Kapteeni Grantia etsimässä

www.egmont.com

TAAS LAIVALLA

Ensimmäiset hetket pyhitettiin jälleennäkemisen onnelle. Lordi Glenarvan ei halunnut, että etsinnän epäonnistuminen kylmentäisi ilon hänen ystäviensä sydämissä. Niinpä hänen ensimmäiset sanansa kuuluivat: – Luottamusta, ystäväni, luottamusta! Kapteeni Grant ei ole meidän mukanamme, mutta meillä on varmuus, että löydämme hänet.

Tarvittiinkin vähintään tällainen vakuutus toivon ylläpitämiseksi Duncanin matkustajissa.

Lady Helena ja Mary Grant olivat tosiaan veneen lähestyessä laivaa tähystäneet sitä odotuksen tuhansin tuskin. Korkealta paikaltaan he yrittivät laskea laivalle palaavien lukumäärää.

Milloin tuli nuori tyttö epätoivoiseksi, milloin hän taas päinvastoin luuli näkevänsä Harry Grantin. Hänen sydämensä tykytti kovasti; hän ei voinut puhua ja pysyi tuskin pystyssä. Lady Helena kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. John Mangles, joka seisoi hänen vieressään tähystämässä, oli vaiti; hänen kauas näkemään tottuneet merimiessilmänsä eivät nähneet kapteenia.

– Hän on mukana! Hän tulee! Isäni! neitonen puhui itsekseen.

Mutta veneen lähestyessä tämä kuvitelma kävi mahdottomaksi. Tulijat eivät olleet vielä sadanviidenkymmenen metrin päässä laivasta, kun lady Helena ja John Mangles, vieläpä Mary itsekin, silmät kyynelissä, olivat menettäneet kaiken toivon. Oli aika, että lordi Glenarvan saapui lausumaan rauhoittavat sanansa.

Ensimmäisten tervehdysten jälkeen lady Helenalle, Mary Grantille ja John Manglesille tehtiin selkoa matkan päävaiheista, ja ennen kaikkea Glenarvan ilmoitti heille uuden tulkinnan asiakirjasta, josta tuli kiittää Jacques Paganelin terävyyttä. Hän ylisti sitten Robertia, josta Mary hyvällä syyllä saattoi olla ylpeä. Hänen uljuuttaan, uskollisuuttaan, hänen kestämiään vaaroja Glenarvan kuvasi siten, että poika ei olisi tiennyt minne piiloutua, ellei hänen sisarensa syli olisi ollut hänen turvapaikkanaan.

– Sinun ei tarvitse punastua, Robert, John Mangles sanoi, – sinä olet käyttäytynyt kapteeni Grantin pojan arvoisesti.

Hän puristi Maryn veljen rintaansa vasten ja painoi huulensa tämän poskille, jotka olivat nuoren tytön kyynelistä vielä kosteat.

Vain sivumennen mainittakoon tässä majurin ja maantieteilijän osaksi tullut vastaanotto ja se muisto, jolla jalomielistä Thalcavea kunnioitettiin. Lady Helena pahoitteli, ettei saanut puristaa uljaan intiaanin kättä. Ensimmäisten tervehdysten jälkeen oli MacNabbs mennyt kajuuttaansa ja ryhtynyt, käsi tyynenä ja varmana, ajamaan partaansa. Mitä Paganeliin tulee, hän pyrähteli yhden luota toisen luo kuin mehiläinen imien tervehdysten ja hymyjen hunajaa. Hän tahtoi syleillä Duncanin koko väestöä, ja katsoen, että niin hyvin lady Helena kuin myös Mary Grant kuuluivat siihen, aloitti tämän toimituksensa heistä päättäen sen herra Olbinettiin.

Muonamestari arveli ettei voinut paremmin vastata tällaiseen kohteliaisuuteen kuin ilmoittamalla, että aamiainen oli valmis.

– Aamiainen! Paganel huudahti.

– Niin, herra Paganel, herra Olbinett vastasi.

– Oikea aamiainenko, oikealla pöydällä, jolla on täysi kalusto ja lautasliinatkin?

– Tietenkin, herra Paganel.

– Eikä tarjota charquita, ei kovia munia eikä kamelikurkikyljystä?

– No no, herra Paganel! muonamestari vastasi ammattinsa puolesta loukkaantuneena.

– Minä en tahtonut loukata teitä, ystäväni, tiedemies sanoi hymyillen. – Mutta kuukauden päivät on meidän ruokanamme ollut säännöllisesti sellaista, emmekä syöneet pöydässä istuen, vaan maassa loikoen, ellemme istuneet hajasäärin puiden oksilla. Teidän ilmoittamanne aamiainen saattoi siis minusta tuntua unelta, kuvitelmalta, kangastukselta!

– No, menkäämme toteamaan, että se on kouraantuntuvaa todellisuutta, herra Paganel, vastasi lady Helena, joka ei voinut olla nauramatta.

– Tässä käsivarteni, kohtelias tiedemies lausui.

– Mitä ohjeita teillä, mylord, on antaa minulle Duncanin suhteen? John Mangles kysyi.

– Aamiaisen jälkeen, rakas John, Glenarvan vastasi, – keskustelemme yhteisesti uuden retkemme ohjelmasta.

Laivan matkustajat ja nuori kapteeni menivät salonkiin. Koneenkäyttäjälle annettiin määräys pitää höyryä yllä, jotta voitaisiin lähteä milloin tahansa.

Kun majuri oli ajanut partansa ja muutkin pikaisesti hiukan siistiytyneet, istuttiin pöytään.

Herra Olbinettin aamiaispöydälle tehtiin oikeutta. Se julistettiin oivalliseksi, vieläpä pampan loistavia juhla-aterioita paremmaksi. Paganel otti jokaista ruokalajia kaksi kertaa, hajamielisyydestä, kuten hän selitti.

Tämä varomaton sana sai lady Glenarvanin tiedustelemaan, oliko tiedemies joskus sattunut lankeamaan vanhaan perisyntiinsä. Majuri ja lordi Glenarvan katsahtivat toisiinsa hymyillen. Paganel puolestaan purskahti äänekkääseen nauruun ja lupasi kautta kunniansa, ettei hän koko matkan aikana enää hairahdu ainoaankaan hajamielisyyteen; sitten hän alkoi erittäin leikkisästi kertoa erehdyksistään ja perinpohjaisista kieliopinnoistaan Camoënsin teoksen johdolla.

– Ja kuitenkin, hän sanoi lopuksi, – on onnettomuudesta aina jollakin tavalla hyötyäkin, enkä minä surkuttele erehdystäni.

– Minkä vuoksi, kelpo ystäväni? majuri kysyi.

– Kun nyt osaan sekä espanjan että myös portugalin kieltä. Puhun kahta kieltä yhden asemesta.

– Kautta kunniani, sitä en tullut ajatelleeksi! majuri lausui. – Onnittelen, Paganel, onnittelen vilpittömästi.

Muutkin onnittelivat Paganelia, joka söi rauhassa edelleen. Hän näet söi ja jutteli yhtaikaa. Niinpä hän ei huomannut erästä seikkaa, jota Glenarvan ei voinut olla havaitsematta: John Manglesin huomaavaisuutta vieressään istuvaa Mary Grantia kohtaan. Lady Helenan salainen merkki puolisolleen vahvisti, että asia oli niin. Glenarvan katseli näitä nuoria suopein silmin ja kääntyi John Manglesin puoleen, mutta aivan toisessa asiassa.

– Entä kuinka teidän matkanne on sujunut, John? hän kysyi.

– Mitä parhaiten, kapteeni vastasi. – Minun on vain ilmoitettava teille, mylord, että me emme palanneet Magalhãesin salmen kautta.

– Ah, Paganel huudahti, – te olette kulkeneet Kap Hornin ympäri, enkä minä ollut mukana!

– Hirttäkää itsenne! majuri sanoi.

– Itsekäs mies! Sen neuvon te annatte minulle vain saadaksenne periä köyden! maantieteilijä vastasi.

– Mutta, rakas Paganel, Glenarvan huomautti, – ellei ihminen ole saanut kykyä olla kaikkialla, hän ei voi olla joka paikassa. Kun nyt olitte vaeltamassa pitkin pampaa, ette voinut samaan aikaan olla Kap Hornia kiertämässä.

– Se ei estä minua sitä pahoittelemasta, Paganel vastasi.

Häntä ei ahdisteltu enempää, vaan tyydyttiin tähän vastaukseen. John Mangles jatkoi sitten kertomustaan Duncanin matkasta. Kulkiessaan pitkin Amerikan rannikkoa hän oli tarkastanut kaikki läntiset saaristot tapaamatta jälkeäkään Britanniasta. Saavuttuaan Kap Pilaresin luo salmen suulla hän kääntyi etelään, kun tuuli oli vastainen; Duncan sivuutti Desolacion-saaret ja eteni 67. asteelle eteläistä leveyttä, kiersi Kap Hornin, kulki pitkin Tulimaan rantaa ja, sitten purjehdittuaan Lemairen salmen läpi, Patagonian rannikkoa myöten. Siellä nousi hirveä tuuli Kap Corrientesin kohdalla, arvatenkin sama, joka niin ankarasti oli ahdistanut maata pitkin kulkeneita rajuilman aikana. Mutta alus suoriutui hyvin, ja John Mangles oli risteillyt rannikolla kolme päivää, kunnes pyssynlaukaukset ilmoittivat niin hartaasti odotettujen matkamiesten saapuneen. Mitä lady Glenarvaniin ja miss Grantiin tulee, olisi Duncanin kapteeni tehnyt vääryyttä, ellei olisi maininnut heidän harvinaista pelottomuuttaan. Myrsky ei heitä huolettanut, ja heidän ainoa pelkonsa oli vain, kuinka heidän silloin Argentiinan tasangoilla harhailevien ystäviensä kävisi.

Näin päättyi John Manglesin kertomus, ja lordi Glenarvan kiitteli kapteenia. Sitten hän kääntyi Mary Grantin puoleen sanoen:

– Rakas neiti, siitä, mitä kapteeni John Mangles kertoo teidän uljaasta mielestänne, huomaan ilokseni, että te viihdytte hänen laivallaan.

– Kuinkas muuten voisi olla? Mary vastasi katsahtaen lady Helenaan ja ehkä hiukan myös nuoreen kapteeniin.

– Niin, minun sisareni rakastaa teitä, herra John, Robert huudahdi, – niin kuin minäkin!

– Ja minä sinua, rakas lapseni! John Mangles vastasi hiukan hämillään Robertin sanoista, jotka olivat nostattaneet hienon punan Mary Grantin otsalle.

Sitten kääntäen keskustelun vähemmän polttavalle alalle, John Mangles lisäsi:

– Kun minä nyt olen kertonut kaiken Duncanin matkasta, ehkäpä te, mylord, tahdotte kertoa meille muutamia yksityiskohtia matkastanne Amerikan poikki ja nuoren sankarinne urotöistä.

Mikään ei olisi voinut olla lady Helenalle ja neiti Grantille mieluisampaa. Niinpä lordi Glenarvan kiiruhtikin tyydyttämään heidän uteliaisuuttaan. Hän kertoi kohta kohdalta koko heidän matkansa valtamereltä toiselle. Kordillieerien ylitys, maanjäristys, Robertin katoaminen, kondorin kaappaus, Thalcaven pyssynlaukaus, punaisten susien hyökkäys, Robertin uljuus siinä, kersantti Manuel, tulva, pelastautuminen ombu-puuhun, ukonilma, tulipalo, kaimaanit, pilvipatsas, yö Atlantin rannikolla, kaikki nämä eri kohdat, hauskat ja hirvittävät, herättivät vuoron perään kuuntelijain riemua tai kauhua. Mainittiin monta seikkaa, joista Robert joutui sisarensa ja lady Helenan hyväiltäväksi. Milloinkaan ei poika ollut saanut niin suurta suosiota, vieläpä niin innokkailta ystäviltä.

Päätettyään kertomuksensa lordi Glenarvan lausui lopuksi:

– Nyt, ystäväni, ajatelkaamme nykyhetkeä; mennyt on mennyttä, mutta tulevaisuus on edessämme; palatkaamme kapteeni Harry Grantiin.

Aamiainen oli päättynyt; siirryttiin lady Glenarvanin erikoissalonkiin; istuuduttiin kartoilla ja piirroksilla peitetyn pöydän ympärille, ja keskustelu alkoi heti.

– Rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi, – noustessani laivaan lausuin, että vaikka meillä ei ollut Britannian haaksirikkoisia mukanamme, meillä kuitenkin oli enemmän toivoa kuin milloinkaan löytää heidät. Matkamme Amerikan halki on saanut meidät vakuuttuneeksi siitä tai paremminkin antanut varmuuden, että haaksirikko ei ole tapahtunut Tyynen Valtameren eikä Atlantin rannikolla. Siitä on luonnollinen johtopäätös, että olimme tulkinneet asiakirjan väärin, mitä Patagoniaan tulee. Onneksi ystävämme Paganel keksi erehdyksen äkillisen mielijohteen ansiosta. Hän on todistanut, että olimme väärillä jäljillä, ja tulkinnut asiakirjan tavalla, joka ei jätä mieleemme enää mitään tilaa epäilylle. Tässä on puhe ranskaksi kirjoitetusta asiakirjasta, ja minä pyydän Paganelia selittämään sen, jotta ei kenenkään mieleen jäisi pienintäkään epäilystä tässä suhteessa.

Tiedemies totteli pyyntöä; hän selitti katkelmat gonie ja indi mitä vakuuttavimmalla tavalla; hän johti tavuista austral ehdottomasti sanan Australia; hän osoitti, että kapteeni Grant, lähdettyään Perun rannikolta palatakseen Eurooppaan, oli voinut avuttomaksi käyneellä aluksella joutua Tyynenmeren eteläisten tuulten viemänä Australian rannikolle saakka; ja lopulta hänen nerokkaat olettamuksensa, hänen hienoimmat päätelmänsä saavuttivat täydellisen hyväksymisen John Manglesin taholta, joka tällä alueella oli ehdottoman tarkka eikä antanut minkäänlaisten kuvittelujen eksyttää itseään.

Kun Paganel oli antanut selityksensä, ilmoitti Glenarvan Duncanin lähtevän suoraa päätä matkalle Australiaan.

Mutta ennen kuin annettiin käsky kääntyä itäänpäin, majuri pyysi saada tehdä erään yksinkertaisen huomautuksen.

– Puhukaa, MacNabbs, Glenarvan vastasi.

– Minun tarkoitukseni, majuri sanoi, – ei ole heikentää ystäväni Paganelin todistelua, vielä vähemmin sitä kiistää vääräksi; minusta hänen esittämänsä syyt ovat painavia, järkeviä ja ansaitsevat kaiken huomiomme; niiden tulee olla tulevien etsiskelyjemme perustana. Mutta minä haluan, että ne vielä kerran tarkastetaan, jotta niiden arvoa ei käy kumoaminen eikä kumotakaan.

Ei käsitetty, mihin järkevä MacNabbs oikein pyrki, ja häntä kuunneltiin epämääräisen levottomina.

– Jatkakaa, majuri, Paganel sanoi. – Minä olen valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiinne.

– Ei mikään ole yksinkertaisempaa, majuri vastasi. – Kun me neljättä kuukautta sitten Clyden lahdella tutkimme näitä kolmea asiapaperia, niiden tulkinta tuntui meistä eittämättömältä. Mikään muu seutu kuin Patagonian länsirannikko ei voinut olla haaksirikon paikkana. Meillä ei siinä suhteessa ollut epäilyn varjoakaan.

– Se on aivan totta, Glenarvan vahvisti.

– Sittemmin, majuri jatkoi, – kun Paganel kaitselmuksen säätämässä hajamielisyyden puuskassa asettui meidän alukseemme, näytettiin asiakirjat hänelle, ja hän hyväksyi empimättä etsiskelyn aloittamisen Amerikan rannikolla.

– Minä myönnän sen, tiedemies vastasi.

– Ja kuitenkin me olemme erehtyneet, majuri sanoi.

– Me olemme erehtyneet, Paganel toisti. – Onhan ihminen erehtyväinen, MacNabbs, mutta hullu se, joka pitää kiinni erehdyksestään.

– Odottakaa, Paganel, majuri vastasi, – älkää kiivastuko. Minä en tahdo sanoa, että meidän pitäisi jatkaa etsiskelyämme Amerikassa.

– Mutta mitä te sitten tahdotte? Glenarvan kysyi.

– Yhden tunnustuksen, en mitään muuta, tunnustuksen, että Australia näyttää nyt olevan Britannian haaksirikon tapahtumapaikka yhtä eittämättömästi kuin taannoin näytti, että se oli Amerikka.

– Sen tunnustamme kernaasti, Paganel lausui.

– Minä panen sen muistiin, majuri jatkoi, – ja minä käytän sitä saadakseni teidät epäilemään näitä peräkkäisiä ja vastakkaisia eittämättömyyksiä. Kuka tietää, eikö Australian jälkeen joku muu maa näytä meistä yhtä varmalta ja jos etsiskelymme Australiassa osoittautuu turhaksi, eikö meistä näytä eittämättömältä, että etsiskely on siirrettävä sinne?

Glenarvan ja Paganel katsahtivat toisiinsa. Majurin huomautukset olivat täysin oikeita.

– Minä haluan siis, MacNabbs jatkoi, – että asia tutkitaan vielä kerran, ennen kuin lähdemme matkalle Australiaan. Tässä ovat asiakirjat, tässä kartat. Tutkikaamme järjestyksessä kaikki paikat, joiden kautta 37. leveysaste kulkee, ja katsokaamme, onko mitään muuta maata, mihin asiakirja voi täysin sopia.

– Se on helposti ja pian tehty, Paganel vastasi, – sillä onneksi ei tällä leveysasteella ole moniakaan maita.

– Katsokaamme, majuri sanoi ja levitti englantilaisen, Mercatorin projektion mukaan laaditun yleiskartan, joka tasapinnalla esitti koko maapalloa.

Kartta pantiin lady Helenan eteen, ja jokainen sijoittui niin, että saattoi seurata Paganelin esitystä.

– Kuten jo olen sanonut, maantieteilijä lausui, – koskettaa 37. leveysaste Tristan da Cunhan-saaria kuljettuaan Etelä-Amerikan poikki. Minä väitän, että ainoakaan asiakirjan sana ei voi koskea näitä saaria.

Kun oli tarkoin tutkittu asiakirjoja, täytyi myöntää, että Paganel oli oikeassa. Tristan da Cunha hylättiin yksimielisesti.

– Jatkakaamme, maantieteilijä sanoi. – Poistuessamme Atlantilta kuljemme kaksi astetta Hyväntoivonniemen eteläpuolitse ja tulemme Intian valtamerelle. Yksi ainoa saariryhmä on meidän matkamme varrella, Amsterdamin saariryhmä. Tutkikaamme sitä samalla tavalla kuin Tristan da Cunhaa.

Huolellisen tutkimuksen jälkeen hylättiin vuorostaan Amsterdamin saaret. Ei mikään sana tai sen katkelma, ranskalainen, englantilainen tai saksalainen soveltunut tähän Intian valtameren saaristoon.

– Me saavumme nyt Australiaan, Paganel jatkoi. – 37. leveysaste kohtaa tämän mantereen Kap Bernouillin kohdalla ja jättää sen Twofoldin lahdessa. Te myönnätte kuten minä, tekstejä väkivaltaisesti tulkitsematta, että englantilainen tavu stra ja ranskalaiset tavut austra voivat soveltua sanaan Australia. Asia on siksi selvä, etten voi olla pitämättä kiinni siitä.

Kaikki hyväksyivät Paganelin päätelmän. Kaikki todennäköisyys oli sen puolella.

– Menkäämme edemmäksi, majuri sanoi.

– Menkäämme, maantieteilijä vastasi, – matka on helppo. Lähdettyämme Twofoldin poukamasta kuljemme Australian itäpuolella olevan merenhaaran poikki ja kohtaamme Uuden Seelannin. Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että ranskalaisen asiakirjan tavut contin viittaavat epäämättömällä tavalla mantereeseen. Kapteeni Grant ei siis ole voinut pelastua Uuteen Seelantiin, joka on vain saari. Yhtäkaikki, tutkikaa, verratkaa, käännelkää sanoja, ja katsokaa, voivatko ne ehkä sittenkin soveltua tähän uuteen seutuun.

– Eivät millään tavoin, John Mangles vastasi, tarkasteltuaan huolellisesti asiakirjoja ja karttaa.

– Ei, sanoivat Paganelin kuulijat, jopa majurikin, – ei. Uudesta Seelannista ei voi olla puhe.

– Nyt, maantieteilijä jatkoi, – 37. leveysaste koko sillä laajalla alueella, joka erottaa nämä suuret saaret Amerikan rannikosta, ei kohtaa kuin yhden hedelmättömän ja aution pikku saaren.

– Jonka nimi on? majuri kysyi.

– Katsokaa karttaa. Se on Maria-Teresia, josta nimestä en löydä jälkeäkään missään näistä kolmesta asiakirjasta.

– Oikeassa olette, Glenarvan myönsi.

– Minä jätän siis teidän päätettäväksenne, ystäväni, eikö kaikki todennäköisyys, etten sanoisi varmuus, puhu Australian mantereen puolesta.

– Eittämättä, Duncanin matkustajat ja kapteeni vastasivat yksimielisesti.

– John, Glenarvan kysyi nyt, – onko teillä riittävästi elintarvikkeita ja hiiliä?

– On, mylord, minä varustauduin runsaasti Talkahuanossa ja muuten voimme hyvin helposti täydentää varastoamme Kapkaupungissa.

– Hyvä on, siispä lähtekäämme matkaan...

– Vielä yksi huomautus, majuri sanoi keskeyttäen ystävänsä.

– Tehkää se, MacNabbs.

– Mitä menestyksen takeita meille Australia antaakin, eikö kuitenkin olisi syytä poiketa päiväksi tai kahdeksi Tristan da Cunha- ja Amsterdam-saarille? Ne ovat matkamme varrella eivätkä sanottavasti hidastuta sitä. Voimme tiedustella eikö Britannia ole jättänyt sinne mitään jälkeä haaksirikostaan.

– Epäuskoinen majuri! Paganel huudahti. – Hän pitää kiinni epäuskostaan!

– Minä pidän kiinni pääasiassa siitä, ettei tarvitse palata samaa tietä, jos Australia sattumalta ei toteuttaisi niitä toiveita, joita se herättää.

– Varovaisuus voi olla hyväksi, Glenarvan huomautti.

– Enkä suinkaan minä varoita sitä noudattamasta, Paganel sanoi. – Päinvastoin.

– No niin, John, Glenarvan lausui, – käskekää kääntämään keula Tristan da Cunhaa kohti.

– Heti, mylord, kapteeni vastasi ja lähti kannelle Robertin ja Mary Grantin ryhtyessä innokkain sanoin kiittelemään lordi Glenarvania.

Amerikan rannikolta poistuen ja itäänpäin kulkien halkoi Duncanin nopea keula pian Atlantin valtameren aaltoja.

TRISTAN DA CUNHA

Jos laiva olisi purjehtinut pitkin päiväntasaajaa, olisivat ne satayhdeksänkymmentäkuusi astetta, jotka erottavat Australian Amerikasta, tai tarkemmin sanoen Kap Bernouillin Kap Corrientesista, vastanneet noin kahdeksantoistatuhannen yhdeksänsadan kilometrin matkaa. Mutta 37. leveysasteella eivät nämä satayhdeksänkymmentäkuusi astetta maan pallomuodon vuoksi ole kuin viisitoistatuhatta kaksisataa kilometriä. Amerikan rannikolta Tristan da Cunhaan lasketaan olevan lähes kolmetuhatta neljäsataa kilometriä, jonka taipaleen John Mangles toivoi voivansa suorittaa kymmenessä päivässä, elleivät itätuulet hidastuttaisi laivan kulkua. Hänellä oli siis syytä olla tyytyväinen, sillä iltapuolella tuuli tyyntyi tuntuvasti, vieläpä kääntyi, joten Duncan saattoi jokseenkin tyynellä merellä käyttää kaikkia verrattomia ominaisuuksiaan.

Matkustajat olivat vielä samana päivänä palanneet vanhoihin tapoihinsa laivalla. Ei näyttänyt siltä, että he olivat olleet kokonaisen kuukauden poissa alukselta. Tyynen valtameren aaltojen asemesta levisivät heidän silmiensä eteen Atlantin laineet, ja muutamia vivahteita lukuunottamatta ovat kaikki laineet samanlaisia. Luonnonvoimat, jotka olivat heitä niin ankarasti koetelleet, liittyivät nyt suosimaan heitä. Valtameri oli tyyni, tuuli puhalsi hyvästä suunnasta, ja länsituulen pullistamat purjeet auttoivat kattilan väsymätöntä höyryä.

Nopea merimatka suoritettiin siis ilman minkäänlaisia välikohtauksia. Odotettiin luottavaisesti Australian rannikkoa. Todennäköisyys muuttui varmuudeksi. Puhuttiin kapteeni Grantista ikään kuin laiva olisi menossa noutamaan häntä määrätystä satamasta. Hänen hyttinsä ja hänen kahden kumppaninsa makuusijat pantiin jo kuntoon. Mary Grant tahtoi omin käsinsä järjestää ja tehdä viihtyisäksi isänsä hytin. Sen oli hänelle luovuttanut herra Olbinett, joka nyt siirtyi rouva Olbinettin hyttiin. Tämä hytti oli sen kuuluisan numero kuuden vieressä, jonka Jacques Paganel oli tilannut Scotiassa.

Oppinut maantieteilijä pysytteli melkein koko ajan sinne sulkeutuneena. Hän kirjoitti aamusta iltaan teosta, jonka nimenä oli: Maantieteilijän vaikutelmia