Location via proxy:   [ UP ]  
[Report a bug]   [Manage cookies]                
Wikipedia

Doping

urheilusuoritusta parantava kielletty aine
(Ohjattu sivulta Dopingaine)
Tämä artikkeli kertoo huippu-urheilussa kielletyistä aineista. Puolijohteiden seostamista käsitellään sivulla Doping (puolijohde).

Doping tarkoittaa urheilusuoritusta parantavien, kilpailusäännöissä kiellettyjen aineiden tai menetelmien käyttöä. Dopingin käyttökieltoa perustellaan urheilijoiden tasavertaisella ja oikeudenmukaisella asemalla sekä urheiluhengellä: kukaan urheilija ei saa saada keinotekoista etua kilpailijoihinsa nähden. Toisaalta dopingin vastaista työtä perustellaan halulla suojata urheilijoiden terveyttä. Dopingin käyttöä pyritään estämään dopingtesteillä ja dopingrikkomuksista langetettavilla urheilun toimintakielloilla.

Dopingin käyttöä kritisoiva kyltti ”Tour de Doping” vuoden 2006 Tour de Francen yleisössä.

Yleisesti käytettyjä keinotekoisia dopingaineita ovat lihasmassan kasvattamiseen tarkoitetut anaboliset steroidit ja hapen saannin parantamiseen käytetty EPO. Yksittäisen urheilusuorituksen parantamiseen voi käyttää esimerkiksi piristeitä tai kipulääkkeitä. Erilaisten aineiden lisäksi suoritusta voi parantaa erilaisilla kielletyillä menetelmillä, kuten veritankkauksella tai geenidopingilla. Monilla dopingiin käytetyillä aineilla on vakavia sivuvaikutuksia.

Dopingin vastaista työtä valvoo maailmanlaajuisesti Maailman antidopingtoimisto WADA, joka vastaa muun muassa Maailman antidopingsäännöstöstä ja kansainvälisistä standardeista. Dopingtestejä tekee valtuutettu dopingtestiryhmä sekä kilpailuissa että niiden ulkopuolella. Testeissä voidaan ottaa joko virtsa- ja/tai verinäyte. Dopingnäytteitä voidaan nykyisen säännöstön mukaan säilyttää uudelleenanalysointia varten kymmenen vuotta. Dopingrikkomukseen voi syyllistyä urheilijan lisäksi myös esimerkiksi urheilijan tukihenkilö. Rikkomukseen syyllistynyt henkilö saa urheilun toimintakiellon. Dopingvalvontaa on kuitenkin myös kritisoitu, ja useat kommentoijat ovat vaatineet dopingmääräysten poistamista.

Määritelmä

muokkaa

Dopingilla on ollut historiansa aikana useita erilaisia määritelmiä, mutta nykyään Maailman antidopingtoimisto WADA määrittelee dopingin yhden tai useamman antidopingsäädöksen rikkomisena.[1] WADAn säännöissä dopingiksi lasketaan kymmenen eri säädöksen rikkominen. Nämä säädökset ovat:

  • kielletty aine tai näyttö kielletyn menetelmän käytöstä urheilijan elimistöstä otetussa näytteessä
  • kielletyn aineen tai menetelmän käyttö
  • kieltäytyminen dopingtestistä tai dopingtestin välttely
  • olinpaikkatietomääräysten laiminlyönti
  • dopingvalvonnan tai -testin manipulointi
  • dopingaineiden hallussapito
  • dopingaineiden ja -menetelmien levittäminen
  • dopingin edistäminen
  • osasyyllisyys ja
  • kielletty yhteistoiminta.

WADA määrittelee lisäksi kolme tekijää, jotka vaikuttavat aineen luetteloimiseksi dopingaineiden listalle. Tekijöistä kahden pitää täyttyä, jotta aine luokitellaan dopingiksi. WADA on määritellyt seuraavat kolme kriteeriä dopingaineille ja -menetelmille:[2]

  • Niiden käytöllä on tai voi olla urheilusuoritusta parantavia vaikutuksia.
  • Niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan terveydelle.
  • Ne ovat urheiluhengen vastaisia.

Historia

muokkaa

Varhaishistoria

muokkaa

Jo antiikin aikana urheilijat käyttivät muun muassa kivun, nälän ja väsymyksen poistavia aineita, vaikka varsinaisesti suoritusta parantavia aineita ei vielä tunnettu. Tuolloin käytettiin muun muassa unikoiden siemenkodista puristettua oopiumia sisältänyttä mehua ja punakärpässienestä saatua muskariinia, joka oli todennäköisesti yleisin käytetyistä aineista. Sieniuute antoi urheilijalle itsevarman olon ja paransi sietokykyä.[3] Dopingia antiikin aikana periaatteessa ei kuitenkaan tunnettu, sillä suoritusta parantavien aineiden käyttö oli sallittua.[4]

 
Kesäolympialaisten 1904 maratonin voittaja Thomas Hicks kannattajineen. Hicks sai maratonin aikana lääkäriltään useita strykniinipistoksia, raakoja kananmunia ja alkoholia.[5]

Varhaisimmat tiedot dopingista nykyaikaisessa urheilussa ovat 1800-luvulta. Ensimmäisenä varmana tapauksena pidetään 1865 Amsterdamissa sattunutta tapausta, jossa kanavauintikilpailun osanottaja vietiin liian suuren lääkeannoksen takia hoitoon. Ammattilaisnyrkkeilijät ja -pyöräilijät käyttivät 1800-luvulla jo useita keinoja suoritustensa parantamiseen. Tunnettuja aineita olivat muun muassa alkoholi, strykniini, kokaiini, heroiini ja morfiini, joiden käytöstä ensimmäiset todisteet ovat vuoden 1879 kuuden päivän pyöräilykilpailusta. Ensimmäinen dopingin aiheuttama kuolema tapahtui 1896, jolloin Bordeaux–Pariisi-pyöräkilpailuun osallistunut Arthur Linton kuoli.[6]

Doping sanana vakiintui urheiluun hevosurheilusta, jossa sillä tarkoitettiin 1900-luvun alussa lääkevalmistein tapahtunutta hevosen suorituskyvyn parantamista tai heikentämistä. Dopingin käyttö hevosurheilussa oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa todella yleistä. Zulujen sana doop tarkoittaa alkoholijuomaa, jota käytettiin lisäämään miesten sotakuntoa. Sana levisi englannin kieleen buurien välityksellä.[7]

Ensimmäiset dopingsäädökset

muokkaa

Puolalainen farmaseutti Alfons Bukowski teki historian ensimmäisen dokumentoidun dopingtestin. Hän onnistui 1910 löytämään alkaloideja kilpahevosen syljestä.[8]

Ensimmäiset dopingkiellot syntyivät 1920-luvulla. Kansainvälisen yleisurheiluliiton säännöissä kiellettiin 1928 dopingin käyttäminen, ja neljä vuotta aiemmin englanninpeninkulmaa (noin 16 kilometriä) lyhyemmillä matkoilla oli kielletty virvokkeiden käyttäminen kyseenalaisen virkistäytymisen takia. Monet muutkin lajiliitot lisäsivät 1930-luvulla sääntöihinsä dopingkieltoja. Sääntöjen valvominen oli kuitenkin hankalaa, sillä minkäänlaisia testausjärjestelmiä ei vielä ollut eikä tarkkaa luetteloa kielletyistä aineista.[9]

Kansainvälisessä olympiakomiteassakin alettiin 1930-luvulla keskustella dopingista. KOK:ssa oli aiemmin pidetty dopingia lähinnä ammattilaisurheilun ongelmana, mutta jo vuoden 1932 olympialaisissa puhuttiin vilpillistä keinoista. KOK:n kokouksessa 1937 käsiteltiin asiaa, mutta keskustelut eivät johtaneet käytännön toimiin.[9]

Käytön lisääntyminen toisen maailmansodan jälkeen

muokkaa

Toisen maailmansodan aikana sotilaat saattoivat käyttää amfetamiinia fyysisen suorituskyvyn parantamiseen. Sodan jälkeen tieto amfetamiinin vaikutuksesta levisi myös urheilijoiden keskuuteen, ja sen käyttö yleistyi urheilussa.[10]

Anaboliset steroidit levisivät urheiluun myös 1940-luvulla, ja ensimmäinen dopingtapaus on vuodelta 1941. Testosteronin avulla eräs vanha ruuna palasi jälleen huippukuntoon. Urheilijoista ensimmäisenä testosteronivalmisteiden käytön aloittivat 1950-luvun alussa Yhdysvaltojen länsirannikon kehonrakentajat. Neuvostoliittolaiset painonnostajat aloittivat samoihin aikoihin anabolisten steroidien järjestelmällisen käytön. Yhdysvaltain joukkueen lääkäri John Ziegler kuuli vuoden 1954 painonnoston MM-kilpailuissa neuvostoliittolaiselta virkaveljeltään testosteronin käytöstä. Yhdysvalloissakin alkoivat testosteronikokeilut, mutta 1958 siellä siirryttiin androgeenisten sivuvaikutusten pelossa metandrostenolonin käyttöön. Zieglerin suojatit alkoivat menestyä, ja 1960-luvulla anabolisten steroidien käyttö levisi muihinkin voimaan perustuviin lajeihin.[10]

Dopingista alettiin huolestua laajemmin 1960-luvulla, mihin vaikuttivat monet vakavat onnettomuudet ja muutamat kuolemantapaukset. Rooman olympialaisissa 1960 tanskalainen pyöräilijä Knud Enemark Jensen kuoli kesken maantieajon. Hänen todettiin kuolleen lääkeaineiden ja piristeiden vuoksi. Maailmanmestaruudenkin voittanut brittipyöräilijä Tom Simpson puolestaan kuoli vuoden 1967 Ranskan ympäriajossa. Kuolema järkytti ihmisiä, sillä sen näkivät monet reitin varrella seuranneet katselijat ja useat tv-katsojat. Simpson oli ottanut ennen kilpailua amfetamiinia, metamfetamiinia ja konjakkia.[11]

Dopingia ei pidetty ongelmana vielä 1960-luvun alussa, mutta sen moraaliset puolet alkoivat herättää jo keskustelua. Doping alettiin nähdä terveydelle haitalliseksi, ja sen käytön nähtiin tuovan oikeudetonta etua käyttäjälle. Lisäksi dopingia alettiin pitää huonona esikuvana nuorisolle. Ranskassa perustettiin dopingkomitea jo 1959, ja Italian jalkapalloliitto asetti dopingkomitean 1962. Samana vuonna Itävallassa alkoi ensimmäiset valtion suorittamat dopingin vastaiset toimet. Itävallan opetusministeriö antoi 30. syyskuuta määräyksen dopingin käyttäjien seurojen rankaisemisesta. Euroopan neuvoston asiantuntijakokouksessa 1963 monet maat lähtivät tukemaan dopingin vastaista taistelua. Ranska ja Belgia ottivat 1965 käyttöön lain, joka kielsi dopingaineiden käytön suorituksen parantamiseksi. Ensimmäiset kansainväliset liitot, jotka aloittivat dopingkontrollin, olivat jalkapallo, painonnosto ja pyöräily.[12]

KOK:kin aloitti dopingin vastaisen työn 1960-luvulla. Rooman kuolemantapaus ja huhut dopingin käytön laajuudesta kesäolympialaisissa 1964 vauhdittivat päätöstä.[13] KOK:n dopingkielto astui voimaan vuoden 1967 lopulla, mutta esimerkiksi anaboliset steroidit eivät vielä tuolloin olleet kiellettyjä. Niiden käyttö oli entisestään levinnyt, ja esimerkiksi vuoden 1968 kesäolympialaisiin valmistautuneesta Yhdysvaltain yleisurheilujoukkueesta arviolta noin kolmannes käytti anabolisia steroideja.[14] Olympialaisten ensimmäiset dopingtestit tehtiin talviolympialaisissa 1968, mutta niissä yksikään urheilija ei kärynnyt. Sen sijaan Méxicossa 1968 kärysi neljä urheilijaa, ja ensimmäinen dopingista olympialaisissa kiinni jäänyt urheilija oli ruotsalainen viisiottelija Hans-Gunnar Liljenwall, jonka näytteestä löytyi alkoholia. Ruotsi menetti käryn takia joukkuekilpailusta saamansa pronssimitalin.[13]

KOK kielsi anabolisten steroidien käytön lopulta 1974, mutta niiden apuun oli jo totuttu, ja esimerkiksi testosteronin käyttö lisääntyi, sillä sitä havaitsevaa menetelmää ei ollut vielä kehitetty.[14] Anabolisten steroidien kiellon jälkeen dopingkäryt kuitenkin lisääntyivät, sillä monet pitivät niitä oleellisena osana valmistautumista. Hormonien kieltämisestä nousi myös runsaasti keskustelua, sillä niiden haitallisuudesta ei ollut kiistattomia todisteita ja niitä pystyttiin käyttämään parantamaan harjoittelun aiheuttamia vaurioita ja puutetiloja.[15] Hormonien testaaminen oli muutenkin ongelmallista, sillä tulosten saaminen kesti kauan. Vuoden 1976 kesäolympialaisten painonnoston virallisten tulosten tuleminen kesti kauan ja ne muuttuivat lopulta, kun kolme nostajaa oli kärynnyt dopingista ja myöhemmin syksyllä tehdyissä tarkistustesteissä kärysi vielä viisi nostajaa.[16] Euroopan yleisurheiluliitto ilmoitti 21. lokakuuta 1977, että kesän kisoissa oli havaittu urheilijoiden käyttäneen anabolisia steroideja.[17]

Veridoping yleistyi 1970-luvulla kestävyysurheilijoiden parissa. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoivat levitä kasvuhormonin ja erytropoietiinin eli EPOn käyttö. Kasvuhormoni levisi urheilupiireihin jälleen kehonrakentajien kautta, ja EPO otettiin käyttöön erityisesti kestävyysurheilussa.[14]

Doping ja suurvaltapolitiikka

muokkaa
 
Yksi DDR:n dopingohjelman tunnetuimpia tapauksia on kuulantyöntäjä Heidi Kriegerin tapaus. Hänelle alettiin syöttää 16-vuotiaana anabolisia steroideja. Myöhemmin hän korjasi sukupuolensa mieheksi.[18]

Doping liittyi 1970- ja 1980-luvuilla osittain myös suurvaltapolitiikkaan. Laajamittaisesti dopingin käyttö alkoi ilmeisesti kylmän sodan aikana, ja Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat syyttäneet toisiaan sen aloittamisesta. Ilmeisesti Neuvostoliitto sai alkujaan omat dopingtietonsa länsimailta, mutta sittemmin kehitti keinonsa itse. Varsinkin Itä-Saksan dopingohjelma on nykyään hyvin tunnettu. Siitä saatiin 1979 ensimmäiset vinkit, kun pikajuoksija Renate Neufeld kertoi, että hänet oli pakotettu käyttämään uransa aikana hormonitabletteja.[19] Itä-Saksassa dopingaineista huolehti valtiollinen tutkimusohjelma, vaikka virallisesti maa vastustikin dopingia ja oli mukana sen valvonnassa.[20]

Kylmän sodan aikaan vuonna 1980 talviolympialaiset järjestettiin Lake Placidissa ja kesäolympialaiset Moskovassa. Ilmeisesti paine puhtaiden kisojen järjestämiseksi oli suuri, sillä kummissakaan kisoissa ei jäänyt kiinni yhtään urheilijaa.[19] Moskovan kisojen näytteet on kuitenkin analysoitu uudestaan testosteronitestin kehittämisen jälkeen. Uusintatestien mukaan lähes 20 prosenttia urheilijoista olisi käyttänyt testosteronia.[14]

Historian tunnetuin dopingtapaus on todennäköisesti Ben Johnsonin kärähtäminen kesäolympialaisissa 1988. Kanadalainen Johnson voitti miesten 100 metrin juoksun maailmanennätysajalla 9,79 ja jätti kilpailun toisen ennakkosuosikin Carl Lewisin selvästi taakseen. Johnson jäi kuitenkin kiinni hormonien käytöstä ja menetti olympiavoittonsa. Kansainvälinen yleisurheiluliitto muutti 1989 sääntöjään, minkä seurauksena Johnson menetti myös MM-kilpailuissa 1987 voittamansa kultamitalin. Johnson sai kilpailukiellon ja kärähti uudelleen vuonna 1993. Tämän jälkeen hän sai elinikäisen kilpailukiellon. Johnson ei ole koskaan myöntänyt dopingin käyttöä, vaan väittää, että joutui sabotaasin kohteeksi.[21]

Kiinan menestys olympialaisissa 1992 ja uinnin MM-kilpailuissa 1994 herätti voimakkaita dopingepäilyjä. Kiinalaisurheilijat eivät oikeastaan aiemmin olleet menestyneet kansainvälisissä kilpailuissa, eikä heitä siksi ollut juurikaan testattu. Monet valmentajat syyttivät kiinalaisia dopingista, ja väitettiin jopa, että itäsaksalaiset ja neuvostoliittolaiset kyseenalaiset valmentajat olisivat muuttaneet Kiinaan. Kiinalaisia syytettiin erityisesti kasvuhormonista, jonka käyttöä ei kovin helposti pystynyt tunnistamaan testeistä. Kiinalaisurheilijoita jäi lopulta vuoden 1994 jälkeen kiinni useita, muun muassa yli 40 uimaria. Kiinasta ilmoitettiin, että tapaukset olivat yksittäisiä eikä maassa ole systemaattista dopingin käyttöä. Kiinan antidopingtoiminta oli kuitenkin vielä tämänkin jälkeen pitkään salaista, sillä tietoja käryistä ei kerrottu. Vasta kesällä 2004 maan linja muuttui, ja antidopingtoimikunta julkisti edellisenä vuonna kiinnijääneet urheilijat.[22]

2000-luku: Wada ja designsteroidit

muokkaa
 
Humoristinen kirjoitus tiessä vuoden 2008 Ranskan ympäriajoissa. Siinä kerrotaan, että EPOa on saatavilla 500 metrin päässä.

Maailman antidopingtoimisto WADA perustettiin 1999. KOK oli ryvettynyt lahjusskandaaleissa, minkä takia dopingin vastaiseen työhön perustettiin siitä riippumaton elin. WADAn osuus maailman antidopingsäännöstön luomisessa oli merkittävä. KOK hyväksyi heinäkuussa 2003 säännöstön, joka oli ensimmäinen kansainvälinen säännöstö dopingaineita vastaan.[23]

Pyöräily on yksi lajeista, joihin doping on liitetty jatkuvasti. Ranskan ympäriajoja alettiin 2007 kutsua nimellä ”Tour de Doup”. Kilpailussa oli jo aiemminkin tapahtunut monia dopingtapauksia. Festina-talli suljettiin vuoden 1998 ympäriajoista, kun tallin hieroja Willy Voetilta löytyi tullin ratsiassa huomattava määrä dopingaineita. Voet tunnusti, että aineet olivat tallin käyttöön, ja hänen kirjanpidoistaan paljastui tallin systemaattinen dopingin käyttö. Myöhemmin Kansainvälinen pyöräilyliitto UCI ja FIFA joutuivat erimielisyyksiin WADAn kanssa dopingvalvonnan linjasta. WADA uhkasi sulkea pyöräilyn jopa olympialaisten ulkopuolelle, jos UCI ei hyväksyisi antidopingsäännöstöä.[24] ”Tour de Doup” -nimi syntyi ympäriajoille vuoden 2007 kilpailujen aikana, kun useita pyöräilijöitä jäi kiinni dopingista ja jo edellisenä vuonna kilpailun voittaja Floyd Landis oli hylätty dopingin takia.[25]

Uusia 2000-luvulla puhuttaneita dopingaineita ovat designsteroidit. Ensimmäinen designsteroidi löytyi 2002, kun erään urheilijan virtsanäytteestä oli poikkeuksellisen vähän luonnollisia steroideja. Siitä löytyi aine, jota alettiin kutsua norboletoniksi. Lääketehdas Wyeth oli alkujaan syntetisoinut sen, mutta sitä ei ollut valmistettu lääkkeeksi yli 30 vuoteen. Toinen designsteroidi paljastui 2003, kun Yhdysvaltain antidopingjärjestö USADAlle toimitettiin ruisku, jossa oli pieni määrä tuntematonta steroidia. Se määriteltiin tetrahydrogestrinoniksi, eli THG:ksi.[26] Designsteroidien taustalla oli lisäravinteisiin erikoistunut kalifornialainen Balco-laboratorio.[27]

Joulukuu 2019 – Venäjä ulos suurista urheilutapahtumista

muokkaa

Joulukuussa 2019 WADA teki päätöksen, jonka mukaan Venäjä maana suljetaan neljäksi seuraavaksi vuodeksi (2020–2023) ulos suurista urheilutapahtumista, kuten esimerkiksi olympialaisista ja MM-kisoista. Tämä on rangaistus Venäjälle jatkuvasta valtiojohtoisesta dopingista. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että noina vuosina Venäjä ei saa osallistua mihinkään suuriin urheilutapahtumiin eikä järjestää niitä. Olympialaisissa puhtaat urheilijat saavat olla mukana ilman Venäjän symboleita eli Venäjän lippua ja hymniä.[28]

Antidopingtoiminta Suomessa

muokkaa

Suomessa laadittiin ensimmäisiä dopingaineiden käyttöä koskevia kansallisia säännöksiä 1980-luvulla. Kansallinen Dopingtoimikunta KDT perustettiin vuonna 1984. Kansainvälinen Olympiakomitea hyväksyi Suomen ensimmäisen dopingtestauslaboratorion (nykyisin Yhtyneet Medix Laboratoriot Oy). Vuonna 1990 dopingvalvonta siirtyi Suomessa Liikuntalääketieteen ja testaustoiminnan edistämisyhdistys Liite r.y:n yhteydessä toimineelle Suomen Antidoping -toimikunnalle. Samana vuonna Suomi ratifioi Euroopan neuvoston dopinginvastaisen yleissopimuksen. Dopingvalvontaa haluttiin kehittää Suomessa vahvasti vuoden 2001 hiihdon MM-kilpailujen jälkeen joukon suomalaisia jäätyä kiinni dopingaineiden käytöstä. Päätettiin perustaa uusi, opetus- ja kulttuuriministeriön veikkausvoittovaroin rahoittama, itsenäinen organisaatio. Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n perustamiskokous pidettiin 8.11.2001.

Eettiset asiat nousivat esiin yhä enenevissä määrin. OKM aloitti kattavat selvitykset urheilun uusien valtiosopimusten hoitamisesta käytännössä. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti 18.11.2015 Urheilun eettisten asioiden neuvottelukunnan. Suomen urheilun eettinen keskus SUEK ry perustettiin 28.1.2016. Yhdistyksen tehtävät ovat antidopingtoiminta, kilpailumanipuloinnin ehkäisy, katsomoturvallisuuden ja -viihtyisyyden edistäminen sekä muuden urheilun eettisten asioiden edistäminen. SUEKin tavoitteena on yhteistyössä muiden urheilutoimijoiden kanssa taata kaikille yhdenvertainen oikeus eettisesti kestävään urheiluun. Toiminnan tarkoituksena on puhtaan urheilun, turvallisuuden ja reilun pelin puolustaminen, urheilun maineen parantaminen, urheilutoimijoiden suojelu, urheilun eettisen pohjan vahvistaminen sekä urheilun oikeudenmukaisuuden ja rehellisyyden takaaminen.

Dopingaineet ja -menetelmät

muokkaa
Pääartikkeli: Dopingaineet ja -menetelmät

Kaikkina aikoina kielletyt aineet ja menetelmät

muokkaa

(kilpailujen aikana ja kilpailujen ulkopuolella esimerkiksi harjoituskaudella ja kilpailujen välillä)

muokkaa

S0. Myyntiluvattomat lääkeaineet

S1. Anaboliset aineet

S2. Peptidihormonit, kasvutekijät, vastaavat aineet ja mimeetit

S3. β2-agonistit

S4. Hormoneihin ja aineenvaihduntaan vaikuttavat modulaattorit

S5. Diureetit ja peiteaineet

M1. Veren ja sen komponenttien manipulaatio

M2. Kemiallinen ja fysikaalinen manipulaatio

M3. Geenidoping

 
Testosteronia lääkepullossa.

Osa dopingaineista on kokonaan kiellettyjä. Aineet on luokiteltu kuuteen eri ryhmään, ja yhteen niistä kuuluvat kaikki myyntiluvattomat lääkkeet. Muut kielletyt ryhmät ovat erilaiset anaboliset aineet, peptidihormonit, kasvutekijät ja muut vastaavat hormonit, beeta-2-agonistit, hormoneihin ja aineenvaihduntaan vaikuttavat modulaattorit sekä diureetit ja muut peiteaineet.[29]

Anabolisilla aineilla tarkoitetaan yleisesti anabolis-androgeenisiä steroideja, jotka ovat testosteronin synteettisiä johdoksia.[30] Anabolisia aineita ovat myös muut aineet, joilla pystytään vaikuttamaan elimistön anaboliaan.[31] Yleisimpiä urheilussa käytettyjä anabolisia aineita ovat testosteroni ja sen johdokset, kasvuhormoni, insuliini, istukkahormoni, klenbuteroli ja erilaiset hormonien esiasteet, prohormonit.[30]

Testosteroni ja muut anaboliset steroidit vaikuttavat pääosin kiinnittymällä solunsisäiseen androgeenireseptoriin. Sen dopingkäytössä tähdätään lihasten ja sitä kautta voiman kasvuun. Testosteroni vaikuttaa myös luita vahvistamalla, aineenvaihduntaa lisäämällä ja punasolujen määrää kasvattamalla.[32] Muista anabolisista aineista insuliinia käytetään, koska sillä oletetaan olevan anabolisia ominaisuuksia ja vain vähäisiä haittavaikutuksia. Kasvuhormonilla pyritään lisäämään IGF-1:sen määrää. Istukkahormoni lisää miehillä testosteronin tuotantoa, ja sitä käytetään yleensä kivesten toiminnan palauttamiseen anabolisten steroidien käytön jälkeen.[33]

Anabolisten steroidien käyttöön liittyy useita terveysriskejä. Niiden käyttö aiheuttaa aina häiriöitä elimistön hormonitasapainossa, mikä näkyy naisilla maskulinisoitumisena ja miehillä kivesten surkastumisena ja rintarauhasten liikakasvuna. Lisäksi ne voivat aiheuttaa hedelmättömyyttä ja erektiohäiriöitä. Anabolisten steroidien käyttäjien riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin on lisääntynyt. Anaboliset aineet aiheuttavat lisäksi maksavaurioita, kehon ääriosion kasvua ja ihomuutoksia, erityisesti aknea.[34]

 
EPO-hormoni.

Hormoneista ja muista vastaavista aineista on kielletty punasolutuotantoa lisäävät aineet, istukkahormoni, luteinisoiva hormoni, insuliinit, kortikotropiinit ja kasvuhormonit, joista osa on kielletty myös niiden anabolisten vaikutusten takia.[29] Erytropoietiinia eli epoa käyttävät erityisesti kestävyysurheilijat, sillä se parantaa hapenottokykyä.[35] Epolla on kuitenkin monia sivuvaikutuksia, ja se nostaa esimerkiksi veritulpan riskin.[35]

Beeta-2-agonistit ovat aineita, joita käytetään astman hoitoon niiden keuhkoputkistoa laajentavan vaikutuksen ansiosta.[35] Urheilussa ne ja niiden optiset isomeerit ovat kielletty.[29] Dopingaineena niitä käytetään erityisesti niiden anabolisten vaikutusten takia, mutta osittain myös niiden keuhkoputkistoa laajentavan vaikutuksen vuoksi.[35] Beeta-2-agonistien yleisimmät sivuvaikutukset ovat vapina, hermostuneisuus ja päänsärky, mutta ne saattavat aiheuttaa vakavampiakin oireita.[36]

Antidopingsäännöstössä on kielletty aineet, joilla pyritään vaikuttamaan hormonireseptoreiden tai tiettyjen entsyymien toimintaan.[37] Säännöstössä aineet on eritelty viiteen kategoriaan, aromataasi-inhibiittoreihin, selektiivisiin estrogeenireseptorin modulaattoreihin (SERM), muihin antiestrogeenisiin aineisiin, myostatiinin toimintoja modifioiviin aineisiin ja metabolisiin modulaattoreihin.[29] Aromataasi-inhibiittorit estävät aromataasientsyymin toimintaa ja vähentävät näin estrogeenin määrää veressä. SERM-valmisteet on monimuotoinen ryhmä, jotka vaikuttavat jossain kudoksissa antiestrogeenisesti ja joissain päinvastoin. Myostatiini on proteiini, joka estää lihasten liikakasvua.[38]

Diureetit ovat lääkeaineita, joiden vaikutuksesta veden ja suolojen erittyminen virtsaan lisääntyy. Diureetteja käytetään erityisesti alempaan painoluokkaan pääsemiseksi, mutta niillä pyritään myös peittämään muiden dopingaineiden käyttöä.[39] Diureettien haittavaikutuksia ovat nestetasapaino- ja elektrolyyttihäiriöt, heikotus ja verenpaineen lasku.[35]

Kielletyt menetelmät

muokkaa

Kielletyt menetelmät jaetaan kolmeen luokkaan: menetelmiin hapenkuljetuksen parantamiseksi, näytteen manipulointiin ja geenidopingiin. Hapen kuljetusta voidaan parantaa veritankkauksella, tai lisäämällä keinotekoisesti kudosten hapetusta, hapen siirtoa kudoksiin tai hapen vapautumista kudoksissa.[29] Veritankkauksessa pyritään lisäämään punasolujen määrää verenkierrossa ja näin veren kapasiteettia kuljettaa happea. Veritankkauksesta on erityisesti hyötyä kestävyyslajeissa, ja sillä pystytään esimerkiksi kasvattamaan jopa seitsemällä prosentilla hemoglobiinia ja viidellä prosentilla maksimaalista hapenottokykyä.[40]

Kaikki dopingnäytteen manipuloinnit ja manipuloinnin yritykset ovat kiellettyjä. Tällaisia manipulointitapoja ovat muun muassa virtsanäytteen vaihtaminen tai turmeleminen. Lisäksi suonensisäiset nesteenvaihdot eli infuusiot ovat kiellettyä tietyissä rajoissa.[29] Fyysisiä manipulointimenetelmiä ovat katetrointi ja näytteen vaihtaminen.[35] Tällaisten menetelmien käyttäminen pitäisi kuitenkin olla äärimmäisen vaikeaa, jos dopingtestissä noudatetaan määriteltyä protokollaa.[41] Dopingnäytteitä voi manipuloida lisäksi erilaisilla kemiallisilla peiteaineilla. Esimerkiksi kihtilääkkeenä käytetty probenesidi estää munuaisissa dopingaineiden erittymisen virtsaan.[42]

Geenidoping on kehittynyt lääketieteellisenä sivutuotteena. Sen taustalla olevat biotekniset sovellutukset ovat kehitetty geeniterapiaan, jossa useimmiten siirretään virheellisen geenin rinnalle toimiva, jonkin sairauden parantava geeni. Urheilijoilla geeniterapian käyttö ei kuitenkaan yleensä tähtää sairauksien hoitoon vaan suorituskyvyn parantamiseen.[43] Geenidopingin kohteina voi käytännössä olla mikä tahansa geeni, joka vaikuttaa liikkeiden suorittamiseen, hapen kuljetukseen, lihasten kasvuun, kivunlievittämiseen tai hermojen ja lihasten yhteistyöhön.[44]

Kilpailun aikana kielletyt aineet ja menetelmät

muokkaa
 
Efedriiniä sisältäviä vanhoja lääkkeitä.

S6. Piristeet

S7. Huumaavat kipulääkkeet

S8. Kannabinoidit

S9. Glukokortikoidit

Kilpailussa kielletyt aineet on puolestaan luokiteltu neljään ryhmään: piristeisiin, huumaaviin kipulääkkeisiin, kannabinoideihin ja glukokortikoidehin.[29] Näitä aineita ei testata harjoituskaudella.

Kilpailutilanteessa lähes kaikki piristeet ovat kiellettyjä.[29] Piristeitä käytetään, koska ne lisäävät vireystilaa ja vähentävät väsymyksen tunnetta.[35] Piristeisiin kuuluu huumeita, kuten kokaiini ja amfetamiini johdannaisineen. Toisaalta ryhmä sisältää monia tavanomaisia nuhan ja yskän hoitoon käytettyjä aineita, kuten efedriini, pseudoefedriini ja norefedriini.

 
Hampusta saatavat kannabinoidit ovat kiellettyjä, koska ne ovat urheiluhengen vastaisia.

Huumaaviin kipulääkkeisiin kuuluu voimakkaita morfiinin kaltaisia lääkkeitä. Ne pystyvät parantamaan urheilusuoritusta, johon saattaa liittyä hetkellisiä voimakkaita kipuja. Lisäksi tarkkuuslajeissa niistä voi olla hyötyä rauhoittavien vaikutusten ansiosta.[35] Kannabinoidit on kielletty lähinnä siksi, että niiden käyttö on urheiluhengen vastaista. Niiden vaikutus on kuitenkin lähes kaikissa urheilulajeissa suoritusta heikentävä.[45]

Tietyissä urheilulajeissa kielletyt aineet

muokkaa

beetasalpaajat ovat kielletty vain joissakin urheilulajeissa.[29] Beetasalpaajia käytetään lääketieteessä muun muassa kohonneen verenpaineen hoitoon ja estämään sydäninfarktin uusiutumista. Keskittymiskykyä ja tarkkuutta vaativissa urheilulajeissa niitä käytetään niiden keskushermostoa rauhoittavan, sydämensykettä alentavan ja vapinaa poistavan vaikutuksen takia.[35]

KAMU-kielletyt aineet ja menetelmät urheilussa

muokkaa

Suomen urheilun eettinen keskus SUEK ry julkaisee vuosittain Maailman antidopingtoimisto WADAn kiellettyjen aineiden ja menetelmien luetteloon pohjautuvan luettelon KAMUn. SUEKin internetsivujen sekä tulevan mobiilisovelluksen KAMU -lääkeluettelot ja haut pohjautuvat Lääketietokeskuksen luetteloihin. Näitä päivitetään kuukausittain uusien markkinoille tulevien lääkevalmisteiden osalta. Urheilijan tulee varmistaa, että hänellä on pääsy ajan tasalla oleviin tietoihin. Lääkehaussa voi tarkistaa vain Suomesta saatavia resepti- ja itsehoitolääkevalmisteita. Lääkehaku ei sisällä erityislupavalmisteita. Mikäli Dopingaineryhmät ja dopingaineet -osassa on eri kieliversioiden tai käännösten aiheuttamia ristiriitaisuuksia, noudatetaan WADAn englanninkielisiä asiakirjoja.

Erivapaus urheilijan lääkityksessä

muokkaa

Erivapausmenettely (Therapeutic Use Exemption, TUE) mahdollistaa urheilijoiden oikeuden urheilla ja kilpailla sairaudestaan riippumatta sekä saada tarvitsemansa lääkitys tai hoito. Sairaus voi olla lyhytkestoinen kuten allerginen kohtaus tai koko elämän kestävä kuten esimerkiksi diabetes. Lääkityksen tai menetelmän tulee olla urheilijan hoidon kannalta välttämätön, eikä muuta vaihtoehtoista sallittua hoitoa ole. Urheilija ei myöskään saa saada lääkityksestä tai menetelmästä etua muihin urheilijoihin nähden.

Määräaikaisen erivapauden myöntää lääkäreistä koostuva erivapauslautakunta Maailman antidopingtoimisto WADAn Kansainvälisen erivapausstandardin mukaisesti. Kaikkien erivapauksien tulee täyttää samat WADAn kriteerit, mutta kansallisen ja kansainvälisen tason urheilijoita koskevat erilaiset hakumenettelytavat. Suomessa kansallisen tason erivapaudet myöntää SUEKin Erivapauslautakunta. Kaikki kansainvälisen tason urheilijoiden erivapaudet arvioi kansainvälisen lajiliiton lääkäreistä koostuva riippumaton lautakunta, jolta kaikki saman lajin kansainväliset huippu-urheilijat hakevat erivapautensa. Koska sama asiantuntijapaneeli arvioi kaikki lajin eri maiden urheilijoiden erivapaudet, yhteneväinen linja säilyy.

Olympialaisissa ja paralympialaisissa urheilijoiden hakemukset arvioi vielä uudelleen Kansainvälinen Olympiakomitea tai Kansainvälisen Paralympiakomitean riippumaton Erivapauslautakunta.

Maailman antidopingtoimisto WADA monitoroi niin kansalliset kuin kansainväliset erivapauspäätökset. WADA voi myös uudelleen arvioida päätökset. Heidän tehtävänä on taata, että linja on yhteneväinen niin kansainvälisesti kuin eri lajien välillä. WADA voi peruuttaa jo myönnetyn erivapauden, jos erivapauskriteerit eivät täyty.

Erivapaus voidaan myöntää mille tahansa WADAn kiellettyjen aineiden ja menetelmien luettelossa mainitulle hoitomuodolle, jos urheilija pystyy osoittamaan, että jokainen seuraavista ehdoista täyttyy:

a. Kielletyn aineen tai menetelmän käyttö on urheilijan hoidon kannalta välttämätöntä, ja siitä pidättäytyminen aiheuttaisi merkittävää haittaa urheilijan terveydelle.

b. Kielletyn aineen tai menetelmän hoidollinen käyttö ei saa tuottaa urheilijalle ylimääräistä hyötyä terveisiin urheilijoihin verrattuna. Hoito ei saa kohottaa urheilijan suorituskykyä korkeammalle tasolle kuin millä se olisi ilman sairauden aiheuttamaa haitallista vaikutusta suorituskykyyn. Kielletyn aineen tai menetelmän käyttöä elimistön omien hormonien luonnostaan matalan tason nostamiseksi ei katsota hyväksyttäväksi hoitokeinoksi.

c. Kielletyn aineen tai menetelmän käyttöä ei ole mahdollista korvata muulla asianmukaisella hoitovaihtoehdolla.

d. Kielletyn aineen tai menetelmän käytön syy ei saa olla seurausta aiemmasta (ilman erivapautta tapahtuneesta) kielletyn aineen tai menetelmän käytöstä, mikäli kyseinen aine tai menetelmä on ollut kielletty käytön ajankohtana.

Dopingvalvonta

muokkaa
 
Dopingvalvontapiste Taiwanin ympäriajossa.

WADA

muokkaa
Pääartikkeli: Maailman antidopingtoimisto

Maailman antidopingtoimisto WADA perustettiin 1999. Sen tehtävänä on yhtenäistää maailmanlaajuista antidopingtyötä ja -sääntöjä, puolustaa urheilun eettisyyttä ja taata urheilijoiden oikeusturva. Yksi sen tärkeimmistä tehtävistä on Maailman antidopingsäännöstön sekä siihen liittyvien standardien tekeminen. Kansainvälisiä standardeja ovat:

  • Kansainvälinen kiellettyjen aineiden ja menetelmien luettelo
  • Kansainvälinen testaus- ja tutkintastandardi
  • Kansainvälinen erivapausstandardi
  • Kansainvälinen laboratoriostandardi ja
  • Kansainvälinen tietosuojastandardi.

Lisäksi sen tehtäviin kuuluvat alueellisten antidopingohjelmien kehittäminen, kansainväliset viestintä- ja kasvatusohjelmat, tutkimustyö ja dopinglaboratorioiden akkreditointi. WADA saa rahoituksensa Kansainväliseltä olympiakomitealta ja jäsenvaltioilta.[46]

WADA laati 2002 Maailman antidopingsäännöstön, johon kuuluvat testausta, kiellettyjen aineiden listaa, erityislupia, yksityisyyden suojaa ja dopinglaboratorioita koskevat standardit.[46] Kaikki merkittävät kansainväliset urheilujärjestöt hyväksyivät säännöstön Ateenan vuoden 2004 olympialaisiin mennessä.

Uusin Maailman antidopingsäännöstö tuli voimaan 1. tammikuuta 2015. Säännöstön allekirjoittaneiden järjestöjen tulee varmistaa, että niiden omat säännöt eivät ole ristiriidassa WADAn antidopingsäännöstön kanssa. Suomen antidopingsäännöstö noudattaa WADAn Maailman antidopingsäännöstöä. Suomen antidopingsäännöstö koskee koko suomalaista järjestäytynyttä urheilua.

Säännöstön ulkopuolella ovat kuitenkin jotkut pohjoisamerikkalaiset ammattilaissarjat, kuten NHL ja NBA. Näidenkin sarjojen pelaajat joutuvat kuitenkin noudattamaan olympialaisiin osallistuessaan WADAn sääntöjä.[47]

Testauspooli ja olinpaikkatiedot

muokkaa

Kansainväliset lajiliitot ja kansalliset antidopingorganisaatiot nimeävät urheilijat testauspooliin, johon kuuluviin huippu-urheilijoihin dopingvalvontaa kohdennetaan.[48] Pooliin kuuluvien urheilijoiden tulee ilmoittaa ennakkoon jokaiselle vuoden päivälle tunnin ajankohta, jolloin hän on tavoitettavissa dopingtestiin.[49] Urheilijan on ilmoitettava hänet testauspooliin nimenneelle organisaatiolle olinpaikkatietonsa neljästi vuodessa jokaiselta vuosineljännekseltä. Tiedoissa tulee olla muun muassa joka päivälle 60 minuutin aika ja paikka, jolloin hänen tulee olla tavoitettavissa dopingtestiin. Mikäli urheilijaa ei tavoiteta testiin kyseisen ajan aikana, hänelle lähetään selvityspyyntö. Käsittelyn jälkeen urheilija saa merkinnän, mikäli hänellä ei ole säännössä määriteltyä syytä testiin tavoittamattomuuteen. Kolme merkintää 12 kuukauden aikana käsitellään dopingrikkomuksena. Dopingtestejä voidaan suorittaa myös urheilijan antaman tunnin ulkopuolella.[48]

Testit

muokkaa
 
Testejä tutkiva italialainen antidopinglaboratorio.

Dopingtestejä suoritetaan sekä kilpailuissa että niiden ulkopuolella ja pääsääntöisesti ilman ennakkoilmoitusta.[50] Testeissä voidaan ottaa virtsa- ja/tai verinäyte. Näytteen ottaa aina antidopingorganisaation valtuuttama dopingtestaaja. [51] Pääosa testeistä on virtsatestejä, mutta myös veritestejä tehdään virtsatestien rinnalla kiellettyjen aineiden ja menetelmien tunnistamiseksi, seulontatarkoituksessa tai urheilijan yksilöllisen profiilin luomisessa. Hemoglobiini-, hematokriitti- ja retikulosyyttiarvoja käytetään EPO-testin seulontaa varten, mutta varsinainen EPO-testi tehdään kuitenkin virtsasta. Verinäyte ei korvaa virtsanäytettä, vaan ne otetaan rinnakkain.[52]

Kilpailuissa urheilijat valitaan testeihin sijoituksen perusteella, arvalla tai he ovat nimettyjä.[51] Valintakriteerit vaihtelevat lajista ja kilpailusta toiseen. Dopingtestirthmän jäsen kutsuu henkilökohtaisesti urheilijan dopingtestiin. Tämän jälkeen dopingtestiryhmän edustaja valvoo urheilijaa aina dopingtestin loppuun asti. Ennen testiin saapumista urheilija voi valvotusti esimerkiksi osallistua palkintoseremoniaan, lehdistötilaisuuteen, tehdä loppuverryttelyn tai osallistua mahdollisiin jäljellä oleviin lajeihin. Kilpailujen ulkopuoliseen dopingtestiin kutsuminen tapahtuu yleensä urheilijan harjoittelupaikalla tai kotona.[53] Dopingtestiohje.

Dopingtestausasemalla urheilijan tulee todistaa henkilöllisyytensä ja antaa tarveittavat tiedot dopingtestipöytäkirjaan muun muassa yhteystiedot ja lääkitys viimeisen seitsemän päivän ajalta. Urheilijan valitsee itse näytteenantomukin. Näytteenantoa tulee valvomaan aina urheilijan kanssa samaa sukupuolta oleva dopingtestiryhmän jäsen. Ennen näytteenantoa urheilijan tulee pestä kädet ja riisua vaatteensa polvien ja keskirinnan väliseltä alueelta ja käsistä kyynärpäistä alaspäin. Näin pyritään varmistamaan, ettei näytettä voi manipuloida.[51]

Virtsaa tarvitaan näytteeseen vähintään 90 millilitraa. Urheilija jakaa näytteen itse valitsemiinsa A- ja B-pulloihin. Avonaista näytettä käsittelee vain urheilija. Urheilija sinetöi pullot ja testaaja tarkastaa sinetöinnin. Tämän jälkeen täytetään pöytäkirja, johon on laitettu myös A- ja B-pullojen koodinumerot. Urheilijalla on mahdollisuus kommentoida dopingtestiä. Lopuksi urheilija, hänen mahdollinen edustajansa ja testaaja allekirjoittavat pöytäkirjan. Urheilija saa pöytäkirjasta oman kopionsa.[51]

Näyte lähetetään WADAn akkreditoimalle laboratoriolle (Arkistoitu – Internet Archive), joka tutkii A-näytteen ja säilöö B-näytteen. Näytteiden vastaanoton jälkeen laboratorio tarkastaa näytteen kuljetusketjun, näytteen kuljetuslaukun sinetöinnit sekä pullot.[51] A-näyte analysoidaan aina ensin, jos näyte osoittautuu positiiviseksi, B-näyte voidaan vaatia tutkittavaksi tietyn ajanjakson kuluessa. Urheilijalla on oikeus olla paikalla B-näytteen analyysissa. Jos B-näyte vahvistaa A-näytteen tuloksen asiaa hallinnoiva antidopingorganisaatio jatkaa tapauksen käsittelyä. Doipingtestinäytteet käsitellään laboratoriossa nimettöminä. Nykyisen säännöstön mukaan näytettä voidaan säilyttää kymmenen vuotta.[54]

Suomen dopingtestitilastot vuodesta 2000.

Rangaistukset

muokkaa

Maailman antidopingsäännöstö 2015 mukaan rangaistukset vakavista tarkoituksellisista dopingrikkomuksista kovenevat. Toisaalta rangaistuksista päätetään aiempaa joustavammin ja harkitummin. Suomessa Antidopingasioiden valvontalautakunta antaa rangaistussuositukset SUEKin hallinnoimissa dopingrikkomuksissa. Urheilijan kansallinen lajiliitto määrää lopullisen sanktion.[55][56]

Dopingrikkomuksesta voidaan esimerkiksi mitätöidä kilpailutulos, hylätä tietyn urheilutapahtuman tulokset, määrätä urheilun toimintakieltoon tai antaa kirjallinen varoitus. Dopingin käytöstä urheilija saa yleensä 1–4 vuoden maailmanlaajuisesti voimassa olevan urheiluntoimintakiellon, joka kieltää urheilun lisäksi myös kaiken toiminnan järjestäytyneen urheilun parissa. Dopingaineiden levittämistä ja dopingin edistämistä pidetään käyttämistä törkeämpänä tekona, joten niistä määrätään yleensä vähintään neljän vuoden toimintakieltoon. Osa törkeämmistä teoista voi olla myös rikos. Dopingrikokset lisättiin Suomen rikoslakiin 1.9.2002[55][57].

Kansainvälisen dopingsäännöstön ulkopuolella olevat sarjat määrittelevät itse vapaasti omat dopingrangaistuksensa. Esimerkiksi NHL:ssä ensimmäisestä rikkeestä saa 20 ottelun, toisesta 60 ottelun ja kolmannesta elinikäisen kilpailukiellon. Kilpailukielto voidaan kuitenkin arvioida uudelleen kahden vuoden päästä.[58]

Kritiikki

muokkaa

Dopingvalvontaan on kohdistunut myös paljon kritiikkiä, joka on pohjimmiltaan jo lähtenyt WADAn määritelmästä dopingaineille ja -menetelmille. Arvostelijoiden mukaan dopingille ei ole olemassa selkeää ja täsmällistä määritelmää ja kriteerit periaatteessa mahdollistavat minkä tahansa tuotteen tai menetelmän kieltämisen milloin tahansa.[59][60] Suomalainen tietokirjailija ja historioitsija Erkki Vettenniemi onkin kutsunut Maailman antidopingsäännöstöä antiurheilusäännöstöksi, sillä jos sitä noudattaisi orjallisesti, urheilijoiden tulisi ”keskittyä suorituskykynsä patoamiseen, terveytensä kohentamiseen, ja viimein leikkisän eetoksen löytämiseen”.[61]

Käytön yleisyys ja motiivit

muokkaa

Yleisurheilun vuoden 2011 MM-kisojen osanottajista yli 30 prosenttia myönsi käyttäneensä dopingia uransa aikana, kun asiaa kysyttiin anonyymisti. Kyselystä tehdyn tutkimuksen mukaan 44 prosenttia osanottajista oli käyttänyt dopingia (luottamusväli 39 % - 48 %). Silti vain 0,5 prosenttia testatuista jäi kiinni. IAAF:n ja WADA:n erimielisyydet lykkäsivät tutkimuksen julkistuksen vuoteen 2017.[62][63]

Venäjän yleisurheilumaajoukkueen osallistuminen vuoden 2016 olympialaisiin kiellettiin Venäjän valtion dopingohjelman vuoksi.[64]

Dopingin käytön yleisyyden mittaaminen on ongelmallista, sillä harva suostuu puhumaan julkisesti käytöstään seuraamusten pelosta.[65] Wada teki vuonna 2009 melkein 278 000 dopingtestiä, ja niistä 2,02 prosentista löytyi epänormaaleja löydöksiä. Lisäksi osa epänormaaleista löydöksistä selittyy urheilijoiden luvallisella lääkkeiden käytöllä. Australiassa testattiin vuosina 2008–2009 noin 7 500 urheilijaa. Näytteistä vain 0,6 prosenttia oli epäilyttäviä ja 0,39 prosenttia johti dopingtuomioon. Testiaineiston perusteella dopingin käyttö on suhteellisen harvinaista, ja ehkä alle prosentti urheilijoista käyttää dopingia. Toisaalta monilla on huomattavasti pessimistisempi kuva dopingin käytön yleisyydestä.[66] Lisäksi esimerkiksi Suomessa urheiluyleisö pitää todennäköisenä sitä, että ilman dopingia ei pysty pääsemään huipulle.[67]

Urheilijoiden asenteita dopingin käyttöä kohtaan on tutkittu vähän, mutta australialaisprofessori R. J. Donovan työryhmineen kehitti niin sanotun sport drug control -mallin selittämään urheilijan asennetta. Sen mukaan dopingasenteeseen vaikuttavat kuusi tekijää, käytön haitat, käytön hyödyt, referenssiryhmän vaikutus, henkilökohtainen moraali, organisaation arvovalta ja urheilijan persoonallisuus. Näiden lisäksi aineiden hinta ja saatavuus vaikuttavat myös dopingin käyttöön.[68] Mallin perusteella todennäköisyys käytölle on suurin, kun uhat koetaan pieniksi ja hyödyt suuriksi, urheilija suhtautuu dopingiin neutraalisti, sääntöjen arvovalta koetaan alhaiseksi, urheilijaan vaikuttava viiteryhmä on kannustava. Lisäksi urheilijan persoona vaikuttaa; esimerkiksi huonon itsetunnon omaavat urheilijat tai riskien ottajat saattavat käyttää dopingia helpommin.[69]

Dopingista voi saada hyötyä käytännössä kaikkiin urheilulajeihin, mutta erityisesti lajit, joissa vaaditaan kestävyyttä, voimaa tai räjähtävää voimaa ovat kaikista alttiimpia dopingin käytölle.[70] Urheilijan yksilöllisiä motiiveja dopingille ovat erityisesti suorituskyvyn parantaminen, loukkaantumisista tai sairauksista toipuminen ja nopeampi palautuminen. Harvoin urheilijan päätökseen kuitenkaan vaikuttavat pelkästään tietyt yksilölliset motiivit, vaan dopingin käyttöön voivat vaikuttaa myös monet ulkopuoliset tekijät. Yksi suuri vaikuttaja on huippu-urheilun aiheuttama suuri paine. Painetta voivat aiheuttaa esimerkiksi jatkuva kilpaileminen tai heikkojen tulosten aiheuttama huono julkisuus, ja joukkueisiin pääsevät ja sponsorirahoja saavat vain parhaat, mikä voi aiheuttaa valintapainetta. Kilpailukalenteri voi olla myös niin täynnä, ettei urheilijalle jää kunnolla aikaa levätä. Lisäksi kilpakumppaneiden dopingin käytöt tai epäillyt dopingin käytöt lisäävät painetta yksittäiselle urheilijalle alkaa itsekin käyttää dopingia.[71]

Eri lajien välillä motiivitkin vaihtelevat huomattavasti. Substance Use & Misuse -lehdessä vuonna 2011 julkaistussa tutkimuksessa tutkittiin pyöräilijöiden, kehonrakentajien ja jalkapalloilijoiden dopingin käyttöä. Pyöräilijöiden tärkeimmät motiivit olivat kunnon ylläpitäminen ja rankan harjoittelun aiheuttamien sairauksien tai vammojen estäminen. Käytetyimpiä aineita olivat glukokortikoidit. Lisäksi merkittävänä tekijänä oli suorituskyvyn lisääminen. Kehonrakentajien selvästi yleisin syy dopingin käytölle oli lihasmassan kasvattaminen, ja anaboliset steroidit olivatkin ylivoimaisesti käytetyin dopingaine. Toisaalta kehonrakentajat eivät välttämättä pidä dopingia vaarallisena, ja he saattavat kokea steroidit luonnollisena tapana lisätä lihasmassaa. Koko lajin ilmapiiri on siis dopingmyönteinen, mikä oli myös iso syy, miksi kehonrakentajat käyttivät dopingia. Jalkapalloilijoiden yleisimpiä dopingaineita olivat kannabinoidit. Niiden käyttö liittyy pääsääntöisesti tietynlaiseen bilekulttuuriin, mutta osaltaan niitä käytetään myös peleistä aiheutuvan ahdistuneisuuden hoitoon. Suorituskykyä parantavien aineiden tärkein käyttösyy oli puolestaan lihasvoiman kasvattaminen.[72]

Doping eläinkilpailuissa

muokkaa

Dopingia käytetään myös eläinkilpailuissa. Eläimiin ei voi kuitenkaan soveltaa samaa dopingsäännöstä kuin ihmisiin, sillä eläimet eivät itse voi päättää dopingin käytöstään. Ihmiset pystyvät itse päättämään voittamisen edestä suorittamista riskeistä, mutta eläimillä ei tätä mahdollisuutta ole vaan ihmiset päättävät eläinten puolesta. Eläinkilpailujen dopingvalvonnassa keskeinen kysymys onkin eläinsuojelu. Esimerkiksi Suomessa eläinsuojelulaki kieltää keinotekoisen vaikuttamisen eläimen suorituskykyyn.[73]

Dopingin salliminen

muokkaa

Monet urheilijat, tutkijat ja muut kommentoijat sallisivat dopingin käytön urheilussa. He perustelevat asiaa useilla eri tavoilla ja vaativat testien lopettamista. Usein dopingin kannattajat painottaisivat, että lääkärin valvonnassa doping pitäisi sallia.[74][75][76][77][78]

Dopingin sallijoiden mielestä nykyinen järjestelmä on epäreilu, sillä köyhät, lahjakkaat ja rehelliset urheilijat ovat kilpailussa valmiiksi heikommassa asemassa dopingia käyttäviin kilpakumppaneihinsa verrattuna.[77] Dopingtestit ovatkin suhteellisen tehottomia, ja monet käyttävät dopingia eivätkä jää ikinä kiinni. Joidenkin mielestä säännöt ovatkin täysin turhia, jos niitä pystyy helposti rikkomaan. Doping saattaa olla tällaisten kommentoijien mielestä epäeettistä, mutta se pitäisi sallia, koska testit ovat toimimattomia.[79]

Dopingia käytetään nykyään piilossa, ja se lisää samanlaisia ongelmia kuin kieltolaki aikoinaan. Dopingia saattavat jakaa samat ihmiset, jotka myyvät myös huumeita. Dopingin sallimisen jälkeen aineita ja menetelmiä voitaisiin valvoa. Aineet olisivat saatavissa apteekista, ja lääkärit voisivat määrätä suorituskykyä parantavia aineita.[77]

Dopingrikokset

muokkaa
 
Yhdysvaltain huumepoliisin, DEA:n takavarikoimia anabolisia steroideja.

Rikoslaissa määritellään dopingrikos, joka sisältää dopingaineiden valmistuksen, maahantuonnin, myynnin, välittämisen tai muun levittämisen, tai edellä mainittujen yrityksen. Rikoksena pidetään myös hallussapitoa, jos tarkoituksena on levittää dopingainetta.[80]

Dopingaineita tuodaan Suomeen huomattavasti enemmän kuin niiden käytöstä jäädään kiinni. Tullin mukaan dopingrikoksia paljastui vuonna 2007 121 kappaletta, joista törkeitä tapauksia oli sama määrä kuin vuonna 2006 eli 12. Dopingaineita takavarikoitiin vuonna 2007 hieman yli 77 000, kun ennätysvuonna 2006 takavarikkojen määrä oli 12 miljoonaa kappaletta. Hormonivalmisteet salakuljetetaan maahan yleensä Bangkokista, Venäjältä, Espanjasta sekä myös Saksasta.[81] Tullissa arvellaan, että aineiden kotikutoinen valmistus on kasvava trendi.[82]

Kuntodoping

muokkaa

Dopingaineiden ja -menetelmien käyttö yhdistetään yleensä huippu-urheiluun, ja kansainväliset ja lajikohtaiset dopingsäädöksetkin on luotu säätelemään vain kilpaurheilua. Monet kuntoilijatkin käyttävät dopingaineita suoritustensa parantamiseksi, mutta he eivät riko niin sanottuja urheilun moraalisia arvoja eivätkä esimerkiksi Suomessa lakia. Huippu-urheilijat käyttävät dopingaineita menestyäkseen kilpailuissa, mutta kuntoilijoiden dopingissa motiivit kohdistuvat pääasiallisesti oman kehonsa muokkaamiseen. Kuntodopingissa suosituimmat aineet ovat erilaiset testosteronivalmisteet, anaboliset steroidit, efedriini ja klenbuteroli.[83]

Dopingaineita käytetään huippu-urheilun lisäksi neljän eri syyn takia. Ensimmäinen ryhmä käyttää dopingaineita käytännössä samasta syystä kuin urheilijatkin, eli heidän tavoitteena on mahdollisimman hyvä urheilusuoritus. Doping onkin heille osa kurinalaista harjoittelua, ja tähän ryhmään kuuluvat voimailijat ja harrasteliikkujat. Toisen ryhmän tärkein tavoite on yhteiskunnan asettamien ulkonäkökriteerien täyttäminen, ja ryhmään kuuluvat esimerkiksi harrastekehonrakentajat tai tavalliset kuntoilijat, jotka tavoittelevat niin sanottua rantakuntoa. Dopingia voidaan käyttää myös ammatillisten tavoitteiden takia, ja tähän ryhmään kuuluvat erityisesti henkilöt, jotka tarvitsevat fyysistä voimaa ammatissaan. Neljäs ryhmä on järjestäytynyt rikollisuus, jossa dopingin tarjoamasta lisävoimasta voi olla hyötyä esimerkiksi rikollisten välienselvittelyssä.[84]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Alaranta, Antti et al: Lääkkeet ja lisäravinteet urheilussa. Helsinki: NutriMed, 2007. ISBN 978-952-92-3045-7
    • Myllymäki, Tomi: Pässinkiveksistä designsteroideihin, s. 9–16.
    • Santalahti, Jussi & Miettinen Sami J. & Alaranta, Antti: Asenteet urheilussa kiellettyjä aineita ja menetelmiä kohtaan, s. 87–107.
    • Syrjälä, Jukka: Anaboliset aineet, s. 136–159.
  • Kaarninen, Pekka: Doping voittaa aina? Helsinki, Jyväskylä: Minerva, 2008. ISBN 978-952-492-199-2
  • Møller, Verner: The Ethics of Doping and Anti-Doping. Abingdon: Routledge, 2010. ISBN 978-0-415-48465-7 Google-kirjat (viitattu 13.10.2012). (englanniksi)
  • Salasuo, Mikko & Piispa, Mikko: Kuntodoping. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto, 2012. ISBN 978-952-5994-08-7
  • Vettenniemi, Erkki: Piikit ja pillerit: suoraa puhetta dopingista. (Teesi) Helsinki: Teos, 2009. ISBN 978-951-851-201-4

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Doping definition doping-prevention.de. Technische Universität München. Arkistoitu 4.3.2010. Viitattu 26.6.2012. (englanniksi)
  2. ↑ The World Anti-Doping Agency (WADA) Prohibited List USADA. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  3. ↑ Kaarninen, s. 15–16.
  4. ↑ Salasuo & Piispa, s. 43.
  5. ↑ Kaarninen, s. 25.
  6. ↑ Kaarninen, s. 19–20.
  7. ↑ Kaarninen, s. 21.
  8. ↑ Myllymäki, s. 11.
  9. ↑ a b Kaarninen, s. 29.
  10. ↑ a b Myllymäki, s. 12.
  11. ↑ Kaarninen, s. 35–36.
  12. ↑ Kaarninen, s. 38–39.
  13. ↑ a b Kaarninen, s. 43.
  14. ↑ a b c d Myllymäki, s. 13.
  15. ↑ Kaarninen, s. 58–59.
  16. ↑ Kaarninen, s. 60.
  17. ↑ Lounasheimo, Ilmo: Mitä Missä Milloin 1979, s. 417. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2
  18. ↑ Kaarninen, s. 131.
  19. ↑ a b Kaarninen, s. 121–123.
  20. ↑ Kaarninen, s. 126–127.
  21. ↑ Kaarninen, s. 115–116.
  22. ↑ Kaarninen, s. 139–141.
  23. ↑ Kaarninen, s. 187.
  24. ↑ Kaarninen, s. 223–225.
  25. ↑ Kaarninen, s. 228.
  26. ↑ Myllymäki, s. 15.
  27. ↑ Myllymäki, s. 16.
  28. ↑ https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006337101.html
  29. ↑ a b c d e f g h i Taulukko I: Maailman antidopingsäännöstön mukainen urheilussa kiellettyjen aineiden ja menetelmien luettelo vuonna 2012 Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 1.9.2012. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  30. ↑ a b Syrjälä, s. 136.
  31. ↑ Anabolic agents doping-prevention.de. Technische Universität München. Arkistoitu 18.7.2012. Viitattu 31.8.2012. (englanniksi)
  32. ↑ Syrjälä, s. 137–138.
  33. ↑ Syrjälä, s. 152–153.
  34. ↑ Syrjälä, s. 155–156.
  35. ↑ a b c d e f g h i Antidopingsanakirja Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Arkistoitu 18.10.2012. Viitattu 31.8.2012. (englanniksi)
  36. ↑ Beta-2 agonists: Side effects doping-prevention.de. Technische Universität München. Arkistoitu 23.5.2014. Viitattu 28.9.2012. (englanniksi)
  37. ↑ Hormone antagonists and modulators doping-prevention.de. Technische Universität München. Arkistoitu 24.4.2013. Viitattu 28.9.2012. (englanniksi)
  38. ↑ Hormone antagonists and modulators: Mode of action doping-prevention.de. Technische Universität München. Arkistoitu 17.11.2013. Viitattu 28.9.2012. (englanniksi)
  39. ↑ Ruuska, Salla: Diureetit dopinglinkki.fi. 5.6.2012. Dopinglinkki / A-klinikkasäätiö. Arkistoitu 27.3.2013. Viitattu 31.8.2012.
  40. ↑ Enhancement of oxygen transfer: Mode of action doping-prevention.de. Technische Universität München. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 1.9.2012. (englanniksi)
  41. ↑ Chemical and physical manipulation: Mode of Action doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 31.8.2012. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  42. ↑ Chemical and physical manipulation doping-prevention.de. Technische Universität München. Arkistoitu 24.4.2013. Viitattu 1.10.2012. (englanniksi)
  43. ↑ Palmgren, Gorm: Geenidoping on vilpillisen kilpaurheilijan unelma. Tieteen kuvalehti, 2009, nro 9, s. 25–26. Bonnier Publications International AS. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 6.9.2012. (Arkistoitu – Internet Archive)
  44. ↑ Azzazy, Hassan M. E.: Gene Doping, s. 495, s. 485–512. (Thieme, Detlef & Hemmersbach, Peter (toim.): Doping in Sports) Heidelberg: Netherlands Centre for Doping Affairs, 2010. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 6.9.2012). (englanniksi)
  45. ↑ Seppälä, Timo: [www.finbandy.fi/kannabis%20ja%20urheilu.rtf Kannabis ja urheilu] Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 22.1.2013.
  46. ↑ a b Maailman Antidopingtoimisto WADA Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Arkistoitu 8.8.2012. Viitattu 30.6.2012.
  47. ↑ FAQ on the World Anti-Doping Code Bern: UIAA. Arkistoitu 3.10.2012. Viitattu 21.8.2012. (englanniksi)
  48. ↑ a b Testauspooli Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Arkistoitu 18.10.2012. Viitattu 25.9.2012.
  49. ↑ Olympiaurheilijoiden oltava aina valmiina dopingtestiin - "Onhan tämä stressaavaa" Ilta-Sanomat. 4.7.2012. Helsinki: Sanoma. Arkistoitu 5.7.2012. Viitattu 25.9.2012.
  50. ↑ Dopingtestit kilpailuissa Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Arkistoitu 8.8.2012. Viitattu 30.6.2012.
  51. ↑ a b c d e Doping Control Leaflet (pdf) World Anti-Doping Agency. Arkistoitu 5.6.2012. Viitattu 1.10.2012. (englanniksi)
  52. ↑ Testauspooli Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Arkistoitu 18.10.2012. Viitattu 28.9.2012.
  53. ↑ Testing Procedures doping-prevention.de. Technische Universität München. Arkistoitu 18.8.2012. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  54. ↑ Tulosten käsittely Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Arkistoitu 18.10.2012. Viitattu 1.10.2012.
  55. ↑ a b Seuraamukset dopingrikkomuksista ja muutoksenhaku Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Arkistoitu 8.8.2012. Viitattu 21.8.2012.
  56. ↑ http://www.antidoping.fi/uutiset/-/asset_publisher/8Dtf/content/urheilijoille-ja-lajiliitoille-lisaa-vastuuta-uudessa-antidopingsaannostossa (Arkistoitu – Internet Archive)
  57. ↑ http://www.antidoping.fi/dopingia-koskeva-lainsaadanto (Arkistoitu – Internet Archive)
  58. ↑ Drug Testing Progeram Summary NHLPA.com. National Hockey League Players' Association. Arkistoitu 26.8.2012. Viitattu 21.8.2012. (englanniksi)
  59. ↑ Møller, s. 107.
  60. ↑ Vettenniemi, s. 255.
  61. ↑ Vettenniemi, s. 257.
  62. ↑ Joka kolmas vuoden 2011 MM-yleisurheiluun osallistunut myöntää käyttäneensä dopingia – suomalaisasiantuntija: ”Hirveitä lukuja” Helsingin Sanomat. 29.8.2017.
  63. ↑ Ulrich, R. et al.: Doping in Two Elite Athletics Competitions Assessed by Randomized-Response Surveys. Sports Medicine, 2017, s. 1-9. Springer. doi:https://doi.org/10.1007/s40279-017-0765-4 ISSN 0112-1642 Artikkelin verkkoversio.
  64. ↑ Doping: More than 30% of athletes at 2011 Worlds admit to doping August 29, 2017. BBC Sport.
  65. ↑ Santalahti & Miettinen & Alaranta, s. 87–88.
  66. ↑ Skinner, James: How many Olympic athletes are taking drugs? The Conversation. 9.8.2012. The Conversation Media Group. Viitattu 19.9.2012. (englanniksi)
  67. ↑ Rautarinta, Erno: Urheiluyleisöllä synkeä kuva dopingin käytön laajuudesta HS.fi. 17.4.2008. Helsinki: Sanoma company. Arkistoitu 9.6.2008. Viitattu 19.9.2012.
  68. ↑ Santalahti & Miettinen & Alaranta, s. 90.
  69. ↑ Santalahti & Miettinen & Alaranta, s. 95.
  70. ↑ Who uses doping? NADA Austria. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  71. ↑ Why practice doping? NADA Austria. Viitattu 3.10.2012. (englanniksi)
  72. ↑ Bilard, Jean & Ninot, Gregory & Hauw, Denis: Motives for Illicit Use of Doping Substances Among Athletes Calling a National Antidoping Phone-Help Service: An Exploratory Study. Substance Use & Misuse, 2011, 4. vsk, nro 46, s. 359–367. Informa Healthcare. ISSN 1082-6084 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  73. ↑ Ström, Anna & Honkavaara, Juhana & Ahonen, Riitta: Koirien doping. Doris, 2008, 24. vsk, nro 4, s. 324. Farmasialiitto. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 4.2.2013. (Arkistoitu – Internet Archive)
  74. ↑ Yannick Noah: Legalize doping in sports Chicago Tribune. 19.11.2011. Arkistoitu 30.4.2012. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  75. ↑ Debate: Should doping in sport be legal Yahoo! Sport. 20.1.2011. Yahoo! News Network. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  76. ↑ For Legalisation BBC. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  77. ↑ a b c Entä jos doping olisi sallittua? ”Kuin kieltolain purkaminen” 26.2.2010. Suomen Kuvalehti. Viitattu 23.9.2012.
  78. ↑ Urheilulääkäri: ”Dopingin salliminen toisi urheiluun sirkussarjan” 20.2.2010. Suomen Kuvalehti. Arkistoitu 23.8.2011. Viitattu 23.9.2012.
  79. ↑ The Debate BBC. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  80. ↑ Rikoslain 44. luku. [1] viitattu 2.10.2010.
  81. ↑ Verkkouutiset 8.4.2008. [2][vanhentunut linkki] viitattu 9.4.2008.
  82. ↑ Savosta löytyi mittava dopingin kotivalmistamo – Purkeissa ei ole sitä mitä niissä lukee Yle 18.1.2014.
  83. ↑ Salasuo & Piispa, s. 18–19.
  84. ↑ Karttunen, Anu: Kuntodoping - ei vain huvin vuoksi Yle Urheilu. 16.4.2012. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 13.10.2012.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Hemánus, Pertti: Doping, hyvä vihollinen: Yhteiskuntatieteilijän puheenvuoro. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikkö, 1997. ISBN 951-39-0027-4
  • Kaarninen, Pekka: Murheilua, eli, Suomen sinivalkoiset kyyneleet. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27895-5
  • Kuosma, T: Doping ja kilpaurheilu. Helsinki: LIVRES 'BELLES-LETTRES', 2013. ISBN 978-952-99683-9-8
  • Vettenniemi, Erkki (toim.): Piikki lihassa: Unelma puhtaasta urheilusta. Tampere: Akilles, 1998. ISBN 951-98042-0-X

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Doping&oldid=22772969”