Erich von Manstein
Erich von Manstein (24. marraskuuta 1887 Berliini, Saksa – 9. kesäkuuta 1973 Icking, Länsi-Saksa) oli Saksan armeijan sotamarsalkka toisen maailmansodan aikana, ja häntä pidetään yleisesti yhtenä aikakautensa edistyneimmistä liikkuvan sodankäynnin asiantuntijoista.
| Erich von Manstein | |
|---|---|
 Erich von Manstein |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 24. marraskuuta 1887 Berliini, Saksa |
| Kuollut | 9. kesäkuuta 1973 (85 vuotta) Icking, Länsi-Saksa |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) |
Saksan keisarikunta Weimarin tasavalta Natsi-Saksa Saksan liittotasavalta |
| Palvelusvuodet | 1906–1944 |
| Taistelut ja sodat | |
| Sotilasarvo | Sotamarsalkka |
| Kunniamerkit | Rautaristin ritariristi tammenlehvin ja miekoin |
 Nimikirjoitus |
|
Varhaiset vaiheet
muokkaaVon Manstein syntyi Fritz Erich Georg Eduard von Lewinski -nimisenä preussilaiseen aristokraattiperheeseen Berliinissä. Hänen isänsä oli tykistökenraali Eduard von Lewinski (1829–1906) ja äitinsä Helene von Sperling (1847–1910). Erichin äidin, Helenen, nuorempi sisko Hedwig von Sperling (1852–1925) oli naimisissa kenraaliluutnantti Georg von Mansteinin kanssa (1844–1913). Pari ei kyennyt saamaan lapsia, joten he päättivät yhdessä Lewinskien kanssa, että tuolloin vielä syntymätön lapsi adoptoitaisiin heille. Kun von Manstein lopulta syntyi, Lewinskit lähettivät sähkeen Mansteineille, jossa luki seuraavaa: ”Saitte terveen pojan tänään. Äiti ja lapsi voivat hyvin. Onneksi olkoon.”[1]
Erich von Mansteinin isät eivät olleet pelkästään preussilaisia kenraaleja, vaan jopa hänen molemmat isoisänsä ja äitinsä veli olivat olleet kenraaleita (toinen isoisistä johti armeijakuntaa Ranskan–Preussin sodassa vuosina 1870–1871), hän oli myös läheistä sukua Paul von Hindenburgille, tulevalle sotamarsalkalle ja Weimarin tasavallan presidentille. Täten voidaan sanoa hänen uransa Preussin armeijassa olleen varmaa syntymästään lähtien. Toisaalta von Mansteinilla väitetään olleen myös juutalaisverta suvussaan, mutta näille väitteille ei ole löydetty uskottavia todisteita. Hän suoritti lukion Strassburgissa, josta oli tullut osa Saksaa Ranskan–Preussin sodassa. Tämän jälkeen hän vietti kuusi vuotta kadettijoukoissa (1900–1906) Plönissä ja Groß-Lichterfeldessä. Von Manstein liittyi 3. jalkaväkikaartirykmenttiin maaliskuussa 1906. Hänet ylennettiin luutnantiksi tammikuussa 1907. Lokakuussa 1913 hän pyrki sota-akatemiaan ja aloitti opiskelunsa siellä.
Ensimmäinen maailmansota
muokkaa- Pääartikkeli: Ensimmäinen maailmansota
Ensimmäisen maailmansodan aikana hän palveli sekä länsi- että itärintamalla. Hän lähti sotaan yliluutnanttina ja 2. reserviläiskaartinrykmentin adjuntanttina.
Puolassa von Manstein haavoittui vakavasti marraskuussa 1914 ja palasi palvelukseen jälleen vuonna 1915, jolloin hänet ylennettiin kapteeniksi ja pysyi esikuntaupseerina sodan päättymiseen asti.
Sotien välinen aika
muokkaaManstein meni naimisiin vuonna 1920 Jutta Sibylle von Loeschin kanssa, joka oli sleesialaisen maanomistajan tytär. Heidän suhteensa kesti vaimon kuolemaan asti vuonna 1966. He saivat kolme lasta, tyttären nimeltä Gisela ja kaksi poikaa nimeltään Gero (s. 31. joulukuuta 1922) ja Rüdiger. Heidän vanhin poikansa Gero kuoli itärintamalla 29. lokakuuta 1942.
Von Manstein sai vuonna 1919 nimityksen eteläisen rajavartioalueen yleisesikuntaupseeriksi. Sen jälkeen hän oli yksi niistä 100 000:sta sotilaasta, jotka saivat jäädä Versailles’n rauhansopimusten aikaansaamaan Reichswehriin. Hänet nimitettiin komppanian päälliköksi 1920 ja pataljoonan komentajaksi vuonna 1922. 1. helmikuuta 1927 hänet ylennettiin majuriksi ja hän alkoi työskennellä yleisesikunnassa. Hän vieraili muissa maissa tarkoituksenaan saada tietoja heidän sotavoimistaan. Ansioistaan hänet ylennettiin jälleen 1. huhtikuuta 1932 everstiluutnantiksi.
Vuonna 1933 kansallissosialistinen puolue nousi valtaan Saksassa ja heidän poliittisten tavoitteiden juokossa oli Versailles’n ”häpeärauhan” kumoaminen armeijan uudelleenaseistuksen ja laajentamisen kautta. Saman vuoden joulukuussa von Manstein ylennettiin everstiksi. Seuraavan vuoden helmikuussa hänet nimitettiin 3. maanpuolustusalueen esikuntapäälliköksi Berliiniin.
Toinen maailmansota
muokkaaErich von Manstein kuului Puolan sotaretken strategian suunnitelleiden kolmen yleisesikuntaupseerin niin kutsuttuun Arbeitstab Rundstedt -komiteaan maavoimien yleisesikunnan OKH:n alaisuudessa. Kaksi muuta olivat kenraalieversti Gerd von Rundstedt ja eversti Gunther von Blumentritt.[2] Puolan sotaretkellä von Manstein toimi von Rundstedtin komentaman etelän armeijaryhmän esikuntapäällikkönä.[3]
Vajaa vuosi Puolan sotaretken jälkeen toimeenpantu strategia (Sichelschnitt, suomeksi sirpinisku tai sirpinviilto) Ranskan valtaamiseksi oli von Mansteinin kehittämä muunnelma vanhemmasta, niin kutsutusta Schlieffen-suunnitelmasta. Alkuperäinen suunnitelma – operaatio Keltainen – hyökkäykseksi Ranskaan koukkaamalla Ardennien kautta oli Saksan yleisesikunnan OKH:n käsialaa, ja perustui sekin Schlieffeniin. Edes Adolf Hitler ei uskonut alkuperäisen operaatiosuunnitelman toteuttamiskelpoisuuteen ja hyökkäystä lykättiinkin pitkään. Toimiessaan von Rundstedtin komentaman armeijaryhmä A:n esikuntapäällikkönä lokakuussa 1939 von Manstein sai käsiinsä operaatio Keltaisen suunnitelmat. Muistelmiensa mukaan hän halveksi suunnitelmaan liittyvää luovuuden puutetta. OKH:n operaatio olisi toistanut vanhaa Schlieffen-suunnitelman koukkausta ja olisi onnistuessaankin johtanut vain ensimmäisen maailmansodan kaltaiseen rintamasotaan syvällä liittoutuneiden maaperällä. Von Manstein halusi tuloksia joilla olisi merkitystä; hän halusi lyödä liittoutuneet kokonaan yhdellä kertaa. Jo lokakuun lopussa hän oli laatinut kokonaan uuden operaatiosuunnitelman. Suunnitelman keskiössä olivat tunkeutuminen Ardennien läpi, mikä vetäisi liittoutuneiden vastahyökkäyksen puoleensa, sekä vahvat panssarikiilat, jotka ilmavoimien tukemina ohittaisivat vihollisen taistelujoukot tunkeutuen syvälle liittoutuneiden armeijoiden selustaan näiden siirryttyä torjumaan Ardennien läpi iskeviä saksalaisia.[4]
Marraskuussa 1939 von Manstein esitteli suunnitelmansa panssarikenraali Heinz Guderianille saadakseen ”panssarimiehen” mielipiteen.[5] Kun Saksan panssariaseen kehittäjänä tunnettu Guderian sai kuulla suunnitelmasta, hänestä tuli suunnitelman innokas tukija.[4] Guderian kertoo muistelmissaan pohtineensa onnistumisen ehtona olevan se, että riittävästi panssarivoimia keskitettäisiin suunnitelman toteuttamiseen; mieluiten aivan kaikki. Lopulta joulukuun neljäs päivä von Manstein toimitti pääesikuntaan operaatiosuunnitelmaan liittyvän muistionsa, johon oli saatu myös tämän esimiehen Gerd von Runstedtin allekirjoitus.[5] Von Mansteinilla oli kuitenkin vaikeuksia saada suunnitelmalleen riittävästi painoarvoa. Hän pommittikin uupumatta pääesikuntaa aina vain uusilla operaatioon liittyvillä muistioilla, joutuen näin lopulta armeijan ylijohdon epäsuosioon. Ongelmana oli, ettei uuden aselajin panssarivaunujen uskottu pystyvän suunnitelman edellyttämään manööveriin liikkua itsenäisesti pitkälle syvyyteen saartamaan vihollinen.[4] Guderianin muistelmissaan esittämän arvion mukaan von Manstein siirrettiin juuri peräänantamattomuudesta tässä asiassa von Runstedtin esikunnasta oman jalkaväkiarmeijakunnan johtoon. Guderianin mukaan hän olisi itse toivonut vähintäänkin panssariarmeijakuntaa, mutta tämä toive nimenomaisesti evättiin.[5] Kuin kohtalon oikusta von Mansteinin onnistui kuitenkin esitellä suunnitelmansa itselleen Hitlerille ollessaan tämän vieraana helmikuussa 1940.[4] Oli nimittäin niin, että nimenomaan uuden komennon vastaanottaneet upseerit kutsuttiin tapaamiseen johtajan kanssa. Tätä mahdollisuutta puhua suoraan Hitlerin kanssa ei välttämättä olisi tarjoutunut, mikäli von Manstein olisi jatkanut vanhassa tehtävässään.[5] Hitler ihastui suunnitelmaan oikopäätä ja vain kolme päivää myöhemmin von Mansteinin suunnitelma oli valittu toteutettavaksi.[6]
OKH vastusti uhkarohkeaa ja kaavoista poikkeavaa suunnitelmaa voimakkaasti ja esimerkiksi yleisesikuntapäällkkö Franz Halder – alkuperäisen operaatio Keltaisen käsikirjoittaja – kutsui suunnitelmaa ”mielettömäksi” tahtoen panssarien odottavan hitaampaa tykistöä ja jalkaväkeä tehokkaan yhteishyökkäyksen toteuttamiseksi. Panssaristrategi Guderian puolestaan inhosi Halderin vanhakantaista ajatusta kaikkien aselajien yhteishyökkäyksestä ja puhui nimenomaan ilmavoimien ja panssarien varaan nojaavien nopeiden ja syvien iskujen puolesta. Jopa liittoutuneiden keskuudessa maineen yhtenä parhaista saksalaisista sotilaista saanut von Rundstedt epäili suunnitelman olevan liian vaativa toteutettavaksi. Guderian totesikin muistelmissaan operaatisouunnitelman olleen niin poikkeuksellinen, että suunnitelmaan uskoivat vain von Manstein, Hitler ja hän itse. Von Manstein sen sijaan ei saanut taidonnäytteestään juuri kiitosta; hän komensi pelkästään yhtä jalkaväkiarmeijakuntaa toisessa hyökkäysaallossa ja Hitler jopa myöhemmin väitti suunnitelman olleen hänen omansa.[6]
Operaatio Barbarossan aikana von Manstein komensi Krimin niemimaan ja Leningradin alueella toimivia armeijoita, kunnes von Manstein ylennettiin etelän armeijaryhmän komentajaksi. Tässä asemassaan von Manstein saavutti suurimmat modernin sodankäynnin meriittinsä. Huolimatta neuvostoliittolaisten sotilas- ja materiaaliylivoimasta hän kykeni pysäyttämään puna-armeijan voitokkaan etenemisen tuoreeltaan Stalingradin taistelun jälkeen ja valtasi Harkovan vastahyökkäyksellään.
Vaikkakaan von Manstein ei koskaan kyseenalaistanut Hitlerin asemaa armeijan ylipäällikkönä, hän oli yksi niistä harvoista kenraaleista, jotka uskalsivat sanoa vastaan, usein pääesikunnan katsoessa vierestä. Tämä olisi johtanut jonkun muun kohdalla korvaamiseen toisella upseerilla, mutta von Manstein oli Hitlerin silmissä kerta toisensa jälkeen todistanut kykynsä. Lopulta von Mansteinin näkemyserot Hitlerin kanssa johtivat hänen viraltapanoonsa vuonna 1944. Mansteinin kehittyneeseen strategiseen näkemykseen on mahdollisesti vaikuttanut se, että hän oli innokas ja myös melko vahva shakinpelaaja.
Sodan jälkeen
muokkaaToisen maailmansodan jälkeen vuonna 1949 brittiläinen sotatuomioistuin tuomitsi hänet 18 vuoden vankeuteen sotarikoksista, mutta von Manstein vapautettiin neljä vuotta myöhemmin lääketieteellisiin syihin viitaten.
Sittemmin hän palveli Saksan liittotasavallan hallituksen sotilasasiain laskuun auttaen Bundeswehrin muodostamisessa ja von Manstein nimettiin tuoreen armeijan kunniaesikuntapäälliköksi. Hän neuvoi sotilasasiain neuvonantajana liittohallitusta vuoteen 1960 asti ainoana entisenä Wehrmachtin sotamarsalkkana.
Lähteet
muokkaa- ↑ von Manstein, E.: Soldat im 20. Jahrhundert, 5. painos, 2002, s. 10)
- ↑ McGarthy, Peter ja Mike Syron: Panssarisota, s. 57. Koala-Kustannus, 2012.
- ↑ McGarthy, Peter ja Mike Syron: Panssarisota, s. 58. Koala-Kustannus, 2012.
- ↑ a b c d McCarthy Peter ja Mike Syron: Panssarisota, Koala-kustannus 2012, s. 74-78.
- ↑ a b c d Guderian, Heinz: Panzer Leader (saksankielinen alkp. Erinnerungen eines Soldaten), s. 89-90. Penguin Books, 2009.
- ↑ a b McCarthy Peter ja Mike Syron: Panssarisota, Koala-kustannus 2012, s. 74-78.
Kirjallisuutta
muokkaa- Manstein, Erich V.: Menetetyt voitot – Marsalkan sotamuistelmat 1939-44 Suomentanut Matti Kettunen. Porvoo: WS Bookwell Oy, 2001. ISBN 952-91-3066-X
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Erich von Manstein Wikimedia Commonsissa