Eino Kilpi
Juho Eino Kilpi (alkuaan Johan Eino Blomros; 7. kesäkuuta 1889 Uusikaupunki – 7. kesäkuuta 1963 Helsinki) oli suomalainen vasemmistolainen poliitikko ja sanomalehtimies. Hän loi pitkän uran Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) riveissä ja toimi sen pää-äänenkannattaja Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana 1932–1947, kunnes siirtyi vuonna 1948 Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon (SKDL). Hän oli kansanedustajana 1930–1933 ja 1948–1962 sekä useassa eri ministerinvirassa 1945–1948. Yhteensä Kilpi ehti olla ministerinä 1 200 päivää. Hän oli myös SKDL:n presidenttiehdokkaana vuoden 1956 presidentinvaalissa.
| Juho Eino Kilpi | |
|---|---|
 |
|
| Suomen sisäasiainministeri | |
| Edeltäjä | Yrjö Leino[2] |
| Seuraaja | Aarre Simonen[3] |
| Suomen opetusministeri | |
| Edeltäjä | Eino Pekkala[4] |
| Seuraaja | Lennart Heljas[2] |
| Suomen sosiaaliministeri | |
| Edeltäjä | Ralf Törngren[5] |
| Seuraaja | Matti Janhunen[2] |
| Ministeri valtioneuvoston kansliassa | |
| Kansanedustaja | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 7. kesäkuuta 1889[6] Uusikaupunki[6] |
| Kuollut | 7. kesäkuuta 1963 (74 vuotta)[6] Helsinki[6] |
| Ammatti | toimittaja |
| Puoliso | Sylvi-Kyllikki Kilpi (1920–)[7] |
| Tiedot | |
| Puolue | SDP ja SKDL |
Kilven siirtymiseen vasemmalle – ensin sosiaalidemokraatteihin ja myöhemmin kansandemokraatteihin – vaikutti merkittävästi hänen kansanedustajavaimonsa Sylvi-Kyllikki Kilpi, joka teki samat valinnat jo aiemmin.[8]
Liberaalina porvarina
muokkaaEino Blomros syntyi Uudessakaupungissa ompelija Aina Blomrosin aviottomana lapsena, mutta pääsi kodin köyhyydestä huolimatta opintielle. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1910 ja lähti opiskelemaan yliopistoon Helsinkiin, jossa myös suomensi sukunimensä Kilveksi. Hän joutui keskeyttämään opintonsa kahden vuoden kuluttua lainarahojen loputtua ja ryhtyi toimittajaksi, ensin lyhytaikaisesti kotikaupungissaan ilmestyneeseen Vakka-Suomeen. Kilpi toimi sitten vuosina 1912–1919 toimittajana Turun Sanomissa ja oli lehden tavoin poliittisesti liberaali ja lähellä nuorsuomalaisten vasenta siipeä. Hän pysytteli sivussa sisällissodan tapahtumista. Tavattuaan tulevan vaimonsa Sylvi-Kyllikki Kilven (omaa sukua Sinervo) hän läheni kuitenkin sosiaalidemokraatteja. Pari vihittiin kesällä 1920 ja pari kuukautta Rauman Sanomien päätoimittajana ollut Eino Kilpi siirtyi Tampereelle sosiaalidemokraattisen Kansan Lehden toimittajaksi.[7]
Sosiaalidemokraattina
muokkaaKun Anton Huotari siirtyi Helsinkiin, Kilvestä tuli seuraavana vuonna (1921) Kansan Lehden päätoimittaja; hän jatkoi tehtävässä vuoteen 1932. Sosiaalidemokraattisen vakaumuksensa vahvistuttua hän tuli myös mukaan kunnallispolitiikkaan, ja hänet valittiin Tampereen kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäseneksi sekä SDP:n Tampereen kunnallisjärjestön puheenjohtajaksi. SDP:ssä Kilvestä tuli vakaa Väinö Tannerin linjan kannattaja. Hänet nimitettiin – jälleen Huotarin seuraajana – myös Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajaksi helmikuussa 1932 nimenomaan puolueen ”tannerilaisten” edustajana. Ensimmäisen kansanedustajakautensa päätyttyä vuonna 1933 Kilpi uppoutui päätoimittajan työhönsä, mutta toimi myös Helsingin kunnallispolitiikassa.[7]
Kilpi pysyi puoluejohdon tannerilaisen linjan tukijana läpi 1930-luvun ja sotavuosien, mutta alkoi jatkosodan aikana tukea rauhanoppositiota. Jo tammikuun alussa 1942 hän oli pääkirjoituksessaan ”Lähimmät huolemme” ehdottanut erillisrauhaa Suomen ja Neuvostoliiton välille, minkä sensuuri oli vahingossa päästänyt läpi. Kilpi ei esiintynyt rauhanopposition riveissä yhtä avoimesti kuin vaimonsa ja jätti allekirjoittamatta Kolmenkymmenenkolmen kirjelmän, mutta Tanner ei silti pitänyt häntä enää ”täysin luotettavana”.[7]
Sodan jälkeen Kilpi myötäili SDP:n vasemmalle kallistuvaa puolueoppositiota, mutta yritti yhä välttää konfliktia puolueen johdon kanssa. Hänet valittiin sosiaaliministeriksi Paasikiven III hallitukseen 1945 ja opetusministeriksi Pekkalan hallitukseen 1946. Samana syksynä Sylvi-Kyllikki Kilpi loikkasi SDP:stä SKDL:ään yhdessä kansanedustaja Atos Wirtasen kanssa. Kun Wirtanen maaliskuussa 1947 oli erotettu sosiaalidemokraattien Arbetarbladetin päätoimittajan paikalta, Kilpi puolusti häntä Suomen Sosialidemokraatin sivuilla. Rangaistuksena tästä lehteä julkaisevan Kansanvallan johtokunta päätti 2. huhtikuuta erottaa vuorostaan Kilven päätoimittajan tehtävästä. Kun puolueen johtoa edustava ”asevelijuntta” pudotti hänet myös Helsingin kaupunginhallituksesta, päätti Kilpikin siirtyä kansandemokraatteihin.[7]
Kansandemokraattina
muokkaaSKDL:ssä Kilvelle tarjottiin heti kättelyssä J. W. Kedon kuoleman jäljiltä vapautunutta puheenjohtajan paikkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Sen sijaan hänestä tuli toukokuussa 1948 sisäministeri erotetun Yrjö Leinon tilalle, sillä SKDL ei halunnut luopua paikasta, vaikka muut hallituspuolueet eivät halunneet uutta kommunistia sisäministeriksi. Sitä ennen hän oli ehtinyt olla lyhyen aikaa valtion tiedotuslaitoksen johtajana. Sisäministerikausi päättyi muutaman kuukauden kuluttua vaaleihin, joissa Kilpi palasi eduskuntaan SKDL:n edustajana. SKDL:ssä hän edusti hyvin maltillista linjaa ja kohosi kesällä 1949 puolueen varapuheenjohtajaksi, jona toimi vuoteen 1962.[7] Eduskunnassa Kilpi oli sivistysvaliokunnan puheenjohtaja 1950–1954 ja 1955–1962.[6] Hän kuului myös Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskuntaan 1956–1962.[7]
Kilpi oli vuoden 1956 presidentinvaalissa SKDL:n ehdokkaana ja sai 18,7 % äänistä ja 56 valitsijamiestä. Kilven valitsijamiehet siirtyivät taktisista syistä kannattamaan vaalin toisella kierroksella osa Fagerholmia ja osa Kekkosta, mikä vaikutti vaalin ratkeamiseen Kekkosen eduksi. Kilpi oli itse ollut presidentin valitsijamiehenä vaaleissa 1931 ja 1950.[7]
Kun SKDL vuoden 1958 eduskuntavaaleissa kohosi suurimmaksi puolueeksi, presidentti Urho Kekkonen antoi vaalien jälkeen hallitustunnustelijan tehtävän ensimmäisenä Kilvelle. Kyseessä oli pelkkä muodollinen ele, sillä SDP ja TPSL kieltäytyivät suoralta kädeltä osallistumasta Kilven johtamaan hallitukseen, joten hän luopui tunnusteluista jo seuraavana päivänä.[9][10]
Perhe
muokkaaEino ja Sylvi-Kyllikki Kilven poika oli toimittaja ja kansanedustaja Kalevi Kilpi. Kirjailija Elvi Sinervo oli Sylvi-Kyllikki Kilven siskona Eino Kilven käly. Sinervon puoliso taas oli poliitikko Mauri Ryömä.
Eino, Sylvi-Kyllikki ja Kalevi Kilpi on haudattu perhehautaan Honkanummen hautausmaalle Vantaalle.
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d Eino Kilpi Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
- ↑ a b c Pekkalan hallitus[vanhentunut linkki] Valtioneuvosto. Viitattu 7.7.2011.
- ↑ Fagerholmin I hallitus[vanhentunut linkki] Valtioneuvosto. Viitattu 7.7.2011.
- ↑ Paasikiven III hallitus[vanhentunut linkki] Valtioneuvosto. Viitattu 7.7.2011.
- ↑ Paasikiven II hallitus[vanhentunut linkki] Valtioneuvosto. Viitattu 7.7.2011.
- ↑ a b c d e f Eino Kilpi Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- ↑ a b c d e f g h Kalemaa, Kalevi: Kilpi, Eino (1889–1963). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2011. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, s. 335. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-768-0
- ↑ Ensimmäinen hallitusyritys (maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat 1.8.1958, s. 6. HS Aikakone. Viitattu 26.3.2018.
- ↑ Sosialidemokraattien Hiltunen tänään pääministeriehdokkaaksi (maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat 2.8.1958, s. 4. HS Aikakone. Viitattu 26.3.2018.
- Aatami Hermanni Karvonen (1895–1897)
- Matti Kurikka (1897–1900)
- A. B. Mäkelä (1900–1901)
- Edvard Valpas-Hänninen (1901–1918)
- Matti Paasivuori (1918)
- Hannes Ryömä (1918–1922)
- Johan Fredrik Aalto (1922–1923)
- Anton Huotari (1923–1931)
- Eino Kilpi (1932–1947)
- Unto Varjonen (1947–1948)
- Penna Tervo (1948–1952)
- Atte Pohjanmaa (1952–1968)
- Pauli Burman (1968–1974)
- Aimo Kairamo (1974–1984)
- Seppo Heikki Salonen (1984–1988)
- Jukka Halonen (1988–1997)
- Kari Arola (1997–2006)
- Juha Peltonen (2006–2013)
- Antti Vuorenrinne (2013–2015)
- Mikko Salmi (2015–2019)