Léon Bakst

Lev Samoilovitš, Leyb-Khaim Izrailevits Rozenberg, myös Rosenberg (ven. Лев Самойлович Розенберг), yleisemmin Léon (Nikolajevitš) Bakst (ven. Лео́н Никола́евич Бакст); (9. toukokuuta (J: 27. huhtikuuta) 1866 Grodno, Grodnon kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 27. joulukuuta 1924 Rueil-Malmaison, Haut-de-Seine, Ranska) oli ranskalaistunut valkovenäläinen taidemaalari, lavastaja ja pukusuunnittelija.

Léon Bakst
Leon Bakstin omakuva vuodelta 1893.
Henkilötiedot
Syntynyt	27. huhtikuuta 1866 Grodno, Valko-Venäjä
Kuollut	27. joulukuuta 1924 Rueil-Malmaison
Kansalaisuus	valkovenäläinen, venäläinen, ranskalainen
Taiteilija
Salanimi	Léon Bakst
Ala	taidemaalaus, lavastustaide, pukusuunnittelu
Taidesuuntaus	symbolismi, jugend
Kuuluisimpia töitä	Zeuksen salama (Terror Antiquus), 1908
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Léon Bakst, valokuva Albert Witzel 1917

Ljubov Pavlovna Tretjakova Gritsenko (1870-1928), taiteilijan vaimo, Léon Bakst 1903

Suku ja koulutus

Leyb Rosenberg syntyi Hrodnassa, Venäjän keisarikunnassa, nykyisen Valko-Venäjän alueella keskiluokkaiseen ortodoksijuutalaisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat osakekauppias ja Talmud-oppinut Israel Samuil Baruch Haimovitš Rabinovitš ja Basia Pinhusovna, ensimmäisen killan kauppiaan Pinkhus Haimovitš Rosenbergin tytär. Heille syntyi kymmenen lasta, joista neljä eli aikuiseksi asti.

Isoisä Pinkhus Rosenberg oli työskennellyt Pariisissa räätälinä, edennyt yhteiskunnallisessa asemassaan ja perustanut menestyneen yrityksen, joka toimitti huopakankaita Venäjän armeijalle ja keräsi tällä kaupankäynnillä merkittävän pääoman. Hän lähti Venäjälle, sai kunniakansalaisen aseman ja jatkoi menestyksekästä uraansa liikemiehenä. Isoisä lahjoitti paljon köyhien turvakodille, ja Aleksanteri II itse kätteli häntä tämän johdosta. Perhearkiston mukaan Pinkhus Rosenbergillä oli toisesta avioliitostaan kuolleena syntynyt poika, ja hän toivoi miespuolista perillistä tyttärensä Basian lisäksi. Rosenberg pyysi luvan keisarilta ja adoptoi tyttärensä aviomiehen Samuil Baruchin, pelastaen näin hänet armeijapalveluksesta ja antaen hänelle mahdollisuuden tulla perillisekseen.

Koska Leybin isoisä oli poikkeuksellisen menestynyt räätäli, keisari soi tälle erittäin hyvän aseman Venäjällä. Tyylikkäästi pukeutuvalla isoisällä oli suuri ja hienosti Napoleon III -tyyliin sisustettu huoneisto täynnä antiikki- ja koriste-esineitä Pietarissa, pääkatu Nevski Prospektilla. Kun Leybin vanhemmat muuttivat Pietariin, poika vieraili isoisän luona joka lauantai. Hän sanoi isoisän ylenpalttisesti koristellun huoneiston tehneen häneen lapsena suuren vaikutuksen, ja hän kävi siellä aina mielellään. 12-vuotiaana Leyb voitti piirustuskilpailun ja päätti ryhtyä taidemaalariksi. Vanhemmat eivät kuitenkaan hyväksyneet ajatusta ja jopa heittivät pois hänen värinsä ja maalinsa.

Leybin maalauskyvyt näkyivät jo nuorena, hänen kiinnostukseensa taiteeseen vaikutti hänen opettajansa Andrei Dmitrievitš Losev Pietarin 6. kymnaasissa. Ensimmäinen taiteellinen menestys tuli jo lukioikässä vuonna 1883, jolloin julistettiin kilpailu parhaasta runoilija Vasili Žukovskia esittävästä muotokuvasta. Leyb voitti sen kopioimalla mestarillisesti kaiverruksen. Samana vuonna hän keskeytti lukio-opinnot ja siirtyi M. M. Antokolskin neuvosta opiskelemaan vapaaehtoisena Pietarin taideakatemiassa, jossa hän suoritti kaikki kurssit kipsipatsaitten piirtämisestä kenttätutkimuksiin. Hän ei ollut päässyt opiskelemaan osallistumalla pääsykokeisiin. Leyb Rosenberg ei kuitenkaan voinut valmistua Taidekatemiasta vuonna 1887 hopeamitalityönsä aiheuttaman skandaalin vuoksi: Leybin Pietà-aiheinen maalaus oli liian ilmeikäs ja innovatiivinen arvostelulautakunnan jäsenille. Neitsyt Maria esitettiin punaisin itkettynein silmin ja opetuslapset köyhinä juutalaisina. Opiskelutoveri Valentin Serovin ja useiden opettajien vetoomukset vaikuttivat siihen, että työn luonteen syyksi laitettiin tekijän "heikko näkökyky".

Vanhemmat erosivat ja perustivat uudet perheet. Äitipuolen kanssa asuminen kävi mahdottomaksi, joten neljä sisarusta lähtivät omilleen ja vuokrasivat oman asunnon. Koska vanhimpana lapsena Leyb oli vastuussa sisarestaan Rosaliasta ja Sophiesta sekä veljestään Isaiahista, josta tuli toimittaja ja teatterikiitikko, hän "otti vastaan kaikenlaisia ​​maalaustöitä" ja työskenteli osa-aikaisena lehti- ja kirjakuvittajana vuodesta 1888 lähtien. Sisaret antoivat tunteja yksityisoppilaille ja Isaiah kirjoitti teatterikritiikkejä, mutta Leyb ansaitsi heistä eniten.

Léon Bakstin syntymän 150-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2016 julkaistu postimerkki Valko-Venäjällä

Hän muutti sukunimensä Rosenberg ensimmäisen taidenäyttelynsä yhteydessä vuonna 1889 nimeksi Bakst, joka perustui joko hänen äitinsä tyttönimeen, hänen äitinsä isoäidin tyttönimeen tai jonkun muun kaukaisen sukulaisen sukunimeen Baxter.

Yksityiselämä

Léon Bakst oli naimisissa kuvataiteen kerääjä ja filantrooppi Pavel Tretjakovin tyttären, taiteilija N. N. Gritsenkon lesken Ljubov Pavlovna Tretjakova Gritsenkon (1870-1928) kanssa vuosina 1903-1910. Bakst oli kääntynyt Varsovassa luterilaiseen uskoon solmiakseen kristillisen avioliiton. Hän pyysi keisarilta lupaa saadakseen käyttää virallisesti sukunimeä Bakst sukunimen Rosenberg sijaan avioitumisen yhteydessä. Avioliitto Ljubov Gritsenkon kanssa kariutui pian vihkimisen jälkeen, jatkui vielä vuonna 1906 ja loppui lopullisesti vuonna 1907 ennen heidän poikansa Andrein syntymää. Virallinen avioero tuli vuonna 1910. Ljubov Gritsenkolla oli ensimmäisestä avioliitostaan tytär Maria, johon Bakst kiintyi suuresti ja jonka kanssa hän piti yhteyttä kuolemaansa asti. Hänen poikansa Andrei Lvovitš Bakst (1907-1972) oli teatteri- ja elokuvataiteilija. Lokakuun vallankumouksen 1917 jälkeen Bakts auttoi ex-vaimonsa ja poikansa pakenemaan Neuvosto-Venäjältä.

Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Léonin sisar - kirjailija, runoilija ja kääntäjä Rosalia Manfred - kuoli nälkään Venäjällä vuonna 1918. Hänellä oli poika Albert Manfred, josta tuli kuuluisa historioitsija. Saatuaan uutisen sisarensa kuolemasta Bakst sai hermoromahduksen ja sairastui niin vakavasti, ettei sietänyt valoa, melua tai kosketusta. Hänen palvelijansa Linda käytti tämän tilaa hyväkseen varastaakseen isäntänsä rahat – hän otti itselleen kaikki taloon tuodut työpalkkiot ja uhkaili taiteilijaa pakottaen hänet sisällyttämään testamenttiinsa itsensä ja miehensä. Bakst onnistui lähettämään viestin vaikutusvaltaiselle ystävälle ja suojelijalle, filantrooppi Alice Warder Garrettille (1877-1952), joka auttoi veljelleen ja perheelleen omistautunutta Sophia-sisarta (naim. Kljatško) pelastamaan Léonin. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 1914, kun rouva Garrett oli diplomaattimiehensä kanssa Euroopassa, ja Bakst luotti Garrettiin pian sekä uskottuna että agenttina.

Taiteellinen ura

Léon Bakstin taide oli 1880-1890- luvuilla hyvin realistista ja hänellä oli läheiset suhteet taideakatemian aikana Vaeltajat-taiteilijaryhmään kuten Mihail Nesteroviin, Viktor Vasnetsoviin ja Valentin Seroviin. Töitten nimet kuten "Arkunkantajat", "Itsemurha" ja "Epäsuhtainen pariskunta" kuvastivat tätä realismia. Vuonna 1890 hän jatkoi opintojaan akvarellimaalari Albert Nikolajevitš Benoisin luona ja tutustui tämän veljeen Aleksandr Benois'hin. 1890-luvun puolivälissä hänestä tuli jäsen kirjailijoiden ja taiteilijoiden muodostamaan yhteisöön nimeltä Nevskin Pickwickit, jonka perustajina olivat Sergei Djagilev sekä Aleksandr Benois, ja tämä yhteisö muodosti myöhemmin Mir iskusstva -nimisen taidesuuntauksen sekä ryhmän.

Vuonna 1889 Bakst perusti yhdessä Sergei Djagilevin kanssa vaikutusvaltaisen aikakauslehden Mir Iskusstva (suom. Taiteen maailma). Lehden sivuilla oli Bakstin grafiikkaa, ja nämä työt kohottivat hänet myös suuren yleisön tietoisuuteen.

Hän esitteli töitään 1890-luvun alkupuolella akvarellimaalareiden yhdistyksen järjestämissä näyttelyissä. Hän oleskeli vuosina 1891–1892 pitkiä aikoja Euroopassa ja vuodesta 1893 lähtien Pariisissa, missä hän opiskeli Académie Julianissa, mutta vieraili kuitenkin usein Pietarissa. Hän oli Pariisissa myös Jean-Léon Gérômen studion ja Albert Edelfeltin oppilaana.

Vuonna 1897 hän lähti rakkaussuhteensa epäonnistuttua Pohjois-Afrikkaan, jossa saadut vaikutteet herättivät hänen kiinnostuksensa Lähi-Itään ja orientalismiin. Vuonna 1907 matka Kreikkaan, jossa hän tutustui myös arabialaiseen ja turkkilaiseen kulttuuriin, jätti pysyvät jäljet hänen taiteeseensa.

Nousu kuuluisuuteen

Amedeo Modigliani, Leon Bakst, 1917.

Bakst maalasi myös muotokuvia Filipp Maljavin (1899), Vasili Rozanov (1901), Andrei Belyi (1905) sekä Zinaida Gippius (1906). Hän työskenteli suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitšin lasten taideopettajana. Vuonna 1902 hän sai tilauksen keisari Nikolai II:lta, ja näin syntyi Pariisissa maalaus Venäläisten merimiesten tapaaminen.

Vuonna 1898 Bakst asetti teoksiaan esille Djagilevin järjestämässä ensimmäisessä suomalaisten ja venäläisten taiteilijoiden näyttelyssä, Pietarissa, joka oli osa Mir iskusstvan näyttelyä. Myös Münchenissä hän osallistui Secession-museon näyttelyyn, jonka teemana ja järjestäjänä oli Venäläisten taiteilijoiden yhdistys.

Vuoden 1905 vallankumouksellisen liikehdinnän aikana Bakst työskenteli avustajana lehdille kuten taidelehti Zolotoje runo (ven. Золотое руно, Kultainen talja, ilmestyi 1906-1909, Mir iskusstvan moskovalainen vastine), Valeri Brjusovin arvostettu kirjallisuuslehti, symbolistien äänenkannattaja Vesy (ven. Весы, Vaaka, ilmestyi 1904-1909), poliittinen satiirilehti Župel (ven. Жупел, 'Pelätin', ilmestyi 1905-1906); sen seuraaja, poliittinen satiirilehti Adskaja Pošta (ven. Адская почта, 'Helvetin posti', ilmestyi 1906), satiirinen huumorilehti Satyricon (ven. Сатирикон, ilmestyi 1900-1914) ja taidekuvalehti Apollon (ven. Аполлон, ilmestyi 1909-1917), johon hän suunnitteli vuonna 1909 kaksi ensimmäistä kantta.

Hän osallistui myös nimekkäiden aikakauslehtien kuten "Keisarillisten teatterien vuosikirja" (ven. Ежегодника Императорских театров) ja "Venäjän taideaarteet" (ven. Художественные сокровища России) tekemiseen. Ensinmainittuun ylelliseksi muodostuneeseen taidejulkaisuun hänet kutsui mukaan Sergei Djagilev vuonna 1900. Hän teki myös kirjojen graafista suunnittelua, muun muassa Aleksandr Blokin vuonna 1907 ilmestyneeseen 'Luminaamio' (ven. Снежная маска) runoteokseen.

Léon Bakst osallistui ensimmäistä kertaa Pariisin syyssalonkiin vuonna 1905, ja vuodesta 1906 lähtien hänet hyväksyttiin salongin elinikäiseksi jäseneksi.

Näyttämötaide

Bakst työskenteli 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella eritoten näyttämötaiteen eli lavastamisen ja pukusuunnittelun parissa Keisarillisissa teattereissa tuotannoissa kuten Le Coeur de la Marquise (1902) ja Puppenfee (engl. Fairy Doll, 1903, Eremitaašin teatteri) sekä työsti joukon kreikkalaisia tragedioita kuten Hippolytus (1902), Oedipus et Colonus (1904) ja Antigone (1904). Vuodesta 1902 lähtien hän työskenteli näyttämösuunnittelijana näissä tuotannoissa, jotka esitettiin Eremitaašin teatterissa ja Pietarin Aleksandrinskin teatterissa.

Vuodesta 1908 lähtien hän sai nimeä Sergei Djagilevin johtaman Ballets russes'n suunnittelijana. Hän toteutti esimerkiksi baletit Cléopâtre (1909), puvustus Les Orientales (1910), Šeherazade (1910), Carnaval (1910), puvustus Tulilintu (1910), Narcissus (1911), Le Spectre de la Rose (Ruusu-unelma, 1911), Daphnis et Chloé (1912), L'après-midi d'un faune (Faunin iltapäivä, 1912), Le Dieu bleu (1912), Thamar (1912), Jeux (1912), Papillons (1914), La légende de Joseph (1914), Les Femmes de Bonne Humeur (1917), The Sleeping Beauty (Prinsessa Ruusunen, Lontoo 1921) ja lavastus (postuumisti?) The Gods Go A-Begging (1928).

Bakst perusti suunnittelunsa antiikin, orientin, biedermeierin ja muihin 1800-luvun tyylisuuntiin. Hän oli hankkinut näistä laajat tiedot matkoillaan ympäri Eurooppaa 1890-luvulla. Vuonna 1912 hän vietti useita viikkoja Kaukasuksella perehtymässä baletin Thamar aihepiiriin.

Koko Ballets russes'ille työskentelemänsä ajan hän asui Euroopassa, koska Venäjän juutalaisena hänellä ei ollut oikeutta asua vakituisesti oman seurakuntansa ulkopuolella. Bakst karkotettiin Pietarista juutalaisena ilman oleskeluoikeutta vuonna 1909, koska hän kääntyi mielenilmaisuna takaisin juutalaisuuteen kristinuskosta, johon hän oli kääntynyt vuonna 1903 naimisiin mennäkseen.

Vuosina 1911-1913 hän osallistui Anna Pavlovan balettiseurueen tuotantoihin ja kahteen Ida Rubinsteinin balettiseurueen tuotantoon suunnittelemalla puvustuksen ja lavasteet. Salomé, tansseja Oscar Wilden näytelmään, Théâtre du Châtelet, Pariisi 1912, musiikki Aleksandr Glazunov ja La Pisanelle où la mort parfumée, Théâtre du Châtelet, Pariisi 1913, libretto Gabriele d'Annunzio, musiikki Ildebrando Pizzetti, näyttämöohjaus Vsevolod Meyerhold.

Venäjän-vierailullaan vuonna 1912 Bakst sai viranomaisilta virallisen käskyn lähteä Pietarista, koska hiljattain hyväksytty laki kielsi juutalaisia ​​asumasta pohjoisessa pääkaupungissa eli Pietarissa. Hänet oli vuonna 1899 nimitetty Pietarin kunniakansalaiseksi taiteellisten ansioitten vuoksi, hän oli ollut mm. Nikolai II:n lasten taideopettajana ja saanut keisarilta tilaustyön vuonna 1902. Bakst esitti henkilökohtaisen vetoomuksensa keisarille ja palasi Pariisiin, missä hän jatkoi menestyksekästä uraansa ja sai vähän ennen kuolemaansa vuonna 1924, Ranskan Kunnialegioonan ritarikunnan jäsenyyden.

Vuonna 1914 Bakst valittiin varsinaiseksi jäseneksi Venäjän Keisarilliseen taideakatemiaan, mutta häneltä evättiin oikeus oleskella Pietarissa. Keväällä 1914 hän kärsi loppuunpalamisesta sekä masennuksesta ja lähti lääkärin määräyksestä Sveitsiin saamaan täydellistä lepoa työasioista sekä hoitoa. Hänen sisarensa Sophia Kljatško ja veli Isaiah lapsineen matkustivat taiteilijan tueksi Montreux'hon. Vähitellen lääkäri antoi luvan ryhtyä taas maalaamaan ja Bakst palasi Geneven kautta (jossa Djagilev myös oleskeli) Pariisiin työskentelemään entisellä vauhdilla, kun I Maailmansota oli jo käynnissä.

Vuonna 1918 hän katkaisi suhteensa Sergei Djagileviin ja hänen Ballets russes seurueeseensa, välirikko oli lähinnä Djagilevin itse aiheuttama. Vuoden 1917 lopulla Djagilev itse asiassa pakotti Bakstin kehittämään lavastuksia balettiin La Boutique Fantasque. Hän ei ollut maksanut balettiin Jeux vuonna 1913 tehdyistä lavastustöistä eikä kertonut luonnosten tarkkoja toimituspäiviä. Tämän projektin vuoksi Bakst joutui lykkäämään paljon muita suuria työtilauksiaan, ja käytti suunnittelemiseen aikaa yli vuoden. Ilmoittamatta asiasta Bakstille Djagilev hyväksyikin André Derainin lavastussuunnitelmat ja teos sai ensi-illan Lontoossa kesäkuussa 1919. Estääkseen mahdollisen konfliktin Djagilev lanseerasi lehdistökampanjan, jossa hän kritisoi Bakstin taidetta "vanhentuneeksi eikä enää kiinnostavaksi". Kolmenkymmenen vuoden yhteistyön ja 16 yhteisen balettiproduktion jälkeen Djagilevin teko oli Bakstille murskaava isku.

Keväällä 1920 Bakst kärsi erakoitumisesta ja psyykkisistä ongelmista, jotka olivat pahentuneet hänen sisarensa Rosalian kuoleman jälkeen vuonna 1918. Syksyyn mennessä hän oli kuntoutunut Etelä-Ranskassa sukulaisten kanssa vietetyn kesän jälkeen niin paljon, että työskenteleminen oli taas mahdollista. Hän palasi kuitenkin vielä vuonna 1921 tekemään Prinsessa Ruususen puvustuksen ja lavastuksen Ballets russes'in Lontoon esitystä varten.

Muu taiteellinen työ

Venäjällä oleskelunsa aikana hän opetti kuuluisassa pietarilaisessa E. N. Zvantsevan taidekoulussa, ja yksi hänen oppilaistaan vuosina 1908-1910 oli Marc Chagall, joka oli kuuliainen mutta kuitenkin omanperäisen kapinallinen oppilas. Heidän suhteensa rikkoutui vuonna 1910, sillä Bakst kehotti Chagallia olemaan matkustamatta Pariisin. Siellä näet siitä aiheutuisi nuorelle maalarille vain taiteellisia harmeja, ja taloudellisesti olisi mahdollista kokea jopa nälkäkuolema.

Vuonna 1912 Keisarillisen baletin Lontoon-kiertueen jälkeen Bakstista tuli todellinen tähti Englannissa, Bloomsbury-ryhmän suosikki ja hän vaikutti kokonaisen nuorten brittitaiteilijoiden joukon muodostumiseen. Lavastussuunnittelijan työnsä lisäksi häneltä tilasivat taidetta art deco -aikakaudella useat englantilaiset toimeksiantajat. Bakstin näyttely Lontoon Fine Art Societyssa oli valtava menestys, jonka jälkeen James ja Dorothy de Rothschild kutsuivat Bakstin suunnittelemaan sisustusta omistamaansa Waddesdonin kartanoon vuonna 1913. Bakst loi sarjan luonnosmuotokuvia ja seitsemän Prinsessa Ruusunen -aiheista paneelia, jonka hahmojen malleina oli käytetty Rotschildien perheenjäseniä. Tarina on kuvattu seitsemässä seinäpaneelissa, jotka reunustavat Buckinghamshiressa sijaitsevan kartanon soikean, teatterityylisen "Bakst-huoneen" seiniä.

Bakstin monipuolinen lahjakkuus ulottui eri alueille: hän työskenteli vaatteiden, lavasteiden, sisustusten, tekstiilien jne. suunnittelijana. Rothschildien Waddesdonin kartanon sisustussuunnittelun lisäksi hän suunnitteli myös näyttelyitä Mir iskusstva -ryhmässä ja työskenteli huonekalu- ja sisustussuunnittelijana "Sovremennoje Iskusstvossa" (ven. "Nykytaide").

Amerikkalainen silkkiteollisuusliikemies Arthur Selig kutsui Bakstin tekemään tekstiilisuunnittelua Yhdysvaltoihin ja heidän yhteistyönsä onnistui ja menestyi mainiosti. Bakstin työt olivat laajalti esillä Yhdysvalloissa. Berliinin Photographic Companyn New Yorkin johtaja Martin Birnbaum järjesti Bakstin töistä vuonna 1913 New Yorkissa näyttelyn, joka oli esillä myös Detroitissa (1913), Buffalossa (1914), Cincinnatissa (1914), Chicagossa (1914) ja Montrealissa (1914).

Vuonna 1922 hän vieraili Yhdysvalloissa Baltimoressa Evergreen Housessa, amerikkalaisen ystävänsä Alice Garrettin asunnossa. Bakst suunnitteli Evergreen Housen ruokasalin sisustuksen šokeeraavan kirkkaankeltaisen ja kiinanpunaisen yhdistelmäksi. Taiteilija teki talon pienestä noin vuodelta 1885 peräisin olleesta voimistelusalista värikkään modernistisen yksityisteatterin. Se on ainoa säilynyt Léon Bakstin suunnittelema yksityisteatteri, joka kunnostettiin vuonna 1990 alkuperäiseen asuunsa. Alice Garrettista tuli Bakstin agentti Yhdysvalloissa hänen palattuaan takaisin kotiin vuonna 1920, ja Garrett järjesti kaksi näyttelyä taiteilijan töistä New Yorkin Knoedler Galleryssä sekä kiertäviä näyttelyitä Yhdysvalloissa.

Muotisuunnittelu

1910-luvun alussa Bakst alkoi suunnitella ammattimaisesti vaatemallistoja. Hänen asiakkaansa ​​olivat ylhäisön parista: suuriruhtinatar Jelena Vladimirovna Romanova (Aleksanteri II:n pojantytär), ranskalainen näyttelijä Eva Lavalière; aateliset Fjokla Georgijevna Orlova-Davidova, sisarukset Jelena Pavlovna Olive ja ruhtinatar Natalia Pavlovna Gortšakova. Vuosina 1912-1913 Bakst suunnitteli vaatteita Jeanne Paquinin pariisilaiselle muotitalolle. Hän teki vuonna 1913 kolmen vuoden sopimuksen Paquinin muotitalon kanssa ja suunnitteli kenkiä Camille Roger'lle sekä hattuja Hellsterille. Bakstin Paquinille tekemä mallisto saavutti suuren maineen Pariisissa keväällä 1913 ja siitä tehtiin kokosivun valokuvitettu artikkeli amerikkalaiseen Vogue muotilehteen jo kesäkussa 1912. Asukokonaisuuksiin kuuluivat myös Bakstin suunnittelemat hatut, niiden harsot, kengät, hansikkaat ja kampaukset.

Bakstia voidaan pitää suunnittelijana, joka toi orientalistisen tyylin länsimaiseen pukumuotiin.

Perintö

Léon Bakst kuoli Pariisin esikaupungissa vuonna 1924 keuhkoödeemaan. Hänen hautansa sijaitsee Pariisissa Batignollesin hautausmaan osastossa numero 25.

Léon Bakstin kotikaupungissa Hrodnassa on hänelle nimetty katu. Vuonna 2016 hänestä julkaistiin postimerkki Valko-Venäjällä.

Eräitä teoksia

• 
  Walter Nouvel, 1895
• 
  Dmitri Filosofov, 1897
• 
  Aleksandr Benois, 1898
• 
  Vasili V. Rozanov, 1901
• 
  Le souper, 1902
• 
  Venäläisen laivaston kunniaksi järjestetty karnevaali Pariisissa, 1902
• 
  Andrei Belyi, 1905
• 
  Zinaida Gippius, 1906.
• 
  Andreï Biély
• 
  Sergei Djagilev, 1906
• 
  Terror Antiquus, (Zeuksen salama), 1908.
• 
  Ida Rubinstein, n. 1910
• 
  Šeherazade, 1910
• 
  Tulilintu, 1910
• 
  Cléopâtre, 1910
• 
  Le Spectre de la Rose (Ruusu-unelma), 1911
• 
  Narcissus, 1911
• 
  Faunin iltapäivä, 1912
• 
  Le Dieu bleue, 1912
• 
  Vaatesuunnitelmia Jeanne Paquinin muotitalolle, Pariisi 1912
• 
  Tulilintu luonnos, 1915
• 
  Les Orientales, 1917

Aiheesta muualla

• Silverage.ru (Arkistoitu – Internet Archive) (venäjäksi)
• Rollins.edu (englanniksi)
• Leon Bakst, Absolutearts (englanniksi)
• Léon Bakst'n teoksia, The Russian Art Gallery (englanniksi)
• Léon Baktsin vaatesuunnittelua Venäjällä 1910-luvulla (venäjäksi)