Mandoliini

Mandoliini on Italiassa ja Saksassa 1700-luvun alussa kehittynyt kielisoitin.^[1]

Tämä artikkeli kertoo soittimesta. Mandoliini on myös keittiötyökalu.

Kielet ja viritys

Mandoliinin tyypillinen kielten määrä on vaihdellut eri aikoina. Nykyään yleisin mandoliini on napolilainen mandoliini, jossa on neljä kieliparia eli kahdeksan kieltä. Mandoliinissa voi myös olla kaksitoista tai jopa kuusitoista kieltä, joista kolme (12-kielisessä) ja neljä (16-kielisessä) on aina viritetty samaan vireeseen. Kahdeksankielisessä on kieliparit samassa vireessä. Mandoliinin viritys on samanlainen kuin viululla (G–D–A–E).

Soittaminen

Mandoliinin ääni ei ole kantava, ja jos sitä soitetaan samaan aikaan esimerkiksi viulun kanssa, ääni hukkuu lähes täysin. Mandoliinia soitetaan yleensä plektralla.

Tyypillisesti mandoliinilla soitetaan melodioita tai perusmelodian toista ääntä. Plektralla aikaansaadaan yhtenäinen tremolo-äänimatto, jonka syntyä parikielet auttavat. Soittajilla näyttää oikea käsi tärisevän sen heiluessa niin nopeasti ylös-alas ja sivulle. Mandoliini on myös erinomainen sointusäestyksessä, kitaran tai banjon tapaan, sen ääni soi kuuluvasti, soittimen pienestä koosta huolimatta. Tämä vaatii usein plektran käyttöä.

Versiot

Mandoliinista on kehittynyt erilaisia versioita, kuten mandola, oktaavimandoliini ja mandosello. Mandola on isokokoisempi kuin mandoliini ja sen ääniala on hieman matalampi kuin tavallisen mandoliinin. Se viritetään yleensä C3-G3-D4-A4, eli kvinttiä alemmas kuin mandoliini. Oktaavimandoliini eroaa tavallisesta mandoliinista suuremmalla koollaan ja oktaavin matalammalla äänialallaan (vire on G2-D3-A3-E4). Mandosellon ääniala on vielä matalampi kuin oktaavimandoliinin (vire on C2-G2-D3-A3 eli sama kuin sellolla). On olemassa myös sähkömandoliineja. Kontramando ei nimestään huolimatta ole mandoliinisoitin, vaan kitaran sukuinen matalan ääniskaalan instrumentti. Kontramandolla on kaksi perusvirettä: kaksi oktaavia alemmas kuin mandoliini (G1-D2-A2-E3) tai samaan vireeseen kuin kontrabasso (E1-A1-D2-G2). ^lähde?

Historia

Mandoliini kehittyi suuremmasta mandora-soittimesta, jota oli käytetty noin 1500-luvulla.

Mandoliinia on käytetty useissa erilaisissa musiikin tyylilajeissa. Tunnetuimpia mandoliinille säveltäneitä klassisia säveltäjiä ovat olleet Antonio Vivaldi (1678–1741), Johann Nepomuk Hummel (1778–1837) ja Raffaele Calace (1863–1934). Sergei Prokofjevin (1891–1953) baletin Romeo ja Julia osissa 25 ("Mandoliinitanssi") ja 48 ("Aamuserenadi") mandoliinilla on tärkeä osa. Mandoliinia alettiin käyttää 1900-luvulla bluegrass- ja jazz-musiikissa.

Suomalaisessa pelimannimusiikissa mandoliini oli pitkään vähemmän arvostettu kuin viulu, klarinetti tai haitari, mutta arvostus on noussut 1900-luvun loppuvuosikymmeninä.^[2]

Populaarimusiikissa mandoliinia on käytetty muun muassa kappaleissa "Teuvo, Maanteiden kuningas" (ja useissa muissa Leevi and the Leavingsin kappaleissa), "Perutaan häät" (Anne Mattila), "Losing My Religion" (R.E.M., soittajana Peter Buck) ja "Battle of the Evermore" (Led Zeppelin).

Tunnettuja mandoliinivirtuooseja on nykyään vähän. Erityistä mainetta on saavuttanut Alison Stephens, joka on omistautunut nimenomaan klassiselle mandoliinille.

Katso myös

Mandoliinikonsertto

Lähteet

↑ Mandolin Encyclopedia Britannica. Viitattu 25.1.2022.
↑ Pentti Ojajärvi: Mandoliini suomalaisessa pelimannimusiikissa - mestaripelimanni Heikki Lahden pelimannimandolinismi Karelia AMK. 2015. Viitattu 25.1.2022.

Kirjallisuutta

Heikkilä, Sauli: Mandoliinin maailmanhistoria : Kaksoisvirroilta kammareihin. Rajamäki: Aviador, 2022. ISBN 978-952-381-126-3

[1] Mandolin Encyclopedia Britannica. Viitattu 25.1.2022.

[2] Pentti Ojajärvi: Mandoliini suomalaisessa pelimannimusiikissa - mestaripelimanni Heikki Lahden pelimannimandolinismi Karelia AMK. 2015. Viitattu 25.1.2022.

[1]

[2]