Matti Paasivuori
Matti Paasivuori (vuoteen 1906 Hälleberg, ent. Hällberg, 6. toukokuuta 1866 Ilmajoki – 16. kesäkuuta 1937 Helsinki) oli suomalainen kirvesmies, ammattiyhdistysjohtaja ja poliitikko, joka loi uransa työväenliikkeessä. Paasivuori oli sekä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen että Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajana kolmesti 1910–1920-luvuilla.[1] Hän toimi ministerinä 1926–1927.[2]
| Matti Paasivuori | |
|---|---|
 Matti Paasivuori 1910-luvulla. |
|
| Suomen sosiaaliministeri | |
|
Tannerin hallitus
15.11.1927–17.12.1927 |
|
| Edeltäjä | Johan Helo |
| Seuraaja | Kalle Lohi |
| Salkuton ministeri | |
|
Tannerin hallitus
13.12.1926–15.11.1927 |
|
| Kansanedustaja | |
|
22.5.1907–31.8.1936
|
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 6. toukokuuta 1866 Ilmajoki |
| Kuollut | 16. kesäkuuta 1937 (71 vuotta) Helsinki |
| Tiedot | |
| Puolue | SDP |
Myös Matti Paasivuoren poika Arvo Paasivuori ja tämän vaimo Tyyne Paasivuori olivat SDP:n kansanedustajia.lähde?
Elämänvaiheet
muokkaaMatti Hällberg syntyi Ilmajoella itsellisen poikana ja joutui ansiotyöhön jo yhdeksänvuotiaana. Hän työskenteli tilapäistöissä – muun muassa halonhakkaajana, uittotöissä ja ajurina – eri puolilla maata, kunnes muutti Helsinkiin vuonna 1887 ja ryhtyi harjoittamaan kirvesmiehen ammattia. Hän oli nuoruudestaan asti mukana ammattiyhdistysliikkeessä ja mukana perustamassa Helsingin kirvesmiesten ensimmäistä ammattiyhdistystä. Ay-liikkeen kautta Hällberg myös tuli politiikkaan toimiessaan vuosina 1904–1906 Helsingin paikallisen ammattijärjestön sihteerinä.[3] Kun vuoden 1905 suurlakon aikana kansankokous valitsi Helsingin Rautatientorilla maalle uuden senaatin, hänen nimensä oli senaattorilistalla.[4] Tätä senaattia ei kuitenkaan koskaan nimitetty. Vuonna 1906 Hällberg suomensi nimensä Paasivuoreksi.lähde?
Paasivuori toimi eduskunnassa SDP:n edustajana vuosina 1907–1936[1], yhtäjaksoisesti ensimmäisistä eduskuntavaaleista lähes kuolemaansa asti. Paasivuori oli jo ennen Suomen sisällissotaa kahdesti SDP:n puheenjohtajana, 1909–1911 sekä 1913–1917. Välissä hän oli 1911–1912 SAJ:n puheenjohtajana, jonka perustajajäseniin kuului.lähde?
Paasivuori pysytteli koko uransa ajan puolueen sisäisten suuntariitojen ulkopuolella ja sopi hyvin kokoavaksi puheenjohtajaksi, sillä hän korosti radikaaliutta joukkojen suuntaan, mutta painotti samanaikaisesti laillisuutta työväenliikkeen toiminnassa. Hänelle läheisiä aiheita olivat erityisesti sosiaali- ja työsuojelulainsäädäntö.[3]
Keväällä 1917 nimitetyssä Tokoin senaatissa Paasivuori oli kauppa- ja teollisuustoimituskunnan apulaispäällikkönä. Hän oli Tokoin ohella ainoa senaattori, jolla ei ollut korkeampaa koulutusta. Paasivuori jättäytyi sivuun työväenliikkeen radikalisoitumisesta ja sisällissodan tapahtumista.[3] Sodan jälkeen hän oli ainoa SDP:n edustaja, jonka sallittiin toimia uudelleenkokoontuneessa niin kutsutussa tynkäeduskunnassa[5]. Siellä hän pyrki arvostelemaan porvarillisia puolueita osasyyllisyydestä sotaan johtaneessa kehityksessä sekä tuomaan esille sodan häviäjien epäoikeudenmukaista kohtelua ja vankileirien epäinhimillisiä oloja.[3]
Kun sosiaalidemokraattinen työväenliike järjestäytyi uudelleen sisällissodan jälkeen, Paasivuori palasi johtopaikoille sekä Suomen Sosialidemokraatti -lehden toimittajaksi. Aluksi hänet nimitettiin uudelleen SAJ:n puheenjohtajaksi vuosien 1918–1920 ajaksi. Kommunistien saatua enemmistön järjestön johdossa Paasivuori joutui väistymään, mutta pyrki jatkamaan yhteistyötä myös äärivasemmiston kanssa. Tämän vuoksi hän kuului harvoihin tuon ajan sosiaalidemokraattien johtajiin, joita myös kommunistit arvostivat. Se mahdollisti hänen paluunsa vielä kerran SAJ:n johtoon vuosiksi 1926–1929, vaikka kommunisteilla oli enemmistö edustajakokouksessa. Paasivuori jätti paikan vasta kun kaikki sosiaalidemokraatit irtautuivat järjestöstä vuoden 1929 syksyllä.[3]
Samanaikaisesti Paasivuori sai kolmannen kerran vastuulleen myös SDP:n johdon, kun puolueen sisäisen vasemmisto-opposition arvostelema Väinö Tanner luopui puheenjohtajuudesta vuoden 1926 puoluekokouksessa. Puolueen sisäiset linjarajat ylittävä Paasivuori toimi sen jälkeen puheenjohtajana 1926–1930. Hän oli myös salkuttomana ministerinä Tannerin hallituksessa 1926–1927, viimeisen kuukauden ajan sosiaaliministerinä.[1] Hän oli myös presidentin valitsijamies 1925 ja 1931 sekä Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1919–1937.[3] Viimeisen edustajavaalikautensa ajan 1933–1936 Paasivuori oli eduskunnan ikäpuhemies.lähde?
Huomionosoituksia
muokkaaHelsingin Siltasaaressa työväentalon edustalla sijaitseva Paasivuorenkatu (entinen Sirkuskatu) nimettiin Matti Paasivuoren mukaan vuonna 1938.[3] Kadun viereinen Sirkustori sai nimekseen Paasivuoren puistikko.
Lähteet
muokkaa- Pekka Kaarninen: Paasivuori, Matti Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 375. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
- ↑ Hallitukset ja ministerit Valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 29.3.2015. Viitattu 12.3.2015.
- ↑ a b c d e f g Pekka Kaarninen: Paasivuori, Matti Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ Marko Tikka:Kun kansa leikki kuningasta. Suomen suuri lakko 1905, s. 120–121. SKS, Helsinki 2009.
- ↑ Maininta Paasivuoresta tynkäeduskunnassa
Kirjallisuutta
muokkaa- Marjaliisa Hentilä: Sovittelija: Matti Paasivuori 1866–1937. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2013. Teos verkossa
Aiheesta muualla
muokkaa- Matti Paasivuori Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- Matti Paasivuori Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
| Edeltäjä: Edvard Valpas Otto Wille Kuusinen Väinö Tanner |
SDP:n puheenjohtaja 1909–1911 1913–1917 1926–1930 |
Seuraaja: Otto Wille Kuusinen Kullervo Manner Kaarlo Harvala |
| Edeltäjä: Eero Haapalainen Jussi Lumivuokko Erkki Härmä |
SAJ:n puheenjohtaja 1911–1912 1918–1920 1926–1929 |
Seuraaja: Oskari Tokoi Matti Väisänen Iisakki Heikka |
| Edeltäjä: Johan Helo |
Suomen sosiaaliministeri 1927 |
Seuraaja: Kalle Lohi |
- Aatami Hermanni Karvonen (1895–1897)
- Matti Kurikka (1897–1900)
- A. B. Mäkelä (1900–1901)
- Edvard Valpas-Hänninen (1901–1918)
- Matti Paasivuori (1918)
- Hannes Ryömä (1918–1922)
- Johan Fredrik Aalto (1922–1923)
- Anton Huotari (1923–1931)
- Eino Kilpi (1932–1947)
- Unto Varjonen (1947–1948)
- Penna Tervo (1948–1952)
- Atte Pohjanmaa (1952–1968)
- Pauli Burman (1968–1974)
- Aimo Kairamo (1974–1984)
- Seppo Heikki Salonen (1984–1988)
- Jukka Halonen (1988–1997)
- Kari Arola (1997–2006)
- Juha Peltonen (2006–2013)
- Antti Vuorenrinne (2013–2015)
- Mikko Salmi (2015–2019)