Mongolivaltakunta
Mongolivaltakunta eli mongolien imperiumi (mongoliaksi ᠶᠡᠬᠡ ᠮᠣᠩᠭᠣᠯ ᠤᠯᠤᠰ yeke Mongγol ulus (kirjaimellisesti 'suurten mongolien valtio' tai 'suuri mongolivaltio') tai turkiksi kür uluγ ulus (kirjaimellisesti 'koko suuri valtio') oli Tšingis-kaanin seuraajineen 1200-luvun valloitussodilla luoma suuri imperiumi.[1]
| Mongolivaltakunta |
|
|---|---|
|
|
|
| Valtiomuoto | kaanikunta, vaalimonarkia |
| Pinta-ala | |
| – yhteensä | 32 000 000 km² |
.svg)
Suurimmillaan mongolit hallitsivat yli 32 miljoonan neliökilometrin aluetta Aasiassa ja Euroopassa ja valtakunnan alaisuudessa oli arviolta lähes puolet maapallon väestöstä. Täten se oli pinta-alaltaan historian suurin yhtenäinen valtio, vain merten halkoman brittiläisen imperiumin ollessa sitä suurempi. Yhtenäisistä valtioista se on myös ainoa, jolla on ollut merenrantaa kolmella suurimmalla valtamerellä. Mongolivaltakunta oli olemassa vajaat sata vuotta.[1] Valtakunnan pohjoinen raja on ollut nähtävästi aina Jäämerelle asti ulottuva.[2]
Mongolien valloitusretkien taustalla voidaan nähdä itse itseään ruokkiva prosessi. Kun alueen heimot oli yhdistetty ja luotu voimakas sotakoneisto, se piti sisäisen yhtenäisyyden takia suunnata ulospäin. Alkuaan kyse oli enemmänkin ryöstämisestä, joka menestyksen myötä muuttui vähitellen valloittamiseksi. Alistetut kansat liitettiin mongoliarmeijaan, jonka johtavan kerroksen muodostivat mongolit ja armeijan kasvaminen kiihdytti edelleen valloituksia. Lopulta Tšingis-kaani antoi jälkipolville määräyksen, jonka mukaan kaikki maailman kansat on alistettava mongolien vallan alle.[3]
Mongolivaltakunta oli äärimmäisen tuhoisa: sen arvioidaan aiheuttaneen kolmenkymmenen miljoonan ihmisen kuoleman ja esimerkiksi Kiinan väestömäärä puolittui. Toisaalta mongolien tuoman tasapainotilan myötä kauppasuhteet ja kulttuurivaihto Kaukoidän, Keski-Aasian ja lännen välillä virkosivat: jo taantunut silkkitie piristyi hetkeksi uudelleen. Aikakaudesta onkin käytetty nimitystä Pax Mongolica, rinnastuksena Rooman luomaan rauhantilaan, Pax Romanaan.[1][4]
Historia
muokkaa
Temüdzin yhdisti useita Mongolian heimoja ja sai seuraajiltaan nimityksen Tšingis-kaani vuonna 1206. Heimoista tärkeimmät olivat tataarit, kereiitit, merkiitit ja naimaanit. Ei ole selvää, puhuivatko eri heimot samaa kieltä: osa on mahdollisesti puhunut turkkilaisia kieliä, osa nykyistä mongolin kieltä edeltäneitä kielimuotoja. Joka tapauksessa heimot olivat läheisessä kanssakäymisessä keskenään.
Valloitussodat Aasiassa, 1211–1224
muokkaaJo vuonna 1211 mongolit käynnistivät hyökkäyksen Pohjois-Kiinaa hallitsevaa Jin-dynastiaa vastaan. Jin-dynastia menetti Mantšurian ja Pekingin alueen mongoleille vuonna 1215. Läntiset uiguurit Sinkiangissa alistuivat vuonna 1218. Sodan ollessa käynnissä pohjoisessa Kiinassa mongolit aloittivat sodan Keski-Aasiassa ja tuhosivat Persiaa hallinneen Kovaresmian imperiumin surmaten noin 1,5 miljoonaa sen asukasta vuosina 1219-1222. Sen jälkeen mongolit käynnistivät ensimmäiset hyökkäyksensä nykyisen Venäjän alueelle. He tekivät pikaisia iskuja Kaukasukselle, Ukrainaan ja jopa Etelä-Puolaan vuosina 1221-1224. Nopealla hyökkäyssodalla mongolit löivät myös tangutien Läntisen (Xi) Xia-valtion nykyisen Gansun, Shaanxin ja Ningxian alueella vuosina 1225-1227. Intian koillisrajoille mongolit pääsivät jo vuonna 1224.
Tšingis-kaani lahjoitti osan valloitetuista alueista hallittaviksi pojilleen. Tšingis-kaanin päävaimon keisarinna Börten neljä poikaa olivat Ögödei-kaani, Tšagatai-kaani, Jotši-kaani ja Tolui-kaani. Vuonna 1227 Tšingis-kaani kuoli ja hänen nuorin poikansa Tolui peri valtakunnan ydinalueet, joita Tšingis-kaani oli hallinnut, kun taas toinen poika Ögödei päätyi suurkaaniksi. Jotši sai valtakunnan länsiosat Länsi-Venäjää myöten, ja Tšagatai Pohjois-Iranin ja Xinjiangin eteläosat.[5]
Ajan myötä eri sukuhaarojen hallitsemat alueet kehittyivät erillisiksi valtakunniksi tai tuhoutuivat. Muutkin pojat saivat alueita hallintaansa, ja valloitukset jatkuivat Tšingis-kaanin kuoleman jälkeen.
Valloitussodat Venäjällä ja Euroopassa, 1235–1242
muokkaaPäärtikkeli: Mongolien hyökkäykset Venäjälle
Kaltšikjoen taistelua vuonna 1223 pidetään yleensä ensimmäisenä yhteenotona venäläisten ja mongolien välillä, ja se toimii eräänlaisena esinäytöksenä viisitoista vuotta myöhemmin seuranneelle Venäjän valloittamiselle. Vuonna 1235 mongolien hallitsijat päättivät Ögödei-kaanin johdolla sotaretkestä Euroopan maiden valloittamiseksi (Suuri Läntinen sotaretki). Vallattuaan Volga Bulgarian vuonna 1236 mongoliarmeija, jota johti Tšingis-kaanin pojanpoika Batu-kaani, saapui Venäjän rajoille.[6]
Vuonna 1237 Batu-kaani laittoi matkaan lähettiläitä kaikkiin Venäjän kaupunkeihin ja ilmoitti säästävänsä ne, mikäli ne avaavat porttinsa mongoleille, luovuttavat 10 % omaisuudestaan veroina ja 10 % väestöstään orjina.[7] Venäläisruhtinaat raivostuivat vaatimuksista, ja monessa kaupungissa mongolilähettiläät surmattiin.[7] Mongolit päättivät hyökätä ensin vaikeampina pidettyihin, metsien keskellä oleviin kaupunkeihin, jonka jälkeen arokaupungit jäisivät ilman apua ja olisivat helppo kohde.[7] He hyökkäsivät sydäntalvella, jolloin jäätyneet joet toimivat kulkureitteinä.[7] Keväällä 1239 alkoi mongolien valloitus Etelä-Venäjällä. Venäläisten kronikoitsijoiden niukat ja ristiriitaiset selostukset tekevät mahdottomaksi saada täydellistä ja luotettavaa kuvaa näistä tapahtumista.[6] Mongolit valloittivat ja hävittivät Kiovan asukkaineen vuonna 1240 sekä toistakymmentä muuta venäläistä kaupunkia Volgan länsipuolella neljän vuoden kuluessa.[8]
Pääartikkeli: Mongolien hyökkäykset Eurooppaan
1240-luvun alussa hyökkäys jatkui edelleen Puolaan, Unkariin ja Itävaltaan. Mongolihovin lähteitten mukaan sotajoukot, jotka etenivät Unkariin vuoden 1241 alkukuukausina oli jaettu viidelle eri reitille. Orda-kaanin (Batu-kaanin vanhin veli) ja Baidarin (Tšaghadaidin prinssi) alainen pohjoisen "oikeanpuoleinen" ryhmä liikkui nopeasti Puolan läpi, joka tuolloin oli pirstoutunut viiteen ruhtinaskuntaan. He ryöstivät Lublinin ja Sandomierzin helmikuussa 1241.[8] Sleesian herttuan Henrik II Hurskaan armeija murskattiin Liegnitzin taistelussa 9. huhtikuuta 1241, ja Unkarin kuninkaan Béla IV:n armeija Muhin taistelussa 11. huhtikuuta 1241.
Sotapäällikkö Subutain ja Batu-kaanin johtamat etujoukot pääsivät jo Wienin porteille ja mongolien tiedustelijoita nähtiin noin sadan kilometrin päässä Venetsiasta. Tyhjentävää syytä mongolien äkilliselle vetäytymiselle Unkarin kuningaskunnasta vuonna 1242 ei edelleenkään voida antaa, mutta sen selittämiseksi on esitetty useita teorioita.[8] Suurkaani Ögödein yllättävä kuolema vuonna 1241 (luultavasti alkoholismiin) yhdessä talven aiheuttamien logistiikkaongelmien vuoksi[9] - hevosten liikkuminen ja rehunsaanti vaikeutui runsaiden sateiden pehmittämä arolla ja vuoristossa - sai kuitenkin mongolit vetäytymään Unkarista vuonna 1242,[10] koska Batu-kaani halusi osallistua suurkaanin vaaliin.
Hajoamisvaihe Ögödei-suurkaanin jälkeen, 1241–1294
muokkaa
Ögödei-suurkaanin kuoleman jälkeen alkoivat näkyä valtakunnan lopulta hajottaneet tekijät. Tšingis-kaanin pojanpoikien Batu-kaanin ja Güyük-kaanin keskinäisten vihollisuuksien takia sijaishallitsijana toimi seuraavat viisi vuotta Ögödein leski Töregene. Lopulta Güyük valittiin suurkaaniksi, mutta hän ehti hallita vain kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Seurasi uusi sijaishallitsijakausi, jonka jälkeen oli lyhyt tasapainovaihe Tolui-kaanin pojan Möngke-kaanin hallitessa vuosina 1251-1259. Hänen valtakaudellaan mongolit hyökkäsivät Hülegü-kaanin johdolla Persiasta käsin Bagdadiin, joka hävitettiin vuonna 1258 ja tuhosivat Abbasidien kalifaatin sekä assassiinien kultin ja siirtyivät Palestiinaan edeten kohti Egyptiä. Tämän ja Möngke-suurkaanin kuoleman vuoksi Hülegü-kaani kiirehti suurkaanin vaaleihin ja mamelukit tuhosivat Palestiinaan jääneet mongolijoukot Ain Jalutin taistelussa vuonna 1260 ja eteneminen Pohjois-Afrikkaan epäonnistui.
Viimeinen yleisesti hyväksytty suurkaani oli Kublai-kaani, joka ei kyennyt estämään sukulaistensa Hülegü-kaanin ja Berke-kaanin riidan kehittymistä avoimeksi sodaksi vuonna 1263. Kublai-kaani valtasi Kiinan eteläosat, ja yritti Japanin valloitusta kahdesti vuonna 1274 ja 1281 laivastolla, jonka oli pakottanut kiinalaiset rakentamaan kiireellä, mutta yritykset tyrehtyivät samuraiden vastarintaan ja taifuuneihin (ks. kamikaze) sekä merikelvottomiin aluksiin.
Pääartikkeli: Mongolien hyökkäykset Japaniin
Vietnamin valloitus vuosina 1284-1288 jäi yritykseksi, koska mongolit eivät osanneet taistella viidakossa.
Pääartikkeli: Vietnamin–mongolien sota
Mongolivaltakunnan aika yhtenäisenä valtiona päättyi Kublai-kaanin kuolemaan vuonna 1294. Seuraavat Ögödein kuoleman jälkeen syntyneet osavaltiot jatkoivat olemassaoloaan itsenäisinä valtioina:
- Batu-kaanin perustama Kultainen orda eteläisellä Venäjällä
- Hülegü-kaanin perustama Il-kaanien valtakunta Persiassa
- Kublai-kaanin perustama Yuan-dynastia Kiinassa
- Tšagatai-kaanin perustama Tšagatain kaanikunta Keski-Aasiassa
Mongolit itse sulautuivat paikallisiin väestöihin pian valtakunnan hajoamisen jälkeen, ja heidän jälkeläisensä omaksuivat paikalliset uskonnot, esimerkiksi suufi-vaikutteisen islamin.
Hallinto
muokkaa
Mongolivaltakuntaa hallittiin Tšingis-kaanin aloittaman jasa-lakikokoelman pohjalta (mong. Ikh zasag huul , ᠶᠡᠬᠡ ᠵᠠᠰᠠᠭ ᠬᠠᠤᠯᠢ - suuren voiman laki; verbi ᠵᠠᠰᠠ, "zasa" - "hallitse, järjestä" ja loppu "g" kanssa substantiivi ᠵᠠᠰᠠᠭ, "zasag"; jasa = määräys tai asetus). Sillä korvattiin vanha paimentolaisperäinen, sukulaissuhteisiin perustunut klaanijärjestelmä hierarkkisella järjestelmällä, jossa asema ei määräytynyt enää niinkään sukulaissuhteiden kuin kykyjen ja saavutusten perusteella. Vaikka jasa määritti ankaran hierarkian, jossa alemman oli toteltava ylempää ja noudatettava erilaisia kunniakoodeja, ei se päästänyt ylhäisiä juuri sen helpommalla kuin alhaisiakaan.[11][12] Lakikokoelma, joka on laadittu noin vuosina 1206-1218,[13] ei ole säilynyt alkuperäisessä muodossaan ja sitä on siteerattu lähinnä toisen käden lähteistä.[14][15]
Rangaistukset olivat ankaria, ja etenkin erilaisista kunniakoodien rikkomisista seurasi helposti kuolemantuomio. Kuolemantuomio saattoi seurata myös juomapaikan pilaamisesta, ryöstelystä ilman komentavan upseerin lupaa, keisariksi julistautumisesta ilman kurultai-kokouksen päätöstä, jos perässä ratsastava sotilas ei poiminut ylös jotakin edessä ratsastavalta maahan pudonnutta esinettä sekä aviorikoksesta, karja- ja hevosvarkaudesta. Myös raiskauksista ja jossain määrin murhasta määrättiin rangaistuksia.[16] [12][11]
Kaikenlainen vastustus mongolien valtaa kohtaan kohtasi massiivisen kollektiivisen rangaistuksen. Kaupunkeja tuhottiin ja niiden asukkaat teurastettiin, jos ne uhmasivat mongolien käskyjä. Mongolit murhasivat kaikki kaupungin asukkaat ikään ja sukupuoleen katsomatta, ellei heitä tarvittu armeijan käyttöön. Silminnäkijä munkki Rogeriuksen (joka pelastui pukeutumalla mongolisoturiksi) kirjoittaman kronikan mukaan he saivat erityistä tyydytystä naisten häpäisemisestä Unkarissa vuosina 1241-1242.[17]
Mongolit omaksuivat hallintoonsa vaikutteita myös Kiinasta ja muista korkeakulttuureista, joista palkattiin virkamiehiäkin. Hallinnon perustana oli jo ennen Tšingis-kaania kaanien ja ruhtinaiden kurultai-kokous, joka keskusteli sisä- ja ulkopolitiikasta suurkaanin kanssa ja valitsi kaikki suurkaanit aina Tšingis-kaanista alkaen. Tšingis-kaanin valta-aikana joukkomurhista selvinneet (erityisesti käsityöläisiä ja pappeja säästettiin usein) otettiin orjiksi mongolien ylimyksille.[18] Tärkeitä opettajia ja käsityöläisiä vapautettiin veroista, kun taas yleisesti verot olivat raskaat. Myös uskonnollisissa tehtävissä toimivat, lääkärit ja ruuminpesijät olivat vapautettuja veroista.[19]
Mongolit perustivat kauppareittejä ympäri valtakuntaa sekä laajan jam posti- ja matkahuoltojärjestelmän (ven. kautta mongoliksi yam = 'ministeriö, toimisto'; mongoliksi: Өртөө, Örtöö, tarkistuspiste) joka oli myös muiden kuin mongolien käytössä. Hyvinvarustetut ja vartioidut vaihtoasemat sijaitsivat noin 30–60 km päässä toisistaan, joissa viesti vaihdettiin seuraavalle lähetille ja levänneelle hevoselle. Viesti pystyi näin etenemään jopa 200-300 km päivässä.[20] Monet kauppiaat, lähettiläät ja matkailijat Kiinasta, Lähi-idästä ja Euroopasta käyttivät jam-viestijärjestelmää maksua vastaan. Järjestelmä jäi Venäjällä viranomaisten viestintäkäyttöön Kultaisen ordan jäljiltä 1500-luvulta lähtien ja oli käytössä Venäjän keisarikunnassa 1800-luvulle asti, jossa sitä hallinnoi jamskoi prikaz -niminen virasto ja postikuriireja kutsuttiin nimellä jamštšik.[21][22][23][24]
Armeija
muokkaa
Organisaatio
muokkaaMongolien asevoimien järjestäytyminen pohjasi vanhoihin paimentolaistraditioihin, joita Tšingis-kaani järjestelmällisti ja jalosti. Järjestelmä oli desimaalinen: arbhan (10 miestä, jotka yöpyivät samassa jurtassa), jaghun, zuun (100 miestä), mingghan (1 000 miestä) ja tümen (10 000 miestä).[25][26] Kaikki 14-60-vuotiaat, tiukan harjoituksen kestäneet mongolimiehet otettiin armeijaan. Jos mies ei palvellut armeijassa, hänen tuli tehdä palkatonta työtä imperiumin hyväksi. Yhteiskunta perustui jatkuvaan sodankäyntiin ja uusien alueiden valtaamiseen.[27]
Ameija luotiin 98 mingghan-yksiköstä (98 000 miestä), jota myöhemmin laajennettiin. Kaanilla oli myös oma henkilökohtainen 10 000 miehen henkivartiosto kesikten, joka oli mongolien eliittiarmeija ja joka koulutti muiden divisioonien komentajia. Kolmas lähde olivat liittolaisista ja valloitetuista valtioista kootut armeijat, joitten määrä oli suurempi kuin mongolien omat joukot Kiinan ja Persian valloituksissa. Kublai-kaanin aikana mongolien armeijat Kiinassa koostuivat pelkästään ammattisotilaista.[27]
Jokatalvinen kenttäharjoitus oli suuri metsästysretki, jossa testattiin joukon taitoja ja kykyjä. Tämän vuoksi saaliseläimet olivat rauhoitettuja maaliskuusta lokakuuhun. Mongoliarmeijan erotti muista aikansa armeijoista tiukka järjestelmällisyys ja kuri.[26] Kuolemanrangaistus seurasi nukkumisesta vartiovuorossa, pakenemisesta taistelusta ja vetäytymisestä taistelusta ilman käskyä. Taistelukentällä kaani antoi komentajilleen vapauden toimia itsenäisesti, mikä toi yleensä merkittäviä etuja.[27]
Joukkojen johtajat varmistivat uskollisuuden ja paransivat joukon tasoa ylentämällä komentajia ansioiden perusteella eikä klaanin senioriteetti käytännön perusteella, kuten oli ollut ennen Tšingis-kaania. Motivaatio oli korkea, koska saalis jaettiin tasapuolisesti, ja elin nimeltä jarqu varmisti saaliin tasapuolisen jakamisen (hevoset, orjat, jalometallit, tekstiilit, korkealaatuiset teollisuustuotteet ja ruoka). Komentajat saattoivat odottaa saavansa sekä sotasaalista että maata tai lunnasrahoja valloitetuilta kansoilta. Tavalliset sotilaat saattoivat odottaa myös palkitsemista tai korvausta asevelvollisuudestaan.[27]
Kokeneina leirin pystyttämisen ja purkamisen ammattilaisina naiset olivat merkittävä osa mongolien sodankäynnille tärkeää nopeiden, kevyiden ratsuväkiyksiköiden logistiikkaa ja huoltoa. He seurasivat pääjoukkojen perässä hitaammilla varuste- ja hevosvaunuilla, yksi nainen ajoi useiden toisiinsa yhdistettyjen vaunujen letkaa.[28]
Taktiikka
muokkaaMongolien sotajoukot painottivat yleensä nopeutta ja liikkuvuutta. Tämän takia mongolien ratsuväen haarniska oli suhteellisesti ottaen kevyt, eikä kokonaan tehty metallista.[26][27] Mongolien tärkeimmät aseet olivat vastakaarijousi, jonka nuolet läpäisivät jopa haarniskan, ja sapeli, joka sekin oli eurooppalaisia miekkoja kevyempi. Mongolit olivat taitavia jousiampujia (taitoa opetettiin lapsesta alkaen sekä tytöille että pojille), ja heillä oli muihin ajan sotajoukkoihin verrattuna useampia ja tehokkaampia nuolityyppejä (tulinuoli, viestinuoli, myrkkynuoli).[27] Mongolit eivät mielellään heti antautuneet lähitaisteluun, vaan käyttivät ensin jousiaan kauempaa heikentäen vastustajaa etenkin surmaten tämän hevosia. Mongoleille oli tyypillistä harhauttaa vetäytymisellä, jonka jälkeen takaa-ajoon lähtenyt vihollinen piiritettiin. Yhteen taisteluun otettiin yleensä 1 tümenin (10 000) verran sotilaita, mutta enintään 3 tümenia (30 000). Eurooppalaiset ritariarmeijat olivat suurempia, mutta hitaampia ja jäykempiä toimimaan. Toisaalta mongoleilla ei ollut täydennysjoukkoja ja esimerkiksi Etelä-Venäjän valloitusretkilllä heidän piti vetäytyä odottelemaan täydennystä Mongoliasta.[27]
Mongolien sotaretki oli aina tarkasti suunniteltu ja sitä ennen oli pyritty keräämään kaikki oleellinen tieto vastustajasta ja alueesta lähettämällä 100 km etäisyydelle tiedustelijoita tai vakoojia. Ennen suurta taistelua pidettiin kurultai-kokous.[27] Mongoliarmeijoiden menestys, organisaatio ja liikkuvuus mahdollisti niiden taistelun useilla eri rintamilla samanaikaisesti.[26] Tärkeä oli joukkojen keskinäinen viestiliikenne, johon käytettiiin sekä savusignaaleja että jam-lähettiratsastajien verkostoa. Vihollinen saatettin yllättää hyökkäämällä savuverhon suojassa tai lumimyrskyssä.[27]
Kaifengin kaupunkiin oli vuonna 1238 pudotettu leijojen avulla lentolehtisiä, joissa ihmisiä kehotettiin antautumaan ja maksamaan lunnaita. Mongolit pyrkivät luomaan kauhua tappamalla kaupungeissa jokaisen elävän sielun, kotieläimet mukaanlukien. Lisäksi he silpoivat ruumiit ja leikkasivat ihmisten korvat mukaansa voitonmerkeiksi, kuten Liegnitzin taistelun jälkeen vuonna 1241. He käyttivät pitkissä piirityksissä ihmiskilpiä, jopa mongoleiksi puettuja paikallisia asukkaita, jotka omat joukot tappoivat nuolillaan.[27]
Mongolien hevoset olivat pieniä ja sitkeitä, ne pystyivät 95-120 km päivätaipaleisiin. Yhdellä ratsumiehellä oli 16 varahevosta odottamassa vaihtoa. Taistelukentällä joukoille annettiin äänimerkkejä, mutta ensimmäinen hyökkäys tapahtui aina hiljaisesti.[27]
Toisin kuin useat muut liikkuvat soturit, kuten hunnit tai viikingit, mongolit tunsivat myös piiritystekniikat. Mongolit olivat tunnetuimpia ratsujousimiehistään, mutta keihäillä aseistetut joukot olivat yhtä taitavia, ja mongolit värväsivät muita sotilasasiantuntijoita valloittamiltaan mailta. Kokeneiden kiinalaisten insinöörien ja muurinmurtajajoukkojen avulla, jotka olivat asiantuntijoita trebuchetien, katapulttien ja muiden heitinlaitteiden rakentamisessa, mongolit pystyivät piirittämään linnoitettuja asuinpaikkoja, joskus rakentamalla laitteita paikan päällä saatavilla olevista aineksista.[26] He käyttivät myös ruudilla toimivia pieniä käsikanuunoita sekä kreikkalaista tulta, rikkikaasua ja sirpaleita sisältäviä räjähteitä.[27]
Mongolien etuna oli myös kyky matkata pitkiä etäisyyksiä jopa poikkeuksellisen kylminä talvina; esimerkiksi jäätyneet joet toimivat mongoleille maanteinä. He olivat myös taitavia jokien ylittämisen tekniikoissa: ennen Muhin taistelua huhtikuussa 1241 mongolien 30 000 miehen armeija ylitti kevättulvivan Sajó-joen yhdessä yössä ja pääsi näin lyömään Unkarin kuninkaan Béla IV:n joukot.[29]
Uskonto
muokkaaMongolien alkuperäistä uskontoa ei kovin tarkasti tunneta, mutta sitä voi luonnehtia šamanismin muodoksi, ja sillä oli monia yhteisiä piirteitä muiden Euraasian paimentolaisheimojen uskontojen kanssa. Siinä olivat tärkeitä erilaiset puhdistautumisriitit. Taivas ja maa edustivat jumaluuksia. Mongolit olivat varsin suvaitsevaisia uskonnollisissa kysymyksissä.[28]
Mongolien šamanistinen perinne keskittyy taivaanjumala Tengrin ja pääjumala Qormusta Tengrin palvomiseen. Tengrin palvonnan eri puolia on kuvattu historiallisissa lähteissä, kuten Mongolien salaisessa historiassa. Klaanipohjaisella mongoliyhteiskunnalla oli 1200-luvulla monimutkainen henkinen hierarkia, ja šamaanit olivat tavallisesti johtoasemissa suurissa klaaneissa. Tšingis-kaanin kuoleman jälkeen tämä taivaallisen toimeksiannon ideologia kuitenkin muuttui kaanin palvomiseksi ja kaanin teoiksi, ja jälleen kerran šamaaneista tuli voimakkaita toimijoita kaanin hovissa ja ruhtinassuvuissa.[30]
Yhteiskunta, perhe ja naisen asema
muokkaaMongolien valtakunnan naiset jakoivat arolla elämisen miesten kanssa ja olivat päävastuussa eläinten hoidosta, leirien perustamisesta ja muutosta, lastenkasvatuksesta, ruoantuotannosta ja aterioiden valmistamisesta. Naisilla oli enemmän oikeuksia kuin nykykulttuureissa Mongolian itä- ja länsipuolella: heillä oli mahdollisuus omistaa ja periä omaisuutta, osallistua uskonnollisiin seremonioihin ja olla šamaaneja, ja vanhimpien heimojohtajien vaimot saattoivat ilmaista mielipiteensä heimokokouksissa. Useat suurkaanien lesket tai äidit kuten Töregene-kaanitar, Sorghaghtani Beki ja Ogul Qaimiš toimivat sijaishallitsijana ennen kuin uusi kaani valittiin Tšingis-kaanin jälkeläisistä, usein monien vuosien ajan.[28]
Avioliittojen tavoite oli lujittaa klaanisuhteita ja vahvistaa liittoutumia. Tapana oli mennä naimisiin oman klaaniryhmänsä ulkopuolella (eksogamia) ja ryöstää naisia kilpailevista heimoista. Useimmat avioliitot oli suunniteltu vahvistamaan olemassa olevia perheryhmien välisiä siteitä. Miehet maksoivat morsiamesta hinnan tulevalle apelleen tai tarjosivat vaihtoehtoisesti työvoimaa. Koska monet paimentolaismiehet olivat suhteellisen köyhiä, yleinen tapa oli ryöstää vaimo hyökkäyksen aikana, välittämättä poliittisista eduista. Hienovaraisemmissa ennalta sovituissa avioliitoissa tuleva morsian toi mukanaan myötäjäiset, jotka koostuivat karjasta, koruista, kankaista, palvelijoista ja orjista. Myötäjäisiä saatettiin maksaa useiden vuosien aikana, ja ne olivat yleensä arvoltaan alhaisemmat kuin sulhasen ja hänen perheensä maksama morsiamen hinta. Myötäjäiset olivat vaimon omaisuutta, joka jaettiin hänen kuoltuaan lasten kesken. Vaimo sai pienen osuuden miehen omaisuudesta, jota hän hallinnoi itse, mutta luovutti sen nuorimmalle pojalle isän kuoleman jälkeen.[28]
Naisilla näyttää olleen aktiivinen rooli perheen päätöksissä. Mongolien salainen historia kertoo hallitsijoiden vaimoista, jotka pitävät innostavia puheita sotureille ja näin saavat soturit uskollisiksi aviomiehelleen. Yksi tapa edistää lojaalisuutta oli vieraanvaraisuus - aviomiehen perheen, liittolaisten ja vieraiden kestitseminen oli vaimon vastuulla. Jos aviomies oli kuollut ennen vaimoaan, tämän nuorempi miessukulainen saattoi "adoptoida" lesken. Mongolilakien mukaan naiset saattoivat erota ja omistaa omaa omaisuutta, mutta kuinka usein näin käytännössä tapahtui, ei ole tiedossa. Aviorikostapauksissa sekä mies että nainen teloitettiin.[28] Mongolien yhteiskunta oli patrilineaalinen, ja moniavioisuus oli yleistä niiden miesten keskuudessa, joilla oli varaa useisiin vaimoihin ja jalkavaimoihin. Päävaimoksi valittiin kuitenkin aina vain yksi vaimo, ja hänen lapsensa perivät isänsä omaisuuden ja/tai aseman heimossa. Koska nuorin poika yleensä peri perheen omaisuuden, hän ja hänen vaimonsa asuivat miehen vanhempien luona. Leskeksi jääneiden heimojohtajien vanhimmat vaimot edustivat usein edesmennyttä aviomiestään heimokokouksissa, kuten kurultaissa, joissa päätettiin tulevista hallitsijoista.[28]
Paimentolaiskansan parissa kaikkien - miesten, naisten ja pienten lasten - piti osata ratsastaa hyvin ja käyttää jousta metsästämiseen. Miehet ja naiset pystyivät yleensä hoitamaan toistensa tehtäviä, sillä kuolemantapauksessa parisuhteen eloonjääneen täytyi huolehtia perheestä ja karjasta.[28] Jurtassa oli oma tila miehille ja naisille, joista edellisillä oli länsipuoli ja jälkimmäisillä itäpuoli, jossa tehtiin ruoka. Oviaukko tehtiin etelään päin. Jurttien sijoittuminen leirissä (ordu) oli tärkeää keisarillisissa ja suurissa leireissä: vanhimmalla vaimolla se oli lännessä, nuorimmalla vaimolla idässä; jalkavaimoilla, lapsilla sekä palvelijoilla jossain taustalla.[28] Naiset lypsivät lampaat, vuohet ja lehmät, miehet lypsivät vain tammat, joiden maidosta tehtiin alkoholipitoista kumissia. Sekä miesten että naisten yletön juopottelu oli sosiaalisesti hyväksyttävää. Naiset osallistuivat miesten kanssa juhliin, kuten heimopäälliköiden kokouksiin, syntymäpäiviin ja häihin.[28]
Kulttuuri
muokkaaEnnen Tšingis-kaanin nousua valtaan ei mongoleilla ollut kirjakieltä. Tšingis-kaani ymmärsi kuitenkin, että valtakunnan hallinto vaati myös kirjoitettua kieltä. Hänen ratkaisunsa pulmaan oli ottaa uiguurien käyttämä kirjaimisto mongolien käyttöön. Tällä kirjaimistolla kirjoitettiin myös mongolien historiankirjoituksen perusteos Mongolien salainen historia.
Kublain hallituskaudella tiibetiläinen munkki 'Phags Pa loi osin tiibetin kirjoitusjärjestelmän pohjalta uuden, hänen nimeään kantavan kirjoitusjärjestelmän, jolla piti voida kirjoittaa mitä tahansa kieltä. Sitä käytettiin melko pitkään mongolin kirjoittamiseen ja väliaikaisesti sillä kirjoitettiin joitakin muitakin kieliä. Vuonna 1236 alettiin kääntää Kiinan kirjallisuuden klassikoita mongoliksi.
Mongolit Kiinassa
muokkaa.jpeg)
Valtakunnan pääkaupungin siirto Karakorumista Pekingiin (nimellä Khanbalik) aloitettiin vuonna 1267. Vuonna 1271 mongolit myös omaksuivat kiinalaisen dynastianimen Yuan, keisarinaan Tšingis-kaanin pojanpoika Kublai-kaani.[31] Kiinalaisen hallintomallin omaksumisesta huolimatta mongolit kuitenkin pitivät johtavat virat itsellään tai nimittivät niihin Keski-Aasian muslimeita, jotka hallitsivatkin suurta osaa kaupankäynnistä Kiinassa Yuan-dynastian aikana. Muutoinkin mongolien hallintorakenne oli varsin epätasa-arvoinen sen mukaan, kuinka varhain kyseinen kansa oli tullut mongolien alistamaksi.
Islam saapui voimakkaasti Kiinaan mongolivallan aikana, mutta toisaalta mongolit osoittivat suurta kiinnostusta myös taolaisuutta, buddhalaisuutta ja nestoriolaista kristinuskoa kohtaan. Vallattuaan Tiibetin vuodesta 1252 lähtien, mongolit keskittyivät tiibetiläiseen buddhalaisuuteen, sillä se oli ”taianomaisempaa” kuin kiinalainen chan-buddhalaisuus.
Eurooppalaisten ja mongolien suhteet
muokkaa
1200-luvulle tultaessa ristiretket olivat kääntyneet tappiolliseksi, ja kun eurooppalaiset kuulivat muslimeja vastaan taistelevien itäisten valloittajien ilmaantumisesta, he olivat aluksi hyvin toiveikkaita. Mongolivaltion uskottiin jopa olevan tarunhohtoinen pappiskuningas Johanneksen valtakunta. Kyseessä oli noin vuosisata aiemmin syntynyt legenda kaukaisesta itäisestä kristitystä kuninkaasta. Mongolien tehtyä ensimmäisen nopean iskun Venäjälle Kaltšikjoen taistelussa vuonna 1223 luotettava tieto heistä ei vielä levinnyt Eurooppaan, vaan Unkarin kuningas Andreas II levitti sanomaa, jonka mukaan Johannes (David) oli hyökännyt Venäjälle kuljettaen edellään apostoli Tuomaan ruumista. Paavi uskoi miellyttävämpiä unkarilaistietoja, vaikka Georgian kuningatar Rusudani yritti tuoda todenmukaisempaa informaatiota.
Mongolien aloitettua suuremman hyökkäyksen Venäjälle vuonna 1235 todenmukainen tieto alkoi saapua, ja heidän hyökättyään vuonna 1242 Puolaan ja Unkariin toiveet idän kristityistä katosivat lopullisesti ja niiden tilalle tuli ihmettely ja huoli. Paavi Innocentius IV asetti Lyonin konsiilin pohtimaan ensisijaisesti mongolivaaraa. Ennen kaikkea tavoitteena oli kerätä tietoja, mikä tehtävä lankesi dominikaaneille ja fransiskaaneille, joilla katsottiin olleen kokemusta idän oloista sekä ristiretkivaltioista että Venäjältä. Matkan epävarmuuden takia lähetystöjä perustettiin useita, ja jokainen sai mukaansa diplomaattisen kirjeen sekä toisen kirjeen, jossa kaania kehotettiin kääntymään kristinuskoon. Dominikaanit Ascelinus Lombardialainen, André de Longjumenau ja fransiskaani Laurentius Portugalilainen lähtivät matkaan Lähi-idän kautta, kun taas fransiskaanimunkki Giovanni da Pian del Carpini lähti Venäjän kautta tarkoituksenaan matkustaa mongolihoviin saakka, muille lähettiläille riitti kirjeiden luovuttaminen mongoliviranomaisille.[32]
Tärkein näistä oli Giovanni da Pian del Carpinin matka, joka alkoi Lyonista keväällä 1245. Carpini oli jo 60-vuotias ja matka tuotti aluksi vaikeuksia. Saattueen tavattua ensimmäiset mongolit Kiovan lähistöllä, matka jatkui nopeasti mongolisaattueessa ensin Batu-kaanin leiriin, jossa kirjeet käännettiin mongoliksi ja sitten Güyük-kaanin leiriin Karakorumin lähelle, jonne saavuttiin loppukesästä 1246. Güyükia oltiin kruunaamassa suurkaaniksi ja paikalla oli lukuisten eri kansojen edustajia. Retki ei ollut diplomaattisesti järin onnistunut, sillä kaani vaati vastauskirjeessään paavia alistumaan mongolivaltaan. Lyoniin loppuvuodesta 1247 palannut Carpini sai sen sijaan kerättyä paljon arvokasta tietoa mongolien kulttuurista ja tavoista.[32]
Huomattavimman lähetystön mongoleiden luokse varusti yksityistaho, flanderilainen fransiskaani Vilhelm Rubruk tarkoituksenaan käännyttää mongolit ja viedä lohtua idän kristityille. Matka alkoi talvella 1253 Akkon ristiretkitukikohdasta ja jatkui Konstantinopolin kautta Krimille, josta mongolit saattoivat Vilhelmin Batu-kaanin ja edelleen suurkaani Möngken luo. Vilhelm seurueineen vietti mongolien luona kuusi kuukautta. Vaikka Möngke ei ollut valmis luopumaan šamanismistaan, hän suhtautui kristinoppiin suopeasti – hänen hovissaan oli paljon nestoriolaisia kristittyjä, ja mongolit olivat yleensäkin uskonnollisesti suvaitsevia. Vilhelm kuitenkin saarnasi isännilleen ankarasti näiden harhaoppisuudesta ja tuomitsi muut uskonnot vielä kovemmin sanoin, saaden Möngken lopulta kyllästymään. Ennen lähtöään Vilhelm sai vielä puolustaa näkemyksiään Möngken järjestämässä väittelyssä, jossa hän ja nestoriolaiset väittelivät muslimeita ja buddhalaisia vastaan.[33]
Suurkaanin Pekingiin asettumisen jälkeiset eurooppalaislähetystöt tunnetaan huonommin, lukuun ottamatta Marco Polon matkaa Kublai-kaanin hoviin. Paavi Innocentius IV:n ja Persian mongoleiden välillä kulki useita lähetystöjä. Mongolivaltakunnasta Eurooppaan matkaavat lähettiläät olivat enimmäkseen nestoriolaisia, eikä heistä juuri tiedetä, lukuun ottamatta Rabban Saumaa, Pekingissä asunutta turkinsukuista nestoriolaista, joka vieraili vuonna 1287 Roomassa ja Pariisissa.[34]
Mongolien suurkaanit
muokkaa- Tšingis-kaani (1206–1227)
- Tolui-kaani (sijaishallitsija, 1227–1229)
- Ögödei-kaani (1229–1241)
- Töregene-kaanitar (sijaishallitsija, 1241–1246)
- Güyük-kaani (1246–1248)
- Ogul Qaimiš-kaanitar (sijaishallitsija, 1248-1251)
- Möngke-kaani (1251–1259)
- Kublai-kaani (1260–1294)
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ a b c Timothy May: The Mongol Empire in World History. World History Connected, 2008-02, 5. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Pow, Stephen: "The Mongol Empire's Northern Border: Re-evaluating the Surface Area of the Mongol Empire". Genius Loci – Laszlovszky 60. Arkistoitu 29.9.2021. Haettu 1.7.2023
- ↑ Johannes de Plano Carpini: Mongolien historia. Matka tartarien maahan vuosina 1245–1247. Suom. Sami Jansson, johdanto, viitteet ja kirjeiden suomennos Antti Ruotsala. Gaudeamus: Helsinki, 2003.
- ↑ Kim, Hodong. "The Unity of the Mongol Empire and Continental Exchange over Eurasia". Journal of Central Eurasian Studies 1 2009: ss. 15–42. Arkistoitu 28.11.2020.
- ↑ Rise Of The Mongol Empire Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.6.2017.
- ↑ a b Maiorov, Alexander V. : The Mongol Conquest of Rus'. Teoksessa: The Mongol World. Edited By Timothy May & Michael Hope. Luku 9. Routledge, London 2022. eBook ISBN 9781315165172
- ↑ a b c d Craughwell Thomas J.: ”18. Mongolit Venäjällä”, Barbaarien valloitusretket. : Karisto oy, 2009. ISBN 9789512351206
- ↑ a b c Pow, Stephen: The Mongol Invasions of Europe. Teoksessa: The Mongol World. Edited By Timothy May & Michael Hope. Luku 10. Routledge, London 2022. eBook ISBN 9781315165172
- ↑ Pow, Stephen: "Deep ditches and well-built walls: a reappraisal of the Mongol withdrawal from Europe in 1242". Libraries and Cultural Resources. University of Calgary, 2012. doi:10.11575/PRISM/25533. Arkistoitu 10.1.2021.
- ↑ Miksi mongolit vetäytyivät Keski-Euroopasta 1242? Historioitsijat uskovat selvittäneensä yllättävän syyn Yle Uutiset. 31.5.2016. Viitattu 8.7.2023.
- ↑ a b Carl, Beverly May: The Laws of Genghis Khan. Law and Business Review of the Americas Volume 18 Number 2 Article 3, 2012
- ↑ a b Riasanovsky, V. A.: Mongol Law—A Concise Historical Survey Washington Law Review, Volume 23 Number 2. 5.1.1948. Far Eastern Section, University of Washington Law Digital Commons. Viitattu 4.7.2023.
- ↑ The Mongolian Legal System and Laws: a Brief Overview - GlobaLex www.nyulawglobal.org. Viitattu 4.7.2023.
- ↑ The Mongolian Code of Laws learn.saylor.org. Viitattu 4.7.2023.
- ↑ George Vernadsky: The Scope and Contents of Chingis Khan's Yasa. Harvard Journal of Asiatic Studies, 1938, 3. vsk, nro 3/4, s. 337–360. doi:10.2307/2717841 ISSN 0073-0548 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Genghis Khan's Code of Laws www.fsmitha.com. Viitattu 4.7.2023.
- ↑ Peto, Andrea: Memory and the Narrative of Rape in 1945. Teoksessa: Bessel, Richard & Schumann, Dirk: Life After Death: Approaches to a Cultural and Social History of Europe During the 1940s and 1950s. Cambridge University Press, 2003. S. 143.
- ↑ San, T. "Dynastic China: An Elementary History" S. 297
- ↑ [tähän olisi hyvä lähde, mutta se on maksullinen] Schurmann, H. F.: Mongolian Tributary Practices of the Thirteenth Century. Harvard Journal of Asiatic Studies Vol. 19, No. 3/4. Ss. 304-389. Harvard-Yenching Institute, joulukuu 1956.
- ↑ Weatherford, Jack: Genghis Khan and the Making of the Modern World. New York: Three Rivers Press, 2004. ISBN 0-609-80964-4.
- ↑ "Jamskaja kuriirijärjestelmä ja Venäjän ensimmäinen säännöllinen postijärjestelmä" Arkistoitu 22.12.2010 [ru]
- ↑ “2.2. Russian Empire. 2.2.2. The History of Russian Post”. Postal driving in Russia." Arkistoitu 17.3.2014. Information Center “Russia and the World” [ru]
- ↑ History of the Smolensk Post - YAMSKAYA GUNBA www.rusfs.narod.ru. Viitattu 3.7.2023. (venäjä)
- ↑ "History of the Yaroslavl Post" - the official website of the Administration of the Federal Postal Service of the Yaroslavl Region - a branch of the Federal State Unitary Enterprise "Post of Russia" (ru]
- ↑ Ratchnevsky, Paul: Genghis Khan: His Life and Legacy. Translated by Haining, Thomas. Wiley-Blackwell, 1993. S. 191. ISBN 978-0-631-18949-7
- ↑ a b c d e Morgan, David: The Mongols (2. painos). Malden, MA; Oxford, England; Carlton, Victoria: Blackwell Publishing, 2007. Ss. 74-75, 180-181. ISBN 978-1-4051-3539-9
- ↑ a b c d e f g h i j k l Mark Cartwright: Mongol Warfare World History Encyclopedia. Viitattu 4.7.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j Mark Cartwright: Women in the Mongol Empire World History Encyclopedia. Viitattu 4.7.2023. (englanniksi)
- ↑ Battle of Mohi (Sajo River) | Summary | Britannica www.britannica.com. Viitattu 5.7.2023. (englanniksi)
- ↑ Dashdondog, Bayarsaikhan: Shamans at the Court of the Qa'an. Teoksessa: The Mongol World. Edited By Timothy May & Michael Hope. Luku 34. Routledge, London 2022. eBook ISBN 9781315165172
- ↑ Khubilai Khan and the Yuan Dynasty, 1261-1368 Mongolia: A Country Study. Library of Congress, 1989.
- ↑ a b Johannes de Plano Carpini: Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245–1247. (Suomentanut Sami Jansson. Johdanto, viitteet ja kirjeiden suomennos Antti Ruotsala) Helsinki: Gaudeamus, 2003. ISBN 951-662-873-7
- ↑ Vilhelm Rubruk: Matka Mongoliaan vuosina 1253–1255: Veli Vilhelm Rubrukin matkakertomus Ranskan kuninkaalle Ludvig IX:lle. Suomentanut Sami Jansson. Johdanto ja viitteet Antti Ruotsala. Turku: Faros, 2010. ISBN 978-952-5710-03-8.
- ↑ Karttunen, Klaus: Itää etsimässä: Eurooppalaisen Aasian-tutkimuksen vaiheita. Yliopistopaino:Helsinki, 1992.
Kirjallisuutta
muokkaa
- Johannes de Plano Carpini: Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245–1247. (Suomentanut Sami Jansson. Johdanto, viitteet ja kirjeiden suomennos Antti Ruotsala) Helsinki: Gaudeamus, 2003. ISBN 951-662-873-7
- Vilhelm Rubruk: Matka Mongoliaan vuosina 1253–1255: Veli Vilhelm Rubrukin matkakertomus Ranskan kuninkaalle Ludvig IX:lle. (Suomentanut Sami Jansson. Johdanto ja viitteet Antti Ruotsala) Turku: Faros, 2010. ISBN 978-952-5710-03-8
- Ala Ad Din Ata Malik Juvaini: The History Of The World Conqueror Vol I. Harvard University Press, Cambridge, Massachussets, USA 1958.