Download the full version of the ebook at ebookname.

com

ODP NET Developer s Guide Oracle Database 10g

Development with Visual Studio 2005 and the Oracle
Data Provider for NET A practical guide for
developers Developer Tools for Visual Studio 2005
1st Ed. Edition Jagadish Chatarji Pulakhandam
https://ebookname.com/product/odp-net-developer-s-guide-
oracle-database-10g-development-with-visual-studio-2005-and-
the-oracle-data-provider-for-net-a-practical-guide-for-
developers-developer-tools-for-visual-studio-2005-1st-ed-e/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD EBOOK

Download more ebook instantly today at https://ebookname.com

Instant digital products (PDF, ePub, MOBI) available
Download now and explore formats that suit you...

Professional VSTO 2005 Visual Studio 2005 Tools for Office

Programmer to Programmer 1st Edition Alvin Bruney

https://ebookname.com/product/professional-vsto-2005-visual-
studio-2005-tools-for-office-programmer-to-programmer-1st-edition-
alvin-bruney/
ebookname.com

Professional Crystal Reports for Visual Studio NET 2nd

Edition David Mcamis

https://ebookname.com/product/professional-crystal-reports-for-visual-
studio-net-2nd-edition-david-mcamis/

ebookname.com

Wrox s ASP NET 2 0 Visual Web Developer 2005 Express

Edition Starter Kit David Sussman

https://ebookname.com/product/wrox-s-asp-net-2-0-visual-web-
developer-2005-express-edition-starter-kit-david-sussman/

ebookname.com

Two Minute Drill Mike Lupica s Comeback Kids Comeback Kids

Series 1st Edition Mike Lupica

https://ebookname.com/product/two-minute-drill-mike-lupica-s-comeback-
kids-comeback-kids-series-1st-edition-mike-lupica/

ebookname.com
Advances in Computational Vision and Medical Image
Processing Methods and Applications Joao Tavares

https://ebookname.com/product/advances-in-computational-vision-and-
medical-image-processing-methods-and-applications-joao-tavares/

ebookname.com

Defoe s Review 1704 13 Volume 7 1710 Daniel Defoe

https://ebookname.com/product/defoe-s-
review-1704-13-volume-7-1710-daniel-defoe/

ebookname.com

Handbook of Research on Hydroinformatics Technologies

Theories and Applications 1 volume 1st Edition Tagelsir
Mohamed Gasmelseid
https://ebookname.com/product/handbook-of-research-on-
hydroinformatics-technologies-theories-and-applications-1-volume-1st-
edition-tagelsir-mohamed-gasmelseid/
ebookname.com

Frommer s Boston Day by Day Frommer s Day by Day Pocket

2nd Edition Marie Morris

https://ebookname.com/product/frommer-s-boston-day-by-day-frommer-s-
day-by-day-pocket-2nd-edition-marie-morris/

ebookname.com

Field Notes from a Catastrophe Man Nature and Climate

Change 3 Printing Edition Elizabeth Kolbert

https://ebookname.com/product/field-notes-from-a-catastrophe-man-
nature-and-climate-change-3-printing-edition-elizabeth-kolbert/

ebookname.com
Handbook for the New Health Care Manager J B AHA Press 2nd
Edition Donald N. Lombardi

https://ebookname.com/product/handbook-for-the-new-health-care-
manager-j-b-aha-press-2nd-edition-donald-n-lombardi/

ebookname.com
ODP.NET Developer's Guide

Oracle Database 10g Development with Visual

Studio 2005 and the Oracle Data Provider for .NET

A practical guide for developers working with the Oracle

Data Provider for .NET and the Oracle Developer Tools
for Visual Studio 2005

Jagadish Chatarji Pulakhandam

Sunitha Paruchuri

BIRMINGHAM - MUMBAI
ODP.NET Developer's Guide
Oracle Database 10g Development with Visual Studio 2005 and the
Oracle Data Provider for .NET

Copyright © 2007 Packt Publishing

All rights reserved. No part of this book may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted in any form or by any means, without the prior written
permission of the publisher, except in the case of brief quotations embedded in
critical articles or reviews.

Every effort has been made in the preparation of this book to ensure the accuracy of
the information presented. However, the information contained in this book is sold
without warranty, either express or implied. Neither the authors, Packt Publishing,
nor its dealers or distributors will be held liable for any damages caused or alleged to
be caused directly or indirectly by this book.

Packt Publishing has endeavored to provide trademark information about all the
companies and products mentioned in this book by the appropriate use of capitals.
However, Packt Publishing cannot guarantee the accuracy of this information.

First published: June 2007

Production Reference: 1150607

Published by Packt Publishing Ltd.

32 Lincoln Road
Olton
Birmingham, B27 6PA, UK.

ISBN 978-1-847191-96-0

www.packtpub.com

Cover Image by www.visionwt.com

 Credits

Authors Project Manager

Jagadish Chatarji Pulakhandam Patricia Weir
Sunitha Paruchuri
Project Coordinator
Reviewer Abhijeet Deobhakta
Steven M. Swafford
Indexer
Development Editor Bhushan Pangaonkar
Douglas Paterson
Proofreader
Assistant Development Editor Chris Smith
Mithil Kulkarni
Production Coordinator
Technical Editor Manjiri Nadkarni
Divya Menon
Cover Designer
Editorial Manager Manjiri Nadkarni
Dipali Chittar
 About the Authors
Jagadish Chatarji Pulakhandam currently works as a .NET Architect and is
responsible for analyzing/designing enterprise-level .NET applications. He has
worked with Oracle since database version 7.1 and has been in the IT field for about
12 years. Apart from Oracle and .NET, he has a good knowledge of developing
corporate software and web applications, designing and implementing databases,
designing and implementing data warehouses, and working with enterprise
reporting software. During his free time, he contributes technical articles to OTN
(Oracle Technology Network) and to the world of developer communities.

I dedicate this book to my mother Dhana Laxmi. Without her patience,

support and encouragement, I would never be to this stage. A special
thanks to my uncle Ch. Jagadish Kumar, who is the basis for change
in my life. And several thanks to all of my relatives and friends who
encouraged and supported me at various milestones in my life.

A final thanks to every member of this book project from PACKT

Publishing and a special thanks to Douglas Paterson, who offered me
the first chance of writing this first book in my life.

Sunitha Paruchuri has been programming with Microsoft tools and Oracle
since 1997. She has developed numerous desktop, web, mobile, and distributed
applications using Microsoft .NET and has good experience with other Microsoft
products like Microsoft SQL Server, Microsoft Sharepoint Portal Server, etc.

I dedicate this book to my parents Harnadha babu and Aruna Kumari

and special thanks to my sister (Bhagya Laxmi), all of my relatives
and friends who framed, encouraged and supported me in developing
my career.
 About the Reviewer
Steven M. Swafford began developing software in 1995 while serving in the
United States Air Force (USAF). Upon leaving the USAF he continued developing
leading edge solutions in support of the America's war fighters as part of the
original USAF enterprise portal development team. His roots are now in central
Alabama where he works as a senior software engineer developing Java- and
.NET-based applications and web services. Steven credits his wife Su Ok and
daughter Sarah for supporting and inspiring his ongoing passion for software
development and the resultant challenges of life near the bleeding edge. Steven
was honored by the Microsoft Corporation in 2006 as a Microsoft ASP.NET Visual
Developer MVP. He would like to thank Tim Stewart and Edward Habal who
were his professional mentors and to this day remain close friends. Steven's personal
website is located at http://www.radicaldevelopment.net and his blog is located
at http://aspadvice.com/blogs/sswafford/.
 Table of Contents
Preface 1
Chapter 1: Introduction to ODP.NET 5
Introduction to ODP.NET 5
Why Use ODP.NET? 7
Oracle Database Access from .NET Applications 7
What Do We Require to Work with ODP.NET? 9
Introduction to Oracle Database Extensions for .NET 10
Oracle Database Extensions for .NET  10
How does .NET Work within Oracle Database? 10
Processing of .NET Stored Procedure with Oracle 11
Introduction to Oracle Developer Tools for Visual Studio 11
Summary 13
Chapter 2: Connecting to Oracle 15
Provider-Independent Model in ADO.NET 2.0 15
Listing All Installed .NET Data Providers 16
Enumerating all Oracle Data Sources Available 17
Connecting to Oracle Databases from .NET 19
Connecting Using .NET Data Provider Factory Classes 20
Connecting Using .NET Data Provider for OLEDB 22
Connecting Using .NET Data Provider for ODBC 23
Connecting using Microsoft's .NET Data Provider for Oracle  24
Connecting Using Oracle Data Provider for .NET (ODP.NET)  25
Connecting with Connection Pooling 27
Connecting with System-Level Privileges or DBA Privileges 28
Dynamic Connecting String Using OracleConnectionStringBuilder and app.config29
Embedding a "tnsnames.ora" Entry-like Connection String 31
Connecting to a Default Oracle Database 32
Connecting Using Windows Authentication (Single Sign‑On) 33
Summary 35
Table of Contents

Chapter 3: Retrieving Data from Oracle Using ODP.NET 37

Fundamental ODP.NET Classes to Retrieve Data  37
Retrieving Data Using OracleDataReader  39
Retrieving a Single Row of Information 39
Using "Using" for Simplicity 42
Retrieving Multiple Rows on to the Grid  43
Pulling Information Using Table Name 46
Retrieving Typed Data  47
Working with Data Tables and Data Sets 48
Retrieving Multiple Rows into a DataTable Using OracleDataAdapter 48
Filling a DataTable Using OracleDataReader 51
Retrieving a Single Row of Information Using OracleDataAdapter 52
Working with DataTableReader 54
Populating a Dataset with a Single Data Table 55
Populating a Dataset with Multiple Data Tables 56
Presenting Master-Detail Information Using a Dataset 58
More About the OracleCommand Object 61
Retrieving a Single Value from the Database 61
Handling Nulls when Executing with ExecuteScalar 62
Handling Nulls when Working with OracleDataReader 63
Working with Bind Variables together with OracleParameter 64
Working with OracleDataAdapter together with OracleCommand 66
Techniques to Improve Performance while Retrieving Data 67
Summary 69
Chapter 4: Manipulating Data in Oracle Using ODP.NET 71
Executing DML or DDL Statements Using OracleCommand  71
Using INSERT with OracleCommand 72
Using UPDATE with OracleCommand 73
Using DELETE with OracleCommand 75
Multiple Inserts Using Statement Caching 76
Multiple Inserts Using Array Binding 78
Creating an Oracle Table Dynamically Using ODP.NET 81
Updating Offline Data to the Database Using OracleDataAdapter  82
Working with OracleCommandBuilder and OracleDataAdapter  84
Working with Transactions Using ODP.NET  86
Handling Oracle Errors and Exceptions  88
Displaying a Single or First Error 88
Displaying Multiple Errors 89
Summary 92

[ ii ]
 Table of Contents

Chapter 5: Programming ODP.NET with PL/SQL 93

Working with Anonymous PL/SQL Blocks 93
Executing Anonymous PL/SQL Blocks 94
Passing Information to Anonymous PL/SQL Blocks 95
Retrieving Information from Anonymous Blocks 96
Working with PL/SQL Stored Procedures and Functions 98
Executing a PL/SQL Stored Procedure  98
Passing Parameter Values to a PL/SQL Stored Procedure  100
Using an Anonymous PL/SQL Block to Execute a PL/SQL Stored Procedure102
Retrieving Output Parameters from a PL/SQL Stored Procedure  103
Passing IN and Getting OUT Simultaneously  105
Handling User-Defined Application Errors 107
Executing a PL/SQL User-Defined Function  109
PL/SQL Packages, Tables, and REF CURSOR  111
Executing Routines in a PL/SQL Package 111
Executing a Procedure in a PL/SQL Package 112
Executing a User-Defined Function in a PL/SQL Package 114
Passing Arrays to and Receiving Arrays from Oracle Database 116
Sending an Array to Oracle Database 116
Receiving an Array from Oracle Database 119
Working with REF CURSOR Using ODP.NET 122
Pulling from REF CURSOR Using OracleDataReader 122
Filling a Dataset from REF CURSOR 125
Working with Multiple Active Result Sets (MARS) 126
Summary 130
Chapter 6: Dealing with Large Objects (LOBs) 131
Working with BFILEs 131
Setting Up the Environment to Work with BFILEs 132
Adding a New Row Containing BFILE 133
Updating an Existing BFILE Row 135
Retrieving BFILE Information from a Database 136
Retrieving Properties of a BFILE  138
Working with CLOBs 140
Inserting Huge Text Information into Oracle Database 140
Updating CLOB Information Using OracleClob 142
Retrieving CLOB Information from Oracle Database  143
Reading a Text File and Uploading as CLOB 144
Working with BLOBs 147
Setting Up the Environment to Work with BLOBs 148
Uploading Images to Oracle Database Using BLOB 150

[ iii ]
Table of Contents

Retrieving Images from Oracle Database Using BLOB 153

Uploading Documents to and Retrieving Documents from Oracle Database  154
Summary 158
Chapter 7: XML and XML DB Development with ODP.NET  159
A Fast Track on XML with Oracle 160
Generating XML from Existing Rows in Tables 163
Generate XML Using ADO.NET DataSet 163
Generate XML Using ExecuteXMLReader 164
Generate XML Using DBMS_XMLGEN 166
Converting Rows to HTML Using XML and XSLT 167
Manipulating Rows in a Table Using XML  171
Inserting Rows into Oracle Using XML 171
Updating Rows into Oracle Using XML 174
Working with Native XML in Oracle Database 175
Inserting XML Data into XMLType Using Traditional INSERT 175
Updating XML Data in XMLType Using Traditional UPDATE 177
Inserting XML Data Using OracleXmlType 178
Retrieving and Updating XML Data Using OracleXmlType 179
Extracting Individual Node Information of an XMLType Value 181
Summary 183
Chapter 8: Application Development Using ODP.NET 185
Notifying Applications of Database Changes 185
Catching Notifications 186
Catching Multiple Notifications 189
Identifying Rows Modified During Notifications 190
Developing Long-Running Applications  193
The Devil of Applications: "Not Responding"  194
Asynchronous Task with Multi-Threading 195
Developing Web Applications Using ASP.NET and ODP.NET 199
Web Development Using Smart Data Binding 199
Populating an ASP.NET DropDownList Control 199
Linking an ASP.NET GridView Control with a DropDownList Control 207
Add, Update, or Delete a Row Using GridView and FormView 212
Working with Web Controls Manually 218
Developing Web Reports Using ASP.NET 221
Creating a Strongly-Typed Dataset Using Designer 221
Designing and Binding a Report to the Dataset  224
Grouping and Displaying Sub-Totals 228
Embedding Charts (Graphs) in Reports 232

[ iv ]
 Table of Contents

Object-Oriented Development Using ASP.NET and ODP.NET 235

Developing a Simple Oracle Database Helper Class 236
Developing a Simple Business Logic Class 238
Working with ObjectDataSource in an ASP.NET 2.0 Web Form 241
Developing Web Services Using ODP.NET 247
Creating the .NET XML Web Service 247
Consuming the Web Service from ASP.NET 255
Developing Smart Device Applications 259
Introducing Microsoft Windows Mobile 259
Consuming a Web Service from Pocket PC 260
Summary 263
Chapter 9: Introduction to Oracle Developer Tools for Visual Studio 2005265
Features of Oracle Developer Tools 265
Connecting to Oracle from Visual Studio Using Oracle Explorer 266
Retrieving Oracle Information from Visual Studio Using ODT 270
Working with Oracle Database Objects from Visual Studio Using ODT 274
Dealing with Tables, Views, and Sequences Using ODT 274
Creating Stored Procedures Using ODT 277
Debugging PL/SQL Stored Procedures from Visual Studio 279
.NET CLR Stored Procedures in Oracle 289
Taking Advantage of Automatic .NET Code Generation 296
Summary 307
Index 309

[]
 Preface
Oracle's ODP.NET is a .NET data provider that can connect to and access Oracle
databases with tight integrity. It can be used from any .NET language, including
C# and VB.NET. This book will show you how ODP.NET is the best choice for
connecting .NET applications with Oracle database. We will be dealing with the
concepts of ODP.NET and its requirements, working with SQL, PL/SQL, and
XML DB using ODP.NET, looking at application development with ODP.NET:
Web Applications, Web Services, and Mobile Applications. We will also learn to
manipulate Oracle databases from within Visual Studio using Oracle Developer
Tools for Visual Studio.

What This Book Covers

Chapter 1 introduces the concept of Oracle Database Extensions for .NET and
provides information about Oracle Developer Tools for Visual Studio.

Chapter 2 introduces the Provider-Independent Model in ADO.NET 2.0, and shows

how to connect to Oracle databases from .NET, working with .NET data providers,
connection pooling, system privileged connection, and single sign-on etc.

Chapter 3 shows you several methods to retrieve data from an Oracle database. You
will work with the core ODP.NET classes like OracleCommand, OracleDataReader,
OracleDataAdapter, OracleParameter, and ADO.NET classes like DataSet,
DataTable, and DataRow etc.

Chapter 4 is about inserting, updating, and deleting data in the database. You
will also learn about statement caching, array binding, working with offline data,
implementing transactions, and handling errors and exceptions encountered during
database work.
Preface

Chapter 5 deals with working with PL/SQL blocks, PL/SQL stored procedures, and
functions. It also teaches you how to execute routines in PL/SQL packages, how to
pass arrays to and receive arrays from the Oracle database, and working with REF
CURSOR using ODP.NET.

Chapter 6 is completely dedicated to dealing with large objects in Oracle. This chapter
illustrates concepts, configurations, and programming for BFILE, BLOB, and CLOB
(or NCLOB) in conjunction with ODP.NET.

Chapter 7 gives details about Oracle XML DB, an add-on feature of Oracle database.
It provides information about generating XML from existing rows in tables,
manipulating rows in a table using XML, and working with native XML in the
Oracle database.

Chapter 8 deals with real-time application development scenarios like Oracle

database change notifications, asynchronous application development, web
application development using ASP.NET 2.0, web reporting (including grouping,
sub-totals, charts, etc.), Object-Oriented development with ODP.NET and ASP.NET,
XML web-services development using ODP.NET, and Smart Device Application
development (for clients like the Pocket PC).

Chapter 9 introduces you to Oracle Developer Tools for Visual Studio 2005. It
teaches you to connect to Oracle from the Visual Studio 2005 environment, retrieve
Oracle information from Visual Studio, and work with database objects from Visual
Studio. It also provides information about how to create and debug PL/SQL stored
procedures and .NET CLR stored procedures in Oracle.

Conventions
In this book, you will find a number of styles of text that distinguish between
different kinds of information. Here are some examples of these styles, and an
explanation of their meaning.

There are three styles for code. Code words in text are shown as follows: "�����������
Connecting
to a default Oracle database is purely dependent on the ORACLE_SID key available in
your registry.�"

A block of code will be set as follows:

Dim ProviderName As String = _
"Oracle.DataAccess.Client"
Dim fctry As DbProviderFactory = -
DbProviderFactories.GetFactory(ProviderName)

[]
Exploring the Variety of Random
Documents with Different Content
 Intiaanien molemmille rannoille veden valaisemiseksi sytyttämät
nuotiot loivat niin kirkkaan ja lavealle ulottuvan valon, että
ahdinkoon saatetut metsästäjät eivät voineet paeta. Jokaisen
nuotion ääreen oli intiaani asetettu vartiaksi. Hänen täytyi pitää
nuotiota vireillä ja samalla tarkoin ottaa huomioon, mitä tapahtui
saarella. Mustalintu, jonka olkapään Josén luoti oli murtanut, istui
erään puun juurella ja nojasi siihen; hänen kasvoillaan saattoi nähdä
veren himon, jonka hän toivoi tulevan tyydytetyksi, mutta mitään
tuskan merkkiä ei näkynyt.

Hänen tuliset silmänsä olivat käännetyt usvan ympäröimään

saareen, jossa hän luuli kolmen miehen, joitten verta hän himosi,
olevan kovassa tuskassa.

Yön ensi hetkillä voivat intiaanit helposti nähdä, mitä saarella

tapahtui, mutta jota tiheämmältä usva ympäröi saarta, sitä
vähemmin valaisivat nuotiot jokea. Pian taajeni usva niin, etteivät
vartiat voineet nähdä vastaista rantaa; hetken kuluttua ei sieltä
näkynyt edes nuotioitten valoa ja vihdoin katosi saarikin usvaan.

Intiaanipäällikkö tajusi, että oli välttämätöntä käydä vieläkin

tarkkaavammaksi. Hän kutsui luoksensa kaksi soturia, joihin hän voi
luottaa. Toisen käski hän kahlata joen yli, toisen käydä sitä rantaa,
jolla hän itsekin oli, viemään hänen käskynsä ja uhkauksensa
vartioille.

— Menkää, sanoi päällikkö sotureille, ja sanokaa niille, jotka ovat

saaneet toimekseen vartioida noita kristittyjä, että metsän pojilla
täytyy olla usvan tähden neljä silmää jokaisella. Sanokaa heille, että
jos uni tekisi heidän korvansa kuuroiksi, niin Mustanlinnun tappara
lähettää heidät henkien maahan, jossa saavat ikuisesti nukkua.
 Molemmat soturit poistuivat täyttämään käskyjä ja palasivat pian
ilmoittamaan päällikölle, että hän saattoi olla varma siitä, että hänen
käskynsä täytetään.

Intiaanit enensivät tarkkaavaisuuttansa, sillä heitä kiihoitti viha

valkoisiin ja palkinnon toivo. He tosin eivät peljänneet kuolemaa,
vaikka unikin olisi heidät vallannut — intiaani ei milloinkaan tunne
kuoleman pelkoa — mutta heitä pelotti sentään herääminen henkien
metsästysmailla, jossa intiaanien uskonnon mukaan unen valtaama
soturi ei enää uskalla katsoa ylöspäin.

Tuskin mikään öinen ääni jää huomaamatta intiaanien hienolta

kuulolta, samaten kuin heidän terävä katseensakin keksii melkein
jokaisen esineen, mutta nyt esti usva äänen levenemisen ja peitti
silmältä ympäröivät esineet.

Ummessa silmin, mutta avoimin korvin seisoivat intiaanisoturit

liikkumattomina nuotioittensa ääressä ja koettivat, koko luonnon
ollessa uneen vaipuneena, pysyä valveilla; tuon tuostakin heittivät he
oksan tuleen pitääksensä sitä vireillä ja palasivat sen jälkeen
kuuntelevaan asentoonsa.

Niin kului pitkä aika, jolloin ainoa ääni, mikä yössä kuului rannoille
ja saarelle, oli kaukaisen vesiputouksen kohina ja kaislan suhina, kun
virta sitä taivutti.

Intiaanipäällikkö oli vasemmalla rannalla. Yöilma, joka enensi

hänen haavansa kipua, lisäsi samalla hänen sydämensä vihaa.
Hänen kasvojansa valaisi nuotion hohde, jonka ääressä hän istui.

Hänen kasvonsa olivat inhottavalla tavalla maalatut ja tuskan, jota

hän ei tahtonut näyttää, vääristämät, hänen hurjasti leimuavat
silmänsä saivat hänet näyttämään verenhimoiselta epäjumalan
kuvalta.

Kuitenkin painuivat, vaikka intiaanit voivatkin aistimiansa hillitä,

hänen silmäluomensa kiinni, hänen silmänsä sumenivat ja vasten
tahtoansakin valtasi hänet uni.

Jonkun hetken kuluttua nukkui hän niin sikeästi, ettei hän kuullut
kuivien oksien rätisevän mokkasiinien alla, eikä nähnyt, että eräs
hänen heimonsa intiaani tuli hänen luoksensa.

Liikkumattomana ja suorana kuin bamburuoko odotti siinä verellä

tahrattu lähetti; hänen sieramensa olivat levällään, ja hän hengitti
raskaasti kuin ihminen, joka on pitkän matkan nopeasti juossut; hän
pysähtyi kahden askeleen päähän nukkuvasta, odottaen että pelätty
päällikkö avaisi silmänsä ja tekisi hänelle kysymyksiä.

Kun lähetti näki, että päällikön pää vähitellen vaipui rinnalle, päätti
hän ilmaista läsnä-olonsa. Ontolla kurkkuäänellä lausui hän
seuraavat sanat: — Jos Mustalintu avaa silmänsä, saa hän minun
suustani kuulla sanoman, joko ajaa unen loitolle hänestä.

Kun nämä sanat sattuivat intiaanin korvaan, kohotti hän

silmäluomiansa, ja hänen tahdon voimansa riitti heti karkoittamaan
unen. Häveten, että sotilas oli tavannut päällikön nukkumasta, luuli
hän tarvitsevansa puolustaa itseään:

— Mustalintu on menettänyt paljon verta, niin paljon, ettei

huomispäivän aurinko ehdi sitä maasta kuivata, ja hänen ruumiinsa
on heikompi kuin hänen tahtonsa.

Sitten jatkoi hän:

 — Epäilemättä on sinulla jotain tärkeätä minulle kerrottavaa, kun
Pantterikissa on valinnut nopeimman juoksijansa sanaa tuomaan.

— Pantterikissa ei enää lähettele mitään sanoja, vastasi intiaani.

Valkoisen miehen keihäs on hänen rintaansa tunkeutunut ja hän
metsästelee nyt isiensä kanssa henkien maassa.

— Mitäpä siitä? Hän on kuollut voittajana; ennen kuolemaansa

näki hän valkoisten koirien pakenevan kaikille suunnille, sanoi
Mustalintu.

— Hän on kuollut voitettuna; meikäläisten päinvastoin täytyi

paeta, kadotettuaan päällikkönsä ja viisikymmentä kelpo soturia.

Ei paljon puuttunut, ettei Mustalintu, huolimatta haavansa

polttavasta tuskasta ja tuosta itsensähillitsemisestä, jota päälliköltä
vaaditaan, hypähtänyt ylös tämän odottamattoman uutisen
kuultuaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä.

Hän vastasi tyynesti, vaikka vapisevin huulin:

— Ken lähettää sitten luokseni sinut, onnettoman lähetin?

— Sotilaat, jotka tarvitsevat päällikköä, kostaaksensa tappionsa.

Mustalintu on tähän asti ollut yhden heimon, nyt hän on koko
kansan päällikkö.

Intiaanin tummista silmistä loisti tyydytetty ylpeys. Toisaalta kasvoi

hänen valtansa, toisaalta todisti tappio, josta hän oli saanut tiedon,
hänen antamansa neuvon järkevyyttä, vaikka muut päälliköt olivat
sen hyljänneet.
 — Jos pohjoisen pyssyt olisivat yhtyneet meihin, eivät etelän
valkoiset olisi voittaneet.

Nyt muisti hän tuon loukkaavan tavan, jolla molemmat metsästäjät

olivat hänen ehdotuksensa hyljänneet, ja hänen silmistään loistavaan
ylpeyteen sekaantui viha. Hän jatkoi, haavaansa näyttäen:

— Mitäpä haavoitettu päällikkö voi tehdä? Hänen jalkansa eivät

kannata häntä, tuskin voi hän pysyä hevosensa satulassa.

— Sidotaan hänet siihen, vastasi intiaani. Päällikkö on samalla

päänä ja käsivartena; päällikön veren näkeminen kiihoittaa aina
soturia. Neuvottelutuli on tappion jälkeen uudelleen sytytetty.
Mustaalintua odotetaan, jotta kuultaisiin hänen äänensä; hänen
ratsunsa on valmiina, lähtekäämme siis!

— Ei, vastasi Mustalintu, ei; soturini ovat molemmilta rannoilta

piirittäneet valkoiset, joita tahdoin liittooni. Nyt he ovat vihollisia;
erään luoti on kuudeksi kuukaudeksi herpaissut käden, joka
taistelussa aina oli toimessa ja vaikka minulle tarjottaisiin kymmenen
kansan päällikkyys, niin epäisin sen, ja odottaisin vain hetkeä, jolloin
veri, jota janoon, vuotaa silmieni edessä.

Mustalintu kertoi nyt Gayferoksen vangiksi ottamisesta, miten

kanadalainen oli hänet vapauttanut, hänen, päällikön, ehdotuksen
hylkäämisestä ja vihdoin vannomastansa koston valasta.

Lähetti kuunteli häntä vakavana. Hän oivalsi, kuinka tärkeätä oli

ryhtyä uuteen taisteluun kullanetsijäin kanssa silloin, kun he
voitonriemussaan luulivat olevansa turvatut äkkinäiseltä
hyökkäykseltä. Sen vuoksi ehdotti hän Mustallelinnulle, että tämä
valitsisi jonkun toisen johtamaan.
 Intiaani oli järkähtämätön.

Lähetti ei kuitenkaan vielä ollut toivoton.

— Olkoon, sanoi hän, pian nousee aurinko; odotan kunnes päivä

koittaa ja kerron sitten apaheille, että Mustalintu pitää oman
kostonhimonsa tyydyttämisen kansansa kunniaa parempana.
Sotilaillamme on silloin lyhempi aika säälitellä etevimmän miehensä
menettämistä.

— Olkoon minun puolestani, sanoi intiaani sitä vakavammalla

äänellä, jota hauskemmalta tämä taitavasti lausuttu mairittelu
hänestä tuntui; mutta lähetin täytyy levätä taistelun jälkeen, jonka
perästä hän vielä on paljon juossut. Sillä aikaa kuuntelen kertomusta
taistelusta, jossa Pantterikissa menetti henkensä.

Lähetti laskeutui jalat ristissä nuotion ääreen, nojasi

kyynärpäällään polveensa ja pää nojautui käteen. Levähdettyänsä
näin jonkun hetken, katkaisi hän äänettömyyden ja kertoi
seikkaperäisesti valkoisten leiriin tehdystä hyökkäyksestä. Hän ei
unohtanut mitään, mikä oli omiansa herättämään Mustassalinnussa
vihaa meksikolaisia kohtaan.

Kun lähetti oli kertomuksensa lopettanut, laskeutui hän nuotion

ääreen ja nukkui tai ainakin näytti nukkuvan. Mutta tällä kertaa
pitivät nuo hurjat ja sekanaiset tunteet, jotka raivosivat
Mustanlinnun mielessä, päällikön valveilla, eikä hänen tarvinnut
ponnistellakaan unen voittamiseksi.

Sillä rannalla, jossa Mustalintu oli, oli nyt yhtä hiljaista kuin
saarellakin.
 Noin tunnin kuluttua nousi lähetti uudelleen, kääri kokoon
puhvelivaippansa, jolla hän oli päänsä suojellut usvalta ja huomasi
Mustanlinnun, joka istui samassa asennossa.

— Yön hiljaisuus on korvaani kuiskannut, sanoi lähetti, että niin

kiitetyn päällikön, kuin Mustalintu on, täytyy päivän koittaessa saada
vihollisensa käsiinsä ja kuulla heidän kuolinvirtensä.

— Soturini eivät voi kävellä vettä myöten niinkuin sotapolulla,

sanoi päällikkö; pohjan miehet eivät ole eteläisten kaltaisia, joiden
käsissä pyssy on kuin ontto kaislaputki.

— Mustanlinnun vuodattama veri on himmentänyt hänen mielensä

selkeyden ja sumentanut hänen silmänsä. Jos hän sallii niin toimin
hänen puolestaan, ja hänen kostonsa on aamulla täydellinen.

— Tee se, vastasi päällikkö, mistä kosto tuleekin, on se minulle

yhtä tervetullut kuin vieras majaani.

— Hyvä! Pian tuon tänne nuo kolme metsästäjää sekä hänet,

jonka päänahka heidän täytyi teille luovuttaa.

Näin sanoen nousi lähetti ja katosi pian usvaan, Mustanlinnun yhä

tähystellessä saareen päin.

16.

TULI JA VESI.
 Vihollisten ympäröimänä, joita rannan puut heidän luodeiltaan
suojelivat, eivät metsästäjät voineet toivoa, että he samoin kuin
edellisenä iltana voisivat synnyttää vihollisissa sokean vimman siten,
että luodeillaan tappaisivat heistä muutaman. Rosenholz ja José
tunsivat aivan hyvin intiaanien taipumattoman itsepintaisuuden,
voidaksensa toivoa, että Mustalintu väsyisi hyödyttömään
piiritykseen, eikä kieltäisi soturejaan uudistamasta hyökkäystä.

Tämä soturin kuolema taistelukentällä olisi intiaanipäällikön vihalle

ollut liian lempeä. Hän tahtoi saada vihollisensa elävänä, tahtoi
näännyttää heidän ruumiinsa ja sielunsa nälällä.

Näiden surullisten mietteiden valtaamina eivät metsästäjät

puhuneet mitään ja antautuivat mieluimmin kohtalonsa huomaan,
kuin koettivat yrittää pakoa, jolloin heidän olisi täytynyt luopua
haavoitetusta raukasta. Fabian odotti kuolemaa yhtä tyynenä kuin
hänen molemmat toverinsakin; hänen pettyneet toiveensa ja hänet
vallannut syvä toivottomuus saattoivat hänet pitämään kuolemaa ase
kädessä parempana kuin tuota hidasta ja häpeällistä surmaa, joka
heitä intiaanein vankina odotti.

Hän oli ensimäinen, joka päätti katkaista saarella vallitsevan

kuolon hiljaisuuden.

Joen molemmilla rannoilla vallitseva rauhallisuus oli kokeneen

kanadalaisen ja hänen toverinsa silmissä mitä varmin todistus heidän
vihollistensa järkähtämättömästä päättäväisyydestä, mutta
Fabianista oli tämä rauhoittava merkki, taivaan armo, jota täytyi
kokea hyväksensä käyttää.

— Kaikki ympärillämme lepää nyt, sanoi hän, sekä intiaanit

rannalla, että kaikki, kellä eloa on; jokikin näyttää juoksevan
hitaammin. Katsokaa vaan, miten nuotioitten valo himmenee. Eikö
nyt olisi suotuisa hetki koettaa päästä rantaan.

— Nukkuisivatko intiaanit? sanoi José katkerasti; niin, samaten

kuin tuo jokikin, joka näyttää pysyvän alallaan, mutta sentäänkin
jatkaa juoksuansa tuntemattomiin kuiluihin, joihin se katoaa.
Ennenkuin olette kolmea askelta astuneet jokeen, saatte nähdä
intiaanien heittäytyvän siihen teitä takaa ajamaan samoin kuin äsken
näitte susien hyppäävän jokeen ajamaan hirveä takaa. Eikö sinulla,
Rosenholz, ole parempaa ehdotusta?

— Ei, vastasi kanadalainen lyhyesti ja hänen kätensä etsi Fabianin

kättä.

Sitten viittasi hän toisella kädellään haavoitettuun, joka

levottomana kääntyili edestakaisin heräämättä.

Tämä liike oli vastauksena Fabianin ehdotukseen.

— Jos ei meillä ole muuta neuvoa, lausui viimeksimainittu, niin

voimme ainakin kunnialla kuolla toistemme rinnalla, niinkuin
haluammekin. Jos taasen voitamme, niin voimme auttaa tuota
onnetonta, joka on nyt suojeltavanamme. Jos taasen menehdymme
ei Jumalakaan voi moittia meitä, astuessamme hänen eteensä, siitä
että olemme uhranneet ihmisen, jonka hän on suojelukseemme
uskonut, kun siinä uhrasimme oman henkemme.

— Ei suinkaan, sanoi Rosenholz; mutta luottakaamme vielä

Jumalaan, joka niin ihmeellisesti on meidät yhteen johtanut; mitä ei
tänään tapahdu, voipi tapahtua huomenna; muonavaramme riittävät
vielä. Uiminen johonkin paikkaan rannalle olisi varmaan kuolemaan
antautumista, kun intiaaneja nyt on kolminkertainen määrä. Itse
kuolema on vähäpätöinen seikka, sillä se on aina viimeinen
apukeino, mitä voimme käyttää, kun vain on puukko kädessämme,
jos meidät ehkä vangittaisiin; ja minua kauhistuttavat nuo hirveät
kidutukset, joitten alaisiksi silloin joutuisimme. Oi, rakas Fabianini,
nuo intiaanit pidentävät ainakin siten, että koettavat saada meidät
elävinä käsiinsä, muutaman päivän onnea saada olla seurassasi.

Taasen vallitsi hiljaisuus tuossa toivonsa menettäneessä joukossa.

Ajatus saada vielä olla kasvattipoikansa seurassa oli kanadalaisesta
samaa, kuin pidennys, joka rikokselliselle ennen mestausta
myönnetään, mutta pian tempasi Rosenholz suonenvedon tapaisesti
erästä puuta, samoin kuin tuomittu rikoksellinen, joka ajatellessaan
pidennystä seuraavaa kamalaa hetkeä, raivoissaan puistelee
vankilansa rautaristikkoa. Kanadalaisen voimakkaasta tempauksesta
vapisi koko pikku saari, ikäänkuin se olisi perustuksiltaan irtaantunut.

— Voi, noita koiria, noita perkeleitä! huudahti samassa José, joka

ei voinut pidättää raivon huudahdusta. Katsokaa!

Vähitellen tunkeutui usvan läpi punertava valo ja enentyessään

näytti se lähenevän ikäänkuin kasvavan tulipalon loiste.

Ja kumma kyllä, tuli liikkui veden pinnalla.

Kuinka tiheä joesta nouseva usva olikaan, hajoitti sen kuitenkin

joen pinnalla uiva tulipatsas, samoinkuin aurinko pimeyden.

Metsästäjät eivät vielä ehtineet lausua kummastustansakaan

tämän äkillisen valon ilmestymisestä, kun he jo arvasivat, mikä sen
sai aikaan.
 Pitkällinen tutustuminen erämaiden elämään ja siihen yhdistyneet
alituiset vaarat olivat kanadalaisessa kehittäneet luonteen lujuuden,
jota ei José vielä omannut. Josén oli vallannut kiukku, mutta
kanadalainen sen sijaan tapansa mukaisesti pysyi tyynenä.

Hän tiesi, että vaara, jota kylmäverisesti katselee, on puoleksi

voitettu, kuinka kauhealta se näyttääkin; hänen malttinsa tavallisesti
kasvoi vaaran lähetessä.

— Niin, sanoi hän vastaukseksi Josén huudahdukselle, tiedän mitä

tuo tarkoittaa aivan yhtä hyvin, kuin jos intiaanit olisivat ennakolta
sen minulle sanoneet. Puhuit äsken ketuista, joita koetetaan
savustaa luolistaan, — nuo roistot aikovat nyt tulella karkoittaa
meidät suojastamme.

Uiva tulipatsas kasvoi pelottavan nopeasti ja vahvisti kanadalaisen

sanat. Se valaisi jo kaislan ja saaren rannoilla kasvavat pensaat.

— Se on polttaja, huudahti José, jolla he tahtovat sytyttää saaren.

— Olet oikeassa, sanoi Rosenholz, mutta tuli on pelottava

vihollinen. Voi, jospa voisin sytyttää toisen tulen tätä vastaan.
Onnettomuudeksi emme ole aavikolla, ja sen vuoksi on etu noitten
puolella.

Kanadalainen viittasi tässä sotajuoneen, jota intiaanit usein

käyttävät aavikolla vihollisiansa vastaan. Amerikan äärettömillä
aavikoilla, jossa korkea ruoho aaltoilee tuulessa samoin kuin
valtameren aallot, leviää tuli niin nopeasti, kuin olisi palava aine
ruutia. Mutta valkoinen metsästäjä tai kokenut intiaani, jota tuli
uhkaa, vastustaa sitä toisella tulella. Hän rientää sytyttämään suuren
alan kuivaa ruohoa, ja kun hänen sytyttämänsä tuli on polttanut
kaikki palavat kasvit hänen ympäriltään, sammuvat vihollisen liekit
polttoaineen puutteessa.

Mutta tässä eivät piiritetyt voineet vastustaa liekkejä liekeillä, ja

intiaanien virtaa alas kulkemaan lähettämän polttajan täytyi sytyttää
saari, jossa olevilla ei ollut tulta karttaaksensa muuta keinoa, kuin
jokeen heittäytyminen. Mutta silloin voisivat intiaanit joko ampua
heidät kuoliaaksi, tai vangita heidät elävinä.

Niin oli intiaanien lähettikin arvellut. Hänen käskystään olivat

apahit karsineet pihkaisen männyn oksat, asettaneet ne lehtiselle
puun rungolle ja sytyttäneet ne; sitten olivat he sysänneet
polttajansa virtaan. He tiesivät, että tulipatsas menisi saarta kohti.
José loi kysyvän silmäyksen Rosenholziin ja Fabianiin. Saattoi
huomata, että vaara enensi hänen kostonhimoansa.

Pihkaisen puun rätinä veden pinnalla teki kamalan vaikutuksen.

Mustan, sumuun sekaantuvan savupeitteen alla olivat saari ja rannat
niin kirkkaasti valaistut, kuin olisi ollut päivä. Saarella olevia miehiä ei
kuitenkaan näkynyt, heitä verhosi kaisla ja pensaat; erään
intiaanivartian vaskenkarvaiset kasvot näkyivät silloin tällöin.

José ei voinut vastustaa äkillistä kiihtymystä.

— Odotahan! lausui hän puoliääneen, sinä et ainakaan tule

kertomaan kristityn kuolontaistelusta.

Kaislojen joukosta saattoi nähdä äkäisen Josén pyssyn piipun, ja

samassa kun laukaus keskeytti, yön hiljaisuuden, vaipui myös
intiaanisoturin höyhentöyhtö maahan.
 — Myöhäinen ja huono kosto, sanoi Rosenholz vakavasti,
nähdessään intiaanin kaatuvan.

Ikäänkuin eivät apahit olisi välittäneet voitetun vihollisen

laukauksesta, pysyi ranta samaan synkkään äänettömyyteen
vaipuneena, eikä ainoatakaan huutoa kuulunut.

Palavan puun valossa, joka vielä oli vähän matkan saarelta ja tuli
sitä kohti, saattoi nähdä Josén voimattoman kiukun vääristämät
kasvot.

— Voi, huudahti hän jalkaansa polkien, kuolen sitä tyynempänä,

kuta suurempi niiden punaihoisten luku on, jotka olen toiseen
maailmaan lähettänyt. Ladatessaan pyssyänsä, etsi hän uutta
kostonhimonsa uhria.

Kanadalainen piti vakavana silmällä tulipatsasta, joka oli sytyttävä

saaren.

— Kuinka! huudahti José raivoissaan, mitä hyötyä siitä on, että

noin kauvan katselet tuota polttajaa? Onko sinulla mitään keinoa,
jolla voit sysätä pois tuon palavan rovion, joka saarta lähenee?

— Ehkä, vastasi kanadalainen kuivasti ja jatkoi tarkastustaan.

José alkoi välinpitämättömänä viheltää.

— Kas, sanoi Rosenholz, tuossa huomaan jotakin, joka osoittaa,

että nuo metsän pojat toisinaan erehtyvät. Ellei meidän tarvitsisi
peljätä, että meitä pian tervehtii luoti- ja nuolisade, pakottaaksensa
meidät pysymään piilossa ja estääksensä poistamasta polttajaa, kun
se sytyttää saaren, en välittäisi tuosta palavasta lautasta enempää
kuin ilmassa lentelevästä tulikärpäsestä.
 Paksu peite kosteata ruohoa muodosti ikäänkuin lattian uivan
puun oksien välille kannattaen pihkaista, palavaa roviota, joka läheni
saarta. Intiaanit olivat niin laskeneet tämän ruoholattian vahvuuden,
että polttajan ehtiessä saarelle tuli olisi ennättänyt sen kuivata,
jolloin se syttyisi itsestään.

Mutta ruoho sattui usein veteen, joka alituisesti sitä kostutti, ja se

oli sen syttymistä hidastuttanut. Paksummat puun oksat eivät
myöskään ehtineet syttyä, vaan ainoastaan heikommat oksat ja
lehdet paloivat.

Tämä seikka ei jäänyt kanadalaisen tarkastelevalta katseelta

huomaamatta. Hän päätti pitkällä seipäällä hajoittaa leveämmälle
tuota kosteata ruohoa samoin kuin niittäessä hajoitetaan niitetty
heinä, mutta samalla kun hän varustihe toimeenpanemaan tätä
vaarallista yritystä, toteutui hänen ennustuksensa.

Muutamia luotia ja nuolia lensi polttajan ja saaren välille. Näiden

laukausten tarkoituksena nähtävästi oli enemmän pelottaminen kuin
haavoittaminen.

— He koettavat saada meidät elävinä, sanoi Rosenholz matalalla

äänellä. No niin, nyt täytyy koettaa.

Tulipatsas melkein kosketti saareen, joka pian oli liekkeihin

leimahtava.

Metsästäjiä vaivasi jo tukahduttava kuumuus, kun kanadalainen

salaman nopeasti sukelsi jokeen, johon katosi. Molemmilta rannoilta
kuului hirveä ulvonta ja intiaanit, samoin kuin José ja Fabiankin,
jotka nyt olivat yksin, näkivät tuon uivan rovion horjuvan
kanadalaisen voimakkaista tempauksista. Tuo ääretön rovio loi vielä
hetkeksi kirkkaan valon, sitten se äkkiä rätisi sihisten, tulipatsas
jakaantui kahtia ja sammui aaltoihin.

Syvä pimeys seurasi äkkiä tätä häikäisevää valoa; hämärä ja sumu

olivat taasen levittäneet synkän vaippansa joelle.

Puu mustuneine oksineen meni entiseltä suunnaltaan poistettuna

saaren ohi, eikä koskettanut edes kaislaan. Kummastuksesta melkein
liikkumattomain intiaanein hirveästi kiljuessa saapui Rosenholz
toveriensa luo. Saari häilyi niistä ponnistuksista, joita hän teki sinne
noustessaan.

— Ulvokaa, kuinka kauvan tahdotte, sanoi Rosenholz henkeänsä

vedettyään, ulvokaa oikein sydämenne pohjasta. Vielä ette meitä
vanginneet, lisäsi hän, mutta onnistummekohan aina?

Ja kuinka monta vaaraa heidän vielä täytyikin voittaa tämän

jälkeen? Kenpä ennakolta voisi arvata kaikki ne juonet, joita intiaanit
käyttäisivät heitä vastaan.

Nämä mietteet haihduttivat ensimäisen voitonriemun, ja synkkä

äänettömyys seurasi niitä onnitteluja, joita molemmat metsästäjät
olivat Rosenholzille lausuneet.

Äkkiä hypähti José ylös, tukahduttaen huudahduksen, mutta tällä

kerralla ilon aiheuttaman.

— Rosenholz, don Fabian! huudahti hän, me olemme pelastetut,

minä takaan sen.

— Pelastetut; huudahti kanadalainen vapisevalla äänellä. Puhu,

José, sano pian!
 — Etkö huomannut, jatkoi José, kuinka koko saari muutama tunti
sitten vapisi, kun katkaisimme muutamia oksia suojelukseksemme?
Nyt taasen sait sinä, Rosenholz, pikku saaremme vapisemaan. No
niin, ensin tuumailin, että tekisimme lautan näistä puunrungoista,
mutta olen siitä tuumasta luopunut; meitä on kolme, ja voimme
varmaan kaikki voimamme ponnistaen temmata saaren irti pohjasta
ja saada sen liikkeelle. Sumu on tiheätä, yö pimeä ja huomenna
päivän koittaessa…

— Olemme jo kaukana täältä, huudahti Rosenholz. Toimeen siis,

toimeen! Ellen ole menettänyt merimiesvaistoani, niin ei laivamme
kulje nopeammin kuin kolmen solmuvälin vauhdilla tunnissa.

— Sitä parempi, sanoi José, — sitten ei matkaamme

huomatakaan.

Kelpo kanadalainen tarttui molempien ystäviensä käsiin, sitten

nousi hän.

— Mitä aijotte tehdä? kysyi Fabian. Emmekö yhdistynein voimin

voi temmata saarta irti, niinkuin José ehdotti?

— Kyllä sen voimme, Fabian, mutta silloin olemme vaarassa

temmata sen rikkikin. Pelastuksemme riippuu siitä, että saari pysyy
nykyisessä koossaan. Ehkäpä sitä pitää joen pohjassa kiinni vain
jokunen suuri juuri tai paksu oksa. Monta vuotta on kulunut siitä,
kun nämä puut pysähtyivät tähän, — tuo maa, joka niiden päälle on
muodostunut, todistaa sen. Vesi on aikojen kuluessa nuo oksat tai
juuret mädännyttänyt; siitä aijon nyt ottaa selon.

Kanadalaisen keskeytti pöllön vastenmielinen kirkuna. Tämä ääni,

joka katkasi yön hiljaisuuden ja kuului juuri sillä hetkellä, jolloin toivo
uudelleen koitti metsästäjille, tuntui Josén korviin turmiota
tuottavalta.

— Voi, lausui hän surullisesti, — hänen taikauskonsa näet heräsi

tästä, — pöllön ääni ei ennusta mitään hyvää.

— Matkiminen on hyvin onnistunutta, vastasi Rosenholz, mutta älä

anna pettää itseäsi. Intiaanien vahti siinä kehoittaa toisia
valppauteen. Varmaan on tuo heidän pirullisen ilkeytensä keksimä ja
he ilmoittavat meille sillä vartioitsevansa meitä. Se on kuolinvirsi,
jolla he koettavat ilahduttaa meitä.

Tuskin oli kanadalainen lausunut tämän, kun sama ääni valittavine,

toisinaan pilkkaavine väreineen toistui vastaiselta rannalta, ja se
todisti kanadalaisen arvelun oikeaksi. Mutta nämä äänet olivat silti
pelottavia, sillä ne osoittivat mitä vaaroja yön pimeys salasi.

— Tekisipä mieleni huutaa heille, että heidän tulisi pikemmin kiljua

tiikerin tavoin, sanoi José.

— Älä millään muotoa tee sitä. Siten ilmaisisit heille paikan missä
olemme. Nyt eivät nuo roistot tiedä sitä niin varmaan.

Näin sanoen astui Rosenholz varovasti veteen. Saarelle jääneet

metsästäjät katselivat levottomina kanadalaisen etsimisiä. Tämä tuon
tuostakin katosi veden pinnan alle, samoin kuin sukeltaja, joka laivan
kyljeltä etsii reikää, joka uhkaa laivaa haaksirikolla.

— Noh, kysyi José vilkkaasti, kun kanadalainen taasen ilmestyi

veden pinnalle hengittämään, olemmeko useampien ankkurien
nojassa?
 — Kaikki käy toivoakseni hyvin, sanoi Rosenholz; tähän asti olen
löytänyt ainoastaan yhden, mutta se onkin itse hätäankkuri.

— Varokaa kaikin mokomin sukeltamasta liian syvälle, sanoi

Fabian.
Voisitte tarttua kiinni veden alla oleviin oksiin ja juuriin.

— Ole huoletta, lapseni, sanoi kanadalainen. Valas tarttuu

pikemmin kiinni kalastusveneen alle, jonka se voi heittää ilmaan,
kuin minä tämän saaren alle, jonka voin olkapääni sysäyksellä
hajoittaa.

Vesi peitti taasen kanadalaisen. Pitkä hetki kului, jonka aikana

saaren ympärille ilmestyvistä ilmarakkuloista saattoi huomata, että
Rosenholz liikkui veden alla. Pian keinui koko saari kuin laiva
aalloissa. Tuntui, että jättiläinen koetti viimeistä voimainsa
ponnistusta. Fabian oli hetkisen levottomana, peljäten Rosenholzin
kamppailevan kuoleman kanssa, kun kumea rätinä kuului melkein
heidän jalkainsa alta.

Samassa ilmestyi kanadalainen taasen veden pinnalle, hiukset

valuvina, kasvoiltaan tulipunaisena, kun veri oli noussut hänen
päähänsä. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän saarelle, joka alkoi
hitaasti kääntyä ympäri ja sitten hiljaa solua virran mukana. Paksun
juuren, joka ulottui jotenkin syvälle joen pohjaan, oli kanadalaisen
voimakas käsi katkaissut; epätoivoissaan oli kanadalainen saanut
kymmenkertaisen voiman.

— Jumalan kiitos! huudahti hän, viimeinen ja ainoa este, joka

meidät kiinnitti, on pois; me olemme nyt vesiajolla.
 Hänen tätä sanoessaan kuljetti virta todellakin saarta eteenpäin ja
vaikkapa se liikkuikin melkein huomaamattomasti, liikkui se
kuitenkin.

— Nyt on kohtalomme Jumalan kädessä, jatkoi Rosenholz. Jos

saari pysyy keskellä jokea, niin olemme pian, siitä kiitos sumulle,
intiaanien näkyvistä loitolla. Hyvä Jumala! — huudahti hän hartaasti,
vielä sumua tunnin verta, niin luomasi olennot ovat pelastetut!

Metsästäjät olivat aivan ääneti. Levottomin katsein seurasivat he

saaren liikuntoa, sanaakaan enää lausumatta.

Päivä oli tosin pian koittava, mutta yökylmän tähden, joka

tavallisesti eneni auringon nousun tunteina, tiheni joessa usva yhä
enemmän.

Molemmilla rannoilla olevat nuotiot näyttivät tähdiltä, jotka päivän

koittaessa valkenevat.

Tämän tähden ei vaara ollutkaan aivan suuri, ja varmaan voitiin

toivoa, että he välttäisivät intiaanivartiain huomion, mutta toinenkin
vaara uhkasi metsästäjiä.

Uiva saari seurasi vaikka hitaastikin virran mukana, mutta pyöri

samalla alituisesti ympäri, ja sen vuoksi oli peljättävä, että se
kääntyessään poistuisi oikealta suunnalta ja tarttuisi rantaan kiinni.
Mutta molemmilla rannoilla oli intiaaneja.

Samoin kuin merimiehet laivalla, joka on menettänyt mastonsa ja

peräsimensä ja jota laineet ajavat kohti kalliota murskattavaksi,
seurasivat metsästäjät pelkäävin katsein saaren hitaita ja
epävarmoja liikkeitä. Tuon tuostakin suhisi maalta tuleva tuulen
henkäys saaren rannalla olevissa puissa ja pensaissa. Saari näytti
kääntyvän oikealle ja vasemmalle, tehden suuria kaarroksia;
toisinaan sitä vei jokunen virran pyörre taaksepäin, mutta saarella
olevat eivät voineet mitään tehdä kulun ohjaamiseksi.

Vähinkin kolina olisi ollut riittävä kuulumaan rannalle ja

saattamaan kaikki intiaanit jaloilleen. Onneksi oli sumu niin tiheä,
ettei näkynyt edes rannalla olevia puitakaan.

— Älkäämme kadottako rohkeuttamme, sanoi José, sillä niin

kauvan kuin emme näe rannan puita, kuljemme oikealla väylällä. Voi,
jospa Jumala armossaan suojelisi meitä, niin millaisen ulvonnanpa
intiaanit rannalla päästäisivät, kun eivät päivän koittaessa näkisi
saarta, eivätkä meitä.

— Niinpä niinkin, vastasi vanha metsästäjä, tämä oli erittäin hyvä

tuuma, José! Siinä hämmästyksissäni en milloinkaan olisi tullut tätä
ajatelleeksi, vaikka tuuma oli yksinkertainen.

— Niinhän se aina on, yksinkertaisimmat ja parhaimmat ajatukset

tulevat aina viimeksi. Niin tässäkin, mutta sanon sinulle suoraan
Rosenholz, etten tunne sinua enää.

— Olet oikeassa, en tunne enää itsekään itseäni, vastasi

kanadalainen avomielisesti, ja sentään… hän ei lopettanut
lausettaan.

— Me poistumme oikealta väylältä, Rosenholz, sanoi José hiljaa;

nuo sumussa häämöttävät esineet ovat rannan puita.

— Olet oikeassa, vastasi kanadalainen, molemmilta rannoilta

pilkottavista nuotioista voipi huomata, kuinka lyhyen matkan olemme
puolessa tunnissa ehtineet.

Uiva saari näytti saaneen suuremman vauhdin ja pian näkyivät

puun latvat selkeämmin. Metsästäjät vaihtoivat levottoman katseen.

Saari kulki yhä rantaa kohti. Eräs nuotio, joka äsken oli heikosti
usvan läpi pilkottanut, suureni yhä heidän silmissään.

Epävarmassa tulen valossa nähtiin intiaanivartian seisovan suorana

ja liikkumattomana, taisteluun varustettuna. Pitkä bisonin harja peitti
hänen päätänsä, josta kohosi höyhentöyhtö.

Kanadalainen nyökäytti Josélle ja viittasi soturiin, joka nojasi

keihääseensä. Onneksi oli sumu vielä niin tiheä, että apahi, joka
näkyi seisoessaan nuotion ääressä, ei voinut nähdä tuota tummaa
esinettä, joka vesilinnun tavoin hiljaa ui joen pinnalla.

Nyt kohotti intiaani, ikäänkuin hänen vaistonsa olisi ilmaissut, että

vihollisten taitavuus ja rohkeus pettäisi hänen valppautensa,
päätänsä pudistaen liehuvaa töyhtöänsä.

— Epäileeköhän tuo? sanoi kanadalainen.

— Voi, jospa ei pyssy nostaisi suurempaa melua kuin nuolikaan,

niin heti lähettäisin tuon ihmisbisonin vartiaksi toiseen maailmaan,
sanoi José.

Pian näkivät metsästäjät intiaanin pistävän keihäänsä maahan,

kumartuvan eteenpäin ja varjostavan käsillään silmiänsä, paremmin
nähdäksensä.

Pakenevien sydämet sykkivät levottomasti, eivätkä he muutamaan

hetkeen uskaltaneet hengittääkään.
 Kun intiaanisoturi siten, ikäänkuin väijyksissä oleva peto, nojautui
eteenpäin ja näytti pitkien bisonin harjaksien peittämät kasvonsa, oli
hän hirveän ja pelottavan näköinen. Rohkeakaan mies ei olisi
vapisematta voinut katsoa häneen.

Mutta pakolaiset eivät olisi tästä näystä välittäneet enempää kuin

lapsesta, ellei lapsikin tällä vaarallisella hetkellä olisi ollut yhtä
peljättävä kuin intiaani.

Tiheän sumun tähden valaisi nuotio, jonka ääressä intiaani seisoi,

vain pienen alan.

Kun apahi jonkun hetken oli seisonut samassa asennossa,

ikäänkuin hän pimeässä olisi koettanut erottaa jotain esinettä, astui
hän äkkiä muutaman askeleen jokea kohti ja katosi sitten näkyvistä.

Aamutuuli heilutteli edestakaisin ihmishiuksia, jotka lipun tavoin

olivat keihääseen kiinnitetyt. Keihäs oli vielä maahan pistettynä.

Nyt oli vieläkin tuskallisempi hetki kuin ennen, sillä pimeän tähden
ei enää voinut seurata intiaanin liikkeitä. Pakolaiset olivat
hengittämättäkin, ja saari liikkui yhtä hiljaa kuin ennenkin joen
synkällä pinnalla.

— Olisikohan tuo huomannut meidät? kuiskasi José.

— Minä pelkään sitä, sanoi Rosenholz. Valittava ääni saattoi

metsästäjät vapisemaan.

Se toistui molemmilta rannoilta ja oli merkkinä vahdeille, jotka

matkivat pöllön ääntä. Sitten taasen kaikki vaikeni. Vihdoinkin päästi
Rosenholz helpotuksen huokauksen ja viittasi nuotioon.
 Intiaani oli taasen asettunut sen viereen; hän otti keihäänsä ja
nojasi siihen samoin kuin äskenkin.

— Jos tätä suuntaa yhä mennään, sanoi Rosenholz, niin olemme

parin minuutin kuluttua tuon intiaanin edessä. Jospa vain voisin
vähän soutaa tällä oksalla, niin pian pääsisimme oikealle väylälle,
mutta veden loiske ilmaisisi meidät.

— Ja sentään täytyy meidän se tehdä. Ehkäpä onkin parempi, kun

kerran olemme vaaraan antautuneet, että itse ilmaisemme itsemme,
kuin antaudumme. Mutta katsokaamme ensin, kuljettaako tämä
virran uoma, jossa olemme, meidät rannalle; jos niin on, ei enää
auta empiä, ja vaikka oksa loiskuukin vedessä enemmän kuin
kankaalla kääritty airo, niin kyllä kai koet meloa niin hiljaa kuin
mahdollista on.

Tätä sanoessaan taittoi José hiljaa kuivan oksan ja heitti sen

jokeen. Molemmat metsästäjät kumartuivat eteenpäin, nähdäksensä,
mihin oksa kulkisi.

Tällä paikalla oli kova pyörre, jonka vaikutti syvennys joen

pohjassa.

Hetkisen pyöri oksa ympäri, ikäänkuin olisi ollut uppoamaisillaan,

mutta sitten lähti se menemään toiselle rannalle päin. Molemmat
metsästäjät päästivät helpotuksen huoahduksen, mutta katsoivat
sitten hämmästyneinä toisiinsa.

Toinen virran pyörre kuljetti nimittäin oksaa taasen rantaa kohti.

Oli helppo arvata, että saari kulkisi samaa tietä kuin oksakin.
 Uiva saari tuntuikin hetkisen pysyvän paikoillaan, mutta sitten
joutui se ensimäiseen uomaan ja poistui pian rannalta. Usvapeite
muuttui molemmin puolin yhtä tiheäksi, ja se osoitti tyyntyneille
metsästäjille, että saari kulki suotuisaa suuntaa.

Niin kului tunnin verta, jolla ajalla pelko ja toivo vaihtelivat; sitten
katosivat intiaanien nuotiot etäisyyteen ja sumuun; pakolaiset
saattoivat jo varmistua siitä, että olivat välttäneet vaaran. Ei auttanut
sentään vielä istua kädet ristissä.

Vanha merimies alkoi kaikin voimin meloa puunoksalla.

Uiva saari, jota kanadalainen pysytteli keskellä virran väylää, kulki

nyt nopeammin ja oli pian ennättänyt pitkän matkan. Nyt vasta
voivat ystävykset pitää itseänsä turvattuina, joskaan ei vielä täysin
pelastettuina.

— Pian koittaa päivä, sanoi Rosenholz, ja meidän täytyy nyt

mennä maihin jommallekummalle rannalle ja päästä aavikolle, sillä
jalkasin voimme kulkea nopeammin kuin nyt.

— Olkoon niin, Rosenholz, sanoi José, rannalta täytyy kahlata

jonkun matkaa jokea myöten peittääksemme jälkemme intiaaneilta;
tarpeen tullen kannamme tuota haavoitettua ja ehdimme sentään
pari penikulmaa tunnissa. Kuinka pitkältä, don Fabian, luulette vielä
olevan kultalaaksoon.

— Olette, samoinkuin minäkin, sanoi Fabian, nähnyt auringon

laskeutuvan niiden vuorien taakse, jotka ympäröivät tätä laaksoa;
olemme muutaman penikulman päässä sieltä ja ehdimme varmaan
perille päivän koittaessa.
 Rosenholz ohjasi nyt Josén avulla saaren maata kohti, ja pian se
survaisikin rantaan niin kovasti, että siihen syntyi halkeama. Josén ja
Fabianin astuessa rannalle, jossa ei ollut vihollisia, otti Rosenholz
liikkumattomana makaavan gambusinon ja laski hänen ruohostolle.
Siinä heräsi haavoitettu. Nähdessään seudun, joka oli toisellainen
kuin se, jossa hän oli nukkunut, katseli hän iloisena ympärilleen.

— Pyhä neitsyt! huudahti hän, vieläkö minun täytyy kuulla tuota

hirveätä ulvontaa, joka untani häiritsi?

— Ei poikaseni, intiaanit ovat kaukana, ja me olemme pelastetut.

Jumalalle kiitos, että hän salli minun pelastaa rakkaimpani, Fabianini
ja vanhan toverini vaaroissa ja taisteluissa.

Näin sanoen paljasti kanadalainen nöyrästi harmaahapsisen

päänsä ja ojensi sydämellisesti kätensä Josélle ja Fabianille.

Metsästäjät soivat haavoitetulle vähän aikaa tointumiseen, sitten

valmistautuivat he matkalle.

— Ellette jaksa, kulkea meidän rinnallamme, sanoi José, niin

teemme jonkinlaiset paarit teille. Meillä ei ole siekailemisen aikaa, jos
mielimme karttaa uutta kohtausta intiaanien kanssa, sillä heti päivän
valjettua ajavat he raivoissaan meitä takaa.

Gayferos halasi niin hartaasti päästä uudelleen kohtaamasta

intiaaneja, että hän melkein unhotti kärsimänsä kovat tuskat.

Hän vakuutti seuraavansa pelastajiaan niin nopeasti kuin nämä

vain toivoivat ja esitti, että heti lähdettäisiin.

— Ensin täytyy meidän ryhtyä muutamiin varokeinoihin, sanoi

Rosenholz; levähtäkää hetkinen, kunnes olemme hajoittaneet tämän
meille niin tarpeellisen saaren ja antaneet virran viedä sen. Intiaanit
eivät saa löytää jälkeäkään meistä.

Uiva saari, jota jo oli vahingoittanut sitä kiinni pitävän juuren

katkaiseminen ja äskeinen survaus, ei kestänyt noiden kolmen
toverin yhtyneitä voimia.

He irroittivat puun rungot, sysäsivät ne virtaan, joka kuljetti ne

pois, ja pian ei nähty jälkeäkään saaresta, jota luonto niin monta
vuotta oli valmistellut.

Kun viimeinen oksa oli näkyvistä kadonnut, alkoivat Rosenholz ja

José kohotella ruohoa, jota he olivat tallanneet.

Sitten antoi kanadalainen lähtömerkin.

Pakolaisista suurimpana ja voimakkaimpana astui hän ensin

veteen; he kulkivat niin etäällä rannasta, että veden syvyys peitti
heidän jälkensä hiekkaisella pohjalla; intiaanit siten luulisivat heidän
jatkaneen matkaansa lautalla. Kulku oli vaivaloista, eikä suinkaan
nopeaa. Kuitenkin ehtivät he tunnin kuluttua, jolloin heidän väsyneet
jalkansa pakottivat heidät lepoon, sille kohdalle, jossa joki haaraantui
kahtia muodostaen sen suomaan, jossa kultalaakso oli.

Aurinko ei enää ollut kaukana, päivä alkoi jo koittaa, vaaleita

viiruja, lähestyvän päivän ennustajia, näkyi taivaan rannalla. Onneksi
ei se joen haara, jonka yli heidän täytyi mennä, ollut aivan syvä, sillä
enin vesi juoksi toista haaraa. Se oli suotuisa seikka, sillä paljon
aikaa olisi vienyt, jos olisi täytynyt uimalla kuljettaa haavoitettua.

Rosenholz otti hänet selkäänsä. Kaikin kolmin alkoivat he kahlata;

vesi ei ulottunut heidän polviinsakaan. Niin sanotut Sumuvuoret
olivat noin penikulman päässä tältä rannalta, jossa metsästäjät nyt
olivat. Hetken levähdettyään jatkoivat he vahvistunein voimin
matkaansa.

Seudun muoto muuttui pian. Hiekkaisen aron sijasta nähtiin syviä

laaksoja, kuivuneita joen uomia, joita purot olivat kaivaneet
sadeaikoina. Salavien ja puuvillapensaiden sijasta, jotka olivat
rantoja varjostaneet, kohosi täällä vihannoita tammia, ja maisemaa
rajoitti vuoren harjanne, niin sanotut Sumuvuoret.

Matkustajat pysähtyivät. Ympärillä oleva maisema oli

suurenmoinen. Harvoin oli valkoinen mies käynyt näillä seuduilla,
joilla vielä oli alkuperäinen luontonsa. Ainoastaan Marcos Arellanos
ja Cuchillo olivat näin kauvaksi tunkeutuneet.

Nuo ikuiseen sumuun peitetyt vuoret, jotka silloinkin olivat usvan

ympäröiminä, muu seutu oli kirkkaasti valaistu, näyttivät peittävän
tutkimattomia salaisuuksia.

Tuon tuostakin tunkeusi salamoita vuorta ympäröivän

usvakerroksen läpi, ukkonen jyrisi kumeasti, ja kaukaa kuului
ammottavaan kuiluun syöksyvän vesiputouksen kohina. Saattoi
melkein luulla, että manalan henget, salattujen aarteiden
näkymättömät vartiat, taistelivat keskenänsä tuolla maan sisässä, ja
että intiaanein taikaluulon mukaan tuo usvakerros todellakin salasi
vuoren haltian pyhän ja saastuttamattoman asunnon.

17.

CUCHILLON PETOLLISUUS.
 Gayferos-raukan olivat ponnistukset ja tuskat kokonaan
näännyttäneet. Kun hänen ei tullut saada mitään tietoa kultalaakson
olemassa olosta ja paikasta, päättivät Rosenholz ja José jättää hänet
muutamaksi tunniksi tähän turvalliseen paikkaan, mennäkseen itse
tarkastelemaan seutua, jossa Fabianin ilmoituksen mukaan
kultalaakso oli.

Haavoitettu suostui vastenmielisesti tähän eroon; kuitenkin taipui

hän, tyyntyen jalomielisten pelastajainsa vakuutuksista, että he pian
palaisivat. Kun he lähtivät, vaati Rosenholz häntä lupaamaan, ettei
hän kenellekään ilmaisisi metsästäjäin olevan näillä seuduilla. Sen
hän kernaasti lupasikin.

Keventynein sydämin lähtivät toverit matkalle. Tuskin olivat he

kuitenkaan monta minuuttia kulkeneet, kun Fabian pysähtyi,
kieltäytyen jatkamasta matkaa. Kummastuneena kysyi Rosenholz,
mikä oli syynä tähän kieltoon. Nuorukainen arveli, etteivät hänen
molemmat toverinsa voisi vastustaa kullanetsijäin suurta joukkoa.
Jonkinlainen lapsellinen arkuus esti häntä myöskin menemästä
paikalle, jossa hänen kasvatusisänsä oli murhattu.

Vihdoinkin onnistui Rosenholzin taivuttaa Fabian myöntymään.

Rohkeasti kulkivat he Sumuvuoria kohti. Ei kauvan viipynyt,
ennenkuin he katosivat laaksoon.

Yö ei vielä ollut kokonaan loppunut, kun toiselta suunnalta näkyi

ratsastaja lähestyvän samaa seutua, jonne ystävyksetkin pyrkivät.
Hän oli yksin ja ratsasti niin nopeasti että hiekka pölysi. Ratsastajan
kasvonpiirteistä — se oli Cuchillo — kuvastui samalla pelko ja voiton
himo. Häntä pelotti luulo, että taistelun melskeessäkin joku olisi
huomannut hänen pakenemisensa leiristä.
 Cuchillo ei kuitenkaan ollut sellainen mies, joka toivomatta
onnistuvansa rohkeni tällaiseen uhkapeliin antautua. Hän oli tahtonut
johtaa intiaanit toveriensa jäljille ja oli saavuttanutkin tarkoituksensa.
Sitten oli hän lähtenyt leiristä, eikä häneltä puuttunut tekosyitä
tämän uuden uskottomuutensa puolustukseksi ja koettaessaan
käyttää vain omaksi hyödyksensä salaisuutta, jonka hän oli
melkoisesta maksusta myynyt. Mutta hän unhotti tässä, että don
Antonio oli jo epäillyt häntä hänen palatessaan edellisenä iltana.

Cuchillo oli kertonut don Estevanille niin tarkoin kultalaakson

paikan, ettei tämä voinut eksyä. Tämä seikka saattoi käydä hänelle
vaarallisemmaksi kuin hän tällä hetkellä aavistikaan.

Hän oli ollut olevinaan kuolettavasti haavoitettu ja oli hiipinyt

varustusten toiselle puolen, jossa ei ollut ihmisiä ja hänen hyvin
opetettu hevosensa oli seurannut häntä sinne. Kenenkään
huomaamatta oli hän hypännyt satulaan ja lähtenyt vuoristoon.
Voitonhimo kiihotti häntä eikä suonut hänelle ensinkään lepoa. Jo
lähestyi hetki, jolloin menestys palkitsisi hänen petoksensa;
säihkyvin silmin ja sykkivin sydämin ratsasti hän kohti kultalaaksoa;
vielä hetkinen ja hän oli voitonhimoisten toiveittensa perillä.
Innoissaan jatkoi hän matkaansa. Hetken kuluttua kauhistutti häntä
tuttu paikka, ja hän vapisi muistaessaan tässä tekemänsä murhan.
Nopeasti ratsasti hän eteenpäin. Tuuli löyhytti hänen hiuksiansa,
hänen hevosensa hirnui, kun se ehti murhapaikalle. Ratsastajakin oli
levoton; hänestä tuntui, kuin olisivat aaveet pensaikosta tirkistelleet
häntä ja okaiset kaktuskasvit näyttivät ojentavan käsiään
pitääksensä kiinni hänestä. Kylmä hiki juoksi hänen otsaltansa,
mutta kullan himo voitti pelon ja hän ratsasti eteenpäin. Pian häntä
naurattikin, oma tuskansa ja hän kiirehti hevostaan. Sitten hän
taasen pysähdytti sen ja kuunteli. Ei kuulunut ääntäkään erämaan
hiljaisuudessa, paitsi hänen hevosensa hengitystä ja hänen
sydämensä tykytystä. Kamaloita ajatuksia pyöri hänessä, häntä
ilahdutti tuumansa onnistuminen ja se, että kulta, jolla on kaikki
mahti, nyt olisi yksin hänen; sitten kannusti hän uudelleen
hevostansa.

Neljä ratsastajaa lähti meksikolaisten leiristä. Ne olivat don

Estevan, Pedro Diaz, Oroche ja Baraja. Kullanetsijäin johtaja luuli
voivansa luottaa enimmän näihin kolmeen, ja sen vuoksi olikin hän
ne valinnut.

Jäljelle jääneitä oli hän ankarasti käskenyt pysymään leirissä.

Sitten oli hän, mainitsematta kuinka lähellä he olivat matkan määrää,
lähtenyt, ilmoittaen menevänsä tarkastusretkelle.

Ainoastaan Oroche ja Baraja olivat, samoin kuin don Estevanin

rinnalla ratsastava Pedro Diazkin, salaisuuden perillä. Hekin halusivat
päästä kultalaaksoon ja ehkäistä Cuchillon aikeet. Pimeässä he eivät
voineet nähdä häntä aavikolla.

Don Estevan tahtoi jo luopua takaa-ajosta ja palata leiriin, kun

Pedro Diaz kumartui ottamaan jonkun esineen maasta. Se oli pieni
nahkalaukku, joka heti tunnettiin Cuchillon omaksi.

Tämä ilmaisi ratsastajille, että Cuchillo oli kulkenut tätä tietä, ja

hekin jatkoivat matkaansa.

Niin saapuivat päivän koittaessa kaikki mainitut henkilöt

kultalaaksoon, tietämättä toisistaan. Jumalan oikeus oli johtanut
heidät erämaan luoksepääsemättömimpään osaan, siellä
tuomitaksensa heidän välinsä.