen turva. Ylikangas 1999: 40–43. Ylikangas 1999: 31, 35–36. Suomessa vuoden 1734 laki sääti kuolemantuomion yhteensä 68 eri rikoksesta. Klemettilä 2004: 67. Klemettilä 2004: 67; Laaksonen 2007: 79. Eilola 2009: 39. Lappi-Seppälä 1982: 133. Kostet 1998: 74. Kostet 1998: 33–34. Laaksonen 2007: 78. 286 Rikollisten kuolema Kuva 1. Kapinallisia teloitetaan erilaisin menetelmin Prahassa 21.6.1621 © Trustees of the British Museum. rangaistuksen muotona11. Vuonna 1779 Kustaa III:n antaman asetuksen seurauksena vankien lukumäärä kasvoi nopeasti. Tällöin esimerkiksi Turun linnan vankilan 20 neliömetrin vankikopissa pidettiin 10–20 vankia12. Harvat saattoivat sovittaa rikoksensa myös muulla tavoin. Pyövelit itse olivat yleensä kuolemantuomion saaneita rikollisia, joille annettiin mahdollisuus valita joko mestaajan viran vastaanottaminen tai mestatuksi tuleminen. Yhdestätoista Turussa 1600-luvulla toimineesta pyövelistä kolme päätyi lopulta kuitenkin mestattavaksi.13 Oikeuden työkalut – kuolemantuomion täytäntöönpanomenetelmät Kuolemaantuomion toimeenpanomenetelmän määräsi pääsääntöisesti tehty rikos. Rikosten arvottaminen rikoksen syntisyyden ja julmuuden perusteella on haasteellista, koska jokaisella tapauksella on omat erityispiirteensä. Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä käyttämä Helvetin eri tasojen soveltaminen tiettyyn rikkeeseen tai syntiin on yksi keskiaikainen esimerkki. Siinä rikoksia yritetään arvottaa kuolemansynnin suuruuden mukaan. Erilaisten teloitusmenetelmien tarkoitus oli ennen kaikkea ehkäistä mestatun vainajan kuolemanjälkeinen paluu elävien keskuuteen. Mitä pelätympi rikollinen, sitä varmemmin haluttiin estää hänen kuolemanjälkeinen paluunsa. Mestaustapojen monimuotoisuus kaikkine tarkkoineen yksityiskohtineen on selittävissä ainoastaan uskomusjärjestelmien pohjalta (Kuva 1).14 11 12 13 14 Kostet 1998: 76. Laaksonen 2007: 79. Ks. Toropainen 2004. Cohen 1993: 136, 182. 287 Jani Oravisjärvi Teloituksen toimeenpanotavan, hautapaikan ja hautaamistavan perusteella Suomessa kaikista syntisimpinä rikoksina voidaan pitää noituutta, lapsen murhaa, täysjärkisen itsemurhaa ja aviopetosta, jonka seurauksena syntyy avioton lapsi15. Tavanomaista henkirikosta ei arvotettu yhtä suureksi rikokseksi kuin edellä mainittuja, vaikka henkirikokseen syyllistyneet tuomittiin kuolemaan. Henkirikokset eivät ole koskaan olleet harvinaisia, minkä vuoksi ne ovat surullisella tapaa arkipäiväistyneet. Varkaat hirtettiin ja sitä pidettiin häpeällisenä kuolintapana. Yleisin mestaustapa kuitenkin lienee pään katkaisu kirveellä16. Suomessa ruumiin muumioituminen arkun säilymisen ohella tiedetään olleen toisinaan toivottu tapahtuma.17 Keskiajalla kristillisen hautakiven tehtävä oli kertoa vainajasta, ylistää häntä ja viitata vainajan tuonpuoleiseen elämään18. Näiden kolmen asian kieltämistä voitiin käyttää rangaistuskeinona. Joidenkin rikosten kohdalla rikollisten hautaamistavan ja -paikan kohdalla on pyritty saamaan aikaan damnatio memoriae. Näille laajasti vihatuille rikollisille ei haluttu suoda osakseen ruumista saati sitten näyttäviä hautamuistomerkkejä, koska yhteisö halusi heidät unohtaa. Roviorangaistus puolestaan oli vainajan kannalta keskiajan pelätyimpiä kuolemantuomion muotoja. Kyseisen rangaistuksen juuret löytyvät jo Raamatusta19. Suomessa roviolle joutui muun muassa kerettiläisyydestä, noituudesta ja lapsenmurhasta. Roviolla polttamisella rikollinen erotettiin rituaalisesti yhteiskunnasta ja jättämällä tuhkat luontoon hautaamisen sijasta hänet jätettiin luonnonvoimien armoille. Ruumiin polttamisella tuhkaksi uskottiin tuhottavan vainajan mahdollisuus ylösnousemukseen. Ruumiin ja sielun uskottiin olevan yhteydessä toisiinsa, joten ruumiin tuhoaminen merkitsi samalla sielun tuhoamista.20 Vainajan polttamisella tuhkaksi asti estettiin lisäksi keskiajalla suosittujen reliikkien ympärille syntyvien kulttien esiintyminen.21 Roviorangaistukseen liittyen Suomessa täysjärkisenä itsemurhan tehneet täytyi myös polttaa tuhkaksi ja vainaja oli jätettävä metsään. Itsemurhaa pidettiinkin hautaamistavan ja -paikan perusteella yhtenä kaikista vakavimmista rikoksista Jumalaa, kirkkoa ja yhteiskuntaa kohtaan. Itsemurhan tehneisiin rinnastettiin myös muun muassa turnajaisissa kuolleet, minkä vuoksi kunniaton hautapaikka saattoi koitua myös parempiosaisen kohtaloksi22. Siunaamattomaan maahan hautaamisen myötä myös vainaja jäi siunaamattomaksi. Tällöin kuollutta ei virallisesti erotettu ihmisten maailmasta tuonpuoleiseen. Asianmukaisen hautauksen uskottiin lisäksi varustavan vainaja vaaralliselle matkalleen 15 16 17 18 19 20 21 22 Ks. Rimpiläinen 1971: 276–279; Nenonen 1992: 224; Kostet 1998: 75. Karonen 2009: 253, 255. Paavola 1998: 146. Kajanto 1980: 9–10. Ks. esim. 1. Moos. 19:24; Aam. 2:4,5. Eilola 2009: 44. Ks. myös Rimpiläinen 1971: 276–278. Roviorangaistus voitiin toteuttaa myös siten, että vainajaa ei poltettu tuhkaksi saakka, vaan henkilön kuoltua roviolla hänet poistettiin roviosta ja haudattiin. Näin toimittiin muun muassa Gilles de Rais’n kohdalla Nantesissa vuonna 1440. Klemettilä 2005: 218. Kostet 1998: 75; Klemettilä 2005: 115; 2007: 16. Rimpiläinen 1971: 278–279. 288 Rikollisten kuolema tuonpuoleiseen. Virallisten hautajaisseremonioiden avulla vainajan status määriteltiin ja tunnustuttiin julkisesti.23 Kuolemantuomio ja kidutus lähimmäisenrakkauden muotona Lasten ruumiillista kurittamista pidettiin välittämisen, hyväntahtoisuuden, rakastamisen ja huolenpidon merkkinä. Kurittamisen uskottiin ohjaavan lapsi oikealle polulle. Kuolemaantuomitun kohdalla kiduttamista voidaan pitää yhteiskunnan symbolisena huolenpidon merkkinä, sillä kivulla ja kärsimyksellä uskottiin olevan kasvattava ja pelastava merkitys. Kärsimyksen avulla uskottiin myös pystyvän puhdistautumaan synnistä. Keskiajalla syntinä pidettiin pahantekijöiden rankaisematta jättämistä, koska pahantekijä pystyi saavuttamaan sovituksen ja synnistä puhdistautumisen ainoastaan kärsimyksen kautta. Rikollisen rankaisematta jättäminen olisikin tulkittu laiskuudeksi, joka puolestaan oli yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Teloituksia ja kidutusta voidaankin pitää rangaistusluonteensa lisäksi myös symbolisena lähimmäisenrakkauden muotona. Rohkeaa väittämää tukee se, että kidutetun kivusta ja kärsimyksestä ei saanut nauttia tai saada mitään tyydytystä. Kivusta tyydytyksen tai nautinnon saamista onkin pidetty syntinä ja erityisen tuomittavana.24 Suomessa teloitettaville tuli antaa 1720-luvulla aina mahdollisuus puheeseen ja katumuksen osoittamiseen pappien läsnä ollessa25. Symbolisesti tämä osoittaa, että teloitettaville tahdottiin antaa sama mahdollisuus ylösnousemukseen kuin yhteisön muillekin jäsenille. Rikollisten hautapaikat Hautapaikka ei ole merkityksetön. Vaikka vainajan kuolemanjälkeiseen olemassaoloon ei keskiaikaisen lainnäkökulman kannalta virallisesti uskottu, niin muuten usko kuolemanjälkeiseen elämään ja sielun kuolemattomuuteen oli vahva26. Tällöin hautaamistavalla ja hautapaikalla on katsottu olevan erittäin suuri merkitys myös vainajan ylösnousemuksen kannalta. Ennen uskonpuhdistusta uskottiin elävien ja vainajien välillä olevan tiivis yhteys. Keskiajan ydinalueilla Keski-Euroopassa uskonpuhdistuksen myötä kiellettiin sielunmessut ja kirkkohautaukset, mutta myös hautausmaat pyrittiin siirtämään kaupunkien rajojen ulkopuolelle. Näiden pyrkimyksenä oli ennen kaikkea katkaista uskottu yhteys elävien ja kuolleiden väliltä.27 Rikollisten kohdalla samaa käytäntöä oli periaatteessa sovellettu jo kauan ennen uskonpuhdistusta. Poikkeavalla hautaustavalla ja hautapaikalla pyrittiin katkaisemaan mestatun rikollisen yhteys eläviin. Etenkin asianmukaisesti hautaamattomien mestattujen rikollisten ja itsemurhan tehneiden kummittelua ja kostoa pelättiin. Kyseisillä hengillä uskottiin olevan käytössään yhä käyttämätöntä elämänvoimaa näiden kuoltua ennenaikaisesti.28 23 24 25 26 27 28 Eilola 2009: 35–36. Eilola 2009: 36–37; Klemettilä 2005: 60, 85, 209. Boström 1929: 187–188. Cohen 1993: 134. Koslosky 1994: 27, 131–133, 193–304; Klemettilä 2007: 14. Cohen 1993: 135–136. 289 Jani Oravisjärvi Michel Foucault (1926–1984) pitää jaottelua, eristämistä (lokalisointia eli jakoa ruutuihin), yhtenä vallankäytön, kurin ja järjestyksen muotona29. Hänen ajatuksensa voidaan yleistää niin kaupunkisuunnitteluun, vankiloihin, sairaaloihin, koululuokkiin, mutta myös hautausmaihin. Joidenkin teloitettujen tietoinen hautaaminen muista poikkeavaan ja eriarvoiseen hautapaikkaan – oli kyse sitten siunaamattomasta maasta tai hautausmaan pohjoisosista – voidaan pitää kurin ja ennen kaikkea rangaistuksen muotona. Tätä tukee erityisesti tieto, että esimerkiksi abortoidut lapset täytyi vuoden 1608 kirkkolakiehdotuksen mukaan haudata aina hautausmaan syrjäisimpään osaan. Papin täytyi kuitenkin tällöin korostaa seurakunnalle, että tämä ei tapahtunut lapsen tähden, vaan varoituksena koko seurakunnalle30. Teloitettujen vainajien eriarvoiset hautapaikat voidaan nähdä rangaistuksen yhtenä muotona, joka kohdistuu teloitettuihin vainajiin mutta toimii samalla varoituksena yhteisölle. Joidenkin teloitettujen eristämisellä muista vainajista on sama symbolinen merkitys kuin vankilalla. Kuoleman jälkeenkin vainaja joutuu ylösnousseista erilleen. Foucaultia lainaten: ”Eristys takaa, että vanki on kahden häneen kohdistuvan vallan kanssa”31. Lieviin rikoksiin syyllistyneiden ei katsottu syyllistyneen mihinkään anteeksiantamattomaan, joten heidät on haudattu asemaansa kuuluvalla tavalla. Vankilarangaistuksen suorittamisen katsottiin myös sovittaneen tehdyn rikoksen. Tunnetuin esimerkki tällaisesta tapauksesta on Johannes Messenius, joka sai 20 vuoden vankilatuomion, jonka hän kärsi Kajaanin linnassa. Messenius menehtyi Oulussa 8.11.1636 vapauduttuaan vankeudesta vain vuotta aiemmin. Hän toivoi tulevansa haudatuksi Vadstenan luostarin kirkkoon Ruotsissa, mutta valtioneuvosto ei suostunut tähän. Messenius haudattiin 19.2.1637 Oulun kirkon kuoriosaan, josta hän sai hautapaikkansa 22 taalarilla 28 äyrillä32. Yleisen käsityksen mukaan muista poikkeavan hautaustavan saivat osakseen lähinnä teloitetut ja vankeuden tullessa itsenäiseksi rangaistusmuodoksi vankilassa kuolleet rikolliset. Teloitetun rikollisen teot ovat periaatteessa asettaneet hänet asemaan, jossa hän on yhteisölle taakka. Hänet halutaan unohtaa ja hän kantaa kuoltuaankin tekojensa seuraukset. Kangasniemellä esimerkiksi kuolemantuomion kärsineitä vainajia ei haudattu kirkkomaalle, vaan heidät haudattiin kirkonkylän tuntumassa sijainneeseen siunaamattomaan suohon33. Kirkkomaan eri osien arvottamisen juuret ovat 1300-luvulla. Arvokkaimmat hautapaikat sijaitsivat tällöin kirkon lähellä itä- ja eteläpuolella, jotka olivat valon ja Kristuksen toisen tulemisen ilmansuuntia. Kirkon pohjoispuolta pidettiin pimeyden ja paholaisen ilmansuuntana, jonne kirkon seinät kaatuisivat maailmanlopun koittaessa. Tämän vuoksi sitä pidettiin täysin mahdottomana hautapaikkana, eikä sinne mielellään kirkon jäseniä haudattu. Keskiaikaisissa kivikirkoissa ei yleensä myöskään ollut ikkunoita pohjoiseen kyseisen ilmansuunnan pelon vuoksi. Pohjoispuolelta hautapaikan saivatkin yleensä 29 30 31 32 33 Foucault 2005: 193–196. Rimpiläinen 1971: 269. Foucault 2005: 324. Virkkunen 1953 [1919]: 370, 493, L 25; Paavola 1998: 89. Manninen 1953: 186–187. 290 Rikollisten kuolema vain rikolliset ja kastamattomat lapset, joiden ei uskottu selviävän iankaikkiseen elämään. Savonlinnassa vuonna 1707 esimerkiksi huorintekijät ja mestatut rikolliset haudattiin hautausmaan pohjoisosiin34. Raisiossa pohjoispuolella oli ilmaisia nimettömiä rivihautoja35. Hirttämällä teloitetut haudattiin kirkkomaan pohjoispuolelle muurien ulkopuolelle tai sitten hirsipuun viereen.36 Hirsipuunmäelle tuli haudata myös vankilassa kuolleet Kuva 2. Hailuodon haudan 203 mestattu vainaja. karkeat rikolliset vuoden 1698 toiminta- Kuva: arkeologian laboratorio / Oulun yliopisto. ohjeen mukaisesti37. Hailuodossa vuoden 1987 arkeologisissa kaivauksissa löydettiin mestatun miehen ruumis haudasta 203 (Kuva 2). Vainaja ajoittui radiohiiliajoituksen perusteella vuosiin 1317–1439 (Hel-2481 550 +/- 80 BP), ja hän oli saanut hautapaikkansa kappelin ulkopuolelta koillisnurkan läheisyydestä.38 Ilmansuuntansa puolesta hautapaikka ei siis ollut kaikkein paras, vaikka se sijaitsikin kappelin välittömässä läheisyydessä. Turussa mestattuja haudattiin 1600-luvulla hautausmaan pohjois- ja eteläosaan. Mestattuja tiedetään haudatun myös Turun tuomiokirkkoon39. Suomessa viimeistään 1600-luvun alusta lähtien kirkkohautaaminen on ollut myös mestatuille sallittua, mikäli se on ollut taloudellisesti mahdollista ja mikäli vainaja sai tehtyä sovinnon kirkon kanssa ennen kuolemaansa. Vuoden 1602 Kaarle-herttuan hoviagendassa todetaan yksiselitteisesti, ettei pappien tulisi estää minkäänlaisten vainajien hautaamista hautausmaalle. Kiellot vain vahvistaisivat entisestään kansan vääristynyttä mielikuvaa, että hautausmaa on muuta maata pyhempää.40 Kyseinen hoviagenda ei kuitenkaan saanut kannatusta, sillä vanha kirkkojärjestys säilyi 1600-luvun muuttumattomana. Vanha kirkkojärjestys sisältää muun muassa luettelon niistä ihmisryhmistä, joita kirkkomaahan ei saanut haudata.41 Vanhan kirkkojärjestyksen mukaan mestatut saivat normaalin hautauksen, mikäli he kuolivat kristillisesti ja jos esivalta ei sitä erikseen kieltänyt42. Rikollisten hautaustavan määrittäminen siirtyi kokonaan kuninkaalta maalliselle oikeudelle 5.5.1684. Oikeus pystyi tällöin muun muassa määräämään sekä rikollisen hautapaikan että sen, mitä seremonioita hautajaisissa sai suorittaa.43 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 Rimpiläinen 1971: 287. Gardberg 2003: 81. Gardberg 2003: 80–81. Rimpiläinen 1971: 287. Ks. Paavola 1988: 18–19; Paavola 1998: 132, 136 ja liite 5; ks. myös Núñez 2011. Hausen 1901: 155, 157–165. Baelter 1783: 595; Block 1918: 252; Rimpiläinen 1971: 268–269. Rimpiläinen 1971: 275. Rimpiläinen 1971: 286, 288. Rimpiläinen 1971: 287. 291 Jani Oravisjärvi Kuva 3. Maria Stuartin mestaus 8.2.1587. Piirros vuodelta 1790 © Trustees of the British Museum. Uudelleen haudatut Vainaja saatettiin joutua hautaamaan uudelleen, mikäli ensimmäinen hautaaminen ei noudattanut säädettyjä määräyksiä ja lakia tai mikäli vainaja haudattiin säätynsä vastaisella tavalla. Vainajan uudelleen hautaaminen osoittaa hautapaikan ja -seremonioiden sosiaalisen, uskonnollisen ja juridisen merkityksen. Maria Stuart teloitettiin ja haudattiin Peterborough’n katedraaliin vuonna 1587, mutta vuonna 1612 hänet uudelleen haudattiin Westminster Abbeyhin hänen poikansa Englannin kuningas Jaakko ensimmäisen pyynnöstä (Kuva 3). Vastaavasti Ranskassa Ludvig XVI ja Maria Antoinette haudattiin ensin Madeleinen hautausmaalle vuonna 1793, mutta vuonna 1815 heidän ruumiinsa siirrettiin Saint-Denis’n kirkkoon, joka on perinteisesti toiminut Ranskan kuninkaiden viimeisenä leposijana44. Ruumiiden siirto on ymmärrettävää heidän alkuperäisen sosiaalisen asemansa vuoksi. He eivät myöskään olleet syyllistyneet varsinaiseen rikokseen, vaan joutuneet lähinnä poliittisen ajojahdin uhreiksi. Uudelleen hautaaminen voidaankin nähdä näissä tapauksissa symbolisena kunnian palautuksena ja anteeksipyyntönä. Suomessa vastaavasti tiedetään itsemurhan tehneitä uudelleen haudatun. Lain mukaan itsemurhan tehnyt täytyi polttaa ennen metsään hautaamista, kuten edellä on todettu. Vehkalahdella vuonna 1672 vaimon kerrottiin haudanneen itsemurhan tehneen 44 Weiss-Krejci 2008: 182. 292 Rikollisten kuolema miehensä metsään, muttei kuitenkaan polttaneen tätä. Oikeus määräsi vainajan kaivettavaksi ylös ja poltettavaksi ennen uudelleen hautaamista, kuten laki määräsi45. Ranskassa myöhäiskeskiajalla vastaavasti itsemurhan tehneet täytyi julkisesti hirttää itsemurhatavasta riippumatta. Jopa hirttäytyneet täytyi hirttää uudelleen.46 Rikollisten ruumiiden kohtelu Kuolemaantuomitun ruumista pystyttiin hyödyntämään monella eri tavalla toisin kuin tavallisten kansalaisten ruumiita. Syyt tähän ovat erittäin moninaiset. Esivalta pystyi käyttämään mestattuja varoittavana esimerkkinä. Mestattujen rikollisten ruumiinjäseniä saatettiin tuoda nähtäville yhteisön keskeisille paikoille, kuten toreille tai kaupungin porttien läheisyyteen. Tavalla pyrittiin osoittamaan yhteisölle oikeuden tapahtuneen ja tapauksen toimivan varoittavana esimerkkinä muille rikoksen polulle astuville. Kuoltuaan rikollisen ruumista saatettiin kostoksi myös silpoa, turmella tai muulla tavoin häväistä47. Kuolleita kohdeltiin yhä kuin eläviä, ja heidän uskottiin pystyvän tuntemaan ruumiiseen kohdistetut väkivallanteot kuolemankin jälkeen48. Vastaavasti lääketiede pystyi hyödyntämään rikollisten ruumiita. Pienessä ja tiiviissä yhteisössä vainajan omaisille oli usein erittäin häpeällistä ja nöyryyttävää, mikäli yhteisön muut jäsenet näkivät vainajan alastomana ja leikeltynä. Tämän sosiaalisen paineen vuoksi ruumiinavauksissa ja muissa anatomisissa tutkimuksissa suosittiin rikollisten, ja etenkin ulkopaikkakuntalaisten rikollisten ruumiita49. Lääketiede hyödynsi rikollisten ruumiita myös kuivaamalla tai balsamoimalla niitä lääkeaineeksi. Tunnetuin rikollisten ruumista valmistettu lääkeaine on mumia vera, jonka käyttö vähentyi 1700-luvun loppuun tultaessa. Kansanparantajat olivat vielä 1800-luvulla yleinen näky teloituspaikoilla, sillä he pyrkivät muun muassa keräämään teloitetun kaulavaltimosta suihkuavaa verta, jonka uskottiin parantavan epilepsian usean muun sairauden ohella.50 Toisaalta teloitettujen valmiiksi silvottuja ruumiinosia saatettiin hyödyntää hautausmaalla taioissa51. Hautausmaalla taiottiin pääasiassa anastetun omaisuuden tai tavaran takaisin hankkimiseksi52. Taikoihin käytettiin kuolemaantuomittujen ruumiita, koska heidän uskottiin olevan vailla kasteen tuomaa uskonyhteyttä rikkoessaan teoillaan kasteen valan. Kastettuihin ei Paholaisen vallan sen sijaan uskottu yltävän.53 Tämän vuoksi väkivaltaisesti kuollutta henkilöä, joka ei ollut saanut asianmukaisia hautajaisseremonioita, uskottiin pystyttävän käskyttämään toisin kuin asianmukaisesti haudattuja. Tanskassa Helsingörissä muutaman naisen kerrotaan varastaneen hirsipuulta vainajan käden kokonaisuudessaan tarkoituksenaan käyttää sitä kaupunkilaisten yhteisessä 45 46 47 48 49 50 51 52 53 Tuomiokirjat Kymenkartanon lääni KOa 2 fol. 320 VA. Ks. Cohen 1993: 141–142. Harding 2000: 174. Cohen 1993: 142. Park 1995: 129–130. Eilola 2009: 46–49; Eilola & Einonen 2009: 186–187, 192. Heikkinen 1969: 27–34; Cohen 1993: 136–137; Eilola 2003: 56. Tittonen 2008: 4. Nenonen 2006: 57. 293 Jani Oravisjärvi viinapannussa. Naisten yllätykseksi he havaitsivat viinapannussa olevan valmiiksi ruumiinjäseniä edellisen käyttäjän jäljiltä.54 Tämän uskottiin lisäävän juomaan vainajalta jäljelle jäänyttä spiritusta, elinvoimaa55. Pohdinta Kuolemantuomio ja mestattuja syrjivä hautauskäytäntö pohjautuivat Suomessa kristilliseen uskomusjärjestelmään. Uskonnollisen merkityksen menetettyään yhtäkään kuolemantuomiota ei enää vahvistettu, eikä kirkkomaan eri osia enää arvotettu, kuten aikaisemmin keskiajalla. Kuolemantuomion ja kiduttamisen uskottiin edesauttavan tuomitun rikollisen Paratiisiin pääsyä, vaikka ristiriitaisesti kuolemantuomittujen hautapaikat yleensä osoittavat täysin päinvastaista. Muista poikkeava hautapaikka osoittaa, ettei yhteisö uskonut kyseisellä vainajalla olevan välttämättä Taivaaseen pääsyä. Katumus, sääty ja varallisuus lopulta kuitenkin ratkaisivat kaiken. Edellä mainitut seikat vaikuttivat mestaustapaan, hautapaikkaan ja hautaseremonioihin. Tällöin mestattujen rikollisten hautaaminen ei välttämättä eronnut mitenkään yhteisön muiden jäsenten hautaamista. Poikkeavuudet – jos sellaisia oli – saattoivat ilmetä esimerkiksi rajoituksina hautajaisseremonioissa, mutta itse hautapaikka ei välttämättä eronnut mitenkään muista hautapaikoista. Tällöin rikollisen hautaaminen on todennettavissa ainoastaan joko kirjallisten lähteiden tai arkeo-osteologisten löytöjen perusteella. Hautapaikka pohjimmiltaan heijastaa kuitenkin ennen kaikkea haudatun henkilön varallisuutta ja sosiaalista asemaa yhteisössä. Mestatuista useimmat kuuluivat alimpiin sosiaaliluokkiin, eikä heillä ollut varaa parempaan hautapaikkaan. Rikollisten haudat ovat usein anonyymejä ja vaatimattomia. Tämä ei yleensä kuitenkaan johdu siitä, että rikollinen tai rikos tahdottaisiin unohtaa. Kyseiset tekijät heijastavat vainajan köyhyyttä. Samasta syystä uhrien omaiset usein tyytyivät sakkoihin kuolemantuomion sijasta. Sääty ja varallisuus näyttävät lopulta ratkaisseen sen missä kuolemantuomittu ikuisuutensa vietti. 54 55 Troels-Lund 1908: 37–39. Eilola & Einonen 2009: 139. 294 Rikollisten kuolema Bibliografia Painamattomat lähteet Valtionarkisto, Helsinki. Tuomiokirjat: Ala-Satakunta I KOa 2. Painetut lähteet Baelter, S. 1783: Historiska Anmärkningar Om Kyrko-Ceremonierna. Peter Hesselberg: Tukholma. Tutkimuskirjallisuus Block, H. 1918: Karl IX som teolog och religiös personlighet. Göteborg. Boström, H.J. 1929: Kuolemantuomioista ja niitten täytäntöönpanoista Suomessa ennen vuotta 1826. Defensor legis 10: 163–196. Cohen, E. 1993: he Crossroads of Justice. Law and Culture in Late Medieval France. Brill’s Studies in Intellectual History 36. Brill: Leiden & Boston. Eilola, J. 2003: Rajapinnoilla. Sallitun ja kielletyn määritteleminen 1600-luvun jälkipuoliskon noituus- ja taikuustapauksissa. Bibliotheca Historica 81. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Eilola, J. 2009: Ruumis, kuolema ja makaaberi. Eilola, J. (toim.): Makaaberi ruumis. Mielikuvia kuolemasta ja kehosta: 7–71. Historiallinen arkisto 128. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Eilola, J. & Einonen, P. 2009: Peukalot silkkirievussa. Eilola, J. (toim.): Makaaberi ruumis. Mielikuvia kuolemasta ja kehosta: 185–240. Historiallinen arkisto 128. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Foucault, M. 2005: Nivanka, E. (suom.): Tarkkailla ja rangaista. Otava: Helsinki. Gardberg, C.J. 2003: Maan poveen: Suomen luterilaiset hautausmaat, kirkkomaat ja haudat. Schildts: Espoo. Harding, V. 2000: Whose body? A study of attitudes towards dead body in early modern Paris. Gordon, B. & Marshall, P. (toim.): he Place of the Dead: Death and Remembrance in Late Medieval and Early Modern Europe: 170–187. Cambridge University Press: Cambridge. Hausen, R. 1901: Utdrag ur Åbo domkyrkans räkenskaper 1553–1634, 1634–1700. BÅSH. Första serien, I. XI–XII. Helsinki. Heikkinen, A. 1969: Paholaisen liittolaiset, Noita- ja magiakäsityksiä ja –oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Historiallisia tutkimuksia 78. Suomen historiallinen seura: Helsinki. Kajanto, I. 1980: Classical and Christian. Studies in the Latin Epitaphs of Medieval and Renaissance Rome. Annales Academiae Scientiarum Fennicae Ser. B tom. 203. Suomalainen Tiedeakatemia: Helsinki. Karonen, P. 2009: Kun miekka osuu harhaan. Eilola, J. (toim.): Makaaberi ruumis. Mielikuvia kuolemasta ja kehosta: 241–271. Historiallinen arkisto 128. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Klemettilä, H. 2004: Keskiajan pyövelit. Atena: Jyväskylä. Klemettilä, H. 2005: Ritari Siniparta: Gilles de Rais’n tarina. Atena: Jyväskylä. Klemettilä, H. 2007: Viimeisellä rajalla – kuoleman käsitykset keskiajalla. Suomen historiallinen seura, jäsenlehti no. 3: 7–19. Koslofsky, G.M. 1994: Death and Ritual in Reformation Germany. University of Michigan: Ann Arbor. Kostet, J. 1998: Turun raadista käräjäoikeuteen: Oikeuslaitoksen turkulaisia vaiheita keskiajalta vuosituhannen lopulle. Turun kaupunki: Turku. Laaksonen, H. 2007: Turun historiaa kahdeksalta vuosisadalta. Turun historiallinen yhdistys: Turku. 295 Jani Oravisjärvi Lappi-Seppälä, T. 1982: Teilipyörästä terapiaan. Piirteitä rangaistusjärjestelmän historiasta. Vankeinhoidon historiaprojektin julkaisu no. 9. Oikeusministeriö: Helsinki. Manninen, A. 1953: Kangasniemen historia I. Kangasniemen seurakunta: Kangasniemi. Nenonen, M. 1992: Noituus, taikuus ja noitavainot: Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700. Suomen historiallinen seura: Helsinki. Nenonen, M. 2006: Noitavainot Euroopassa: Myytin synty. Atena: Jyväskylä . Núñez, M. 2011: A strange looking beheaded man from medieval Hailuoto. Ikäheimo, J., Nurmi, R. & Satokangas, R. (toim.): Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja: 275–284. Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta: Oulu. Paavola, K. 1988: Domus pro templo – Hailuodon kirkon varhaisvaiheet. Julku, K. & Satokangas, R. (toim.): Hailuodon keskiaika: 9–34. Studia Historica septentrionalia 15. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys: Rovaniemi . Paavola, K. 1998: Kepeät mullat: Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus PohjoisPohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 28. Oulun Yliopisto: Oulu. Park, K. 1995: he life of the corpse: division and dissection in late Medieval Europe. Journal of the History of Medicine and Allied Sciences: 111–132. Rimpiläinen, O. 1971: Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 84. Helsingin yliopisto: Helsinki. Tittonen, E. 2008: ”Nouse ylös vanha väki, lastujen perään!” Hautausmaiden taikuus 1700-luvun lopulla. J@rgonia -elektroninen julkaisusarja n:o 14. Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos: Jyväskylä. Toropainen, V. P. 2004: Piilukirves ja hirsipuu. Turun pyövelit 1600-luvulla. Genos 75(4). Suomen sukututkimusseura: Helsinki. Troels-Lund, T.F. 1908: Dagligt liv i Norden i det sekstende aarhundrede VI: hverdag og fest. Gyldendalske Bokhandel & Nordisk Forlag: Kööpenhamina & Kristiania. Virkkunen, A.H. 1953. Oulun kaupungin historia 1, 1610–1721. Oulun kaupunki: Oulu. Weiss-Krejci, E. 2008: Unusual life, unsual death and fate of the corpse: a case study from dynastic Europe. Murphy, E. M. (toim.): Deviant Burial in the Archaeological Record: 169–190. –190. 190. Studies in Funerary Archaeology 2. Oxbow Books: Oxford. Ylikangas, K. 1999: Väkivallasta sanan valtaan. Suomalaista menneisyyttä keskiajalta nykypäiviin. WSOY: Porvoo. 296