André Hercule de Fleury
André-Hercule de Fleury (22. kesäkuuta 1653 Lodève – 29. tammikuuta 1743 Pariisi)[1] oli ranskalainen kardinaali ja valtiomies, joka toimi Ranskan hallituksen johtajana kuningas Ludvig XV:n aikana vuosina 1726–1743.[2] Hänen kautenaan Ranska vaurastui ja maan kansainvälinen vaikutusvalta lisääntyi hallituksen diplomaattisen toiminnan ansiosta, erityisesti yhteistyöllä Ison-Britannian kanssa.
Fleuryn isä oli kirkollisten maksujen kerääjä ja saatuaan kasvatuksen jesuiittakollegiossa hänestä itsestään tuli pappi. Hän kohosi vuonna 1679 kuningatar Maria Teresian ja tämän kuoltua 1683 kuningas Ludvig XIV:n kuninkaalliseksi almujenjakajaksi. Vuonna 1698 hänet nimitettiin Fréjusin piispaksi. Ludvig XIV nimitti hänet hieman ennen kuolemaansa syyskuussa 1715 viisivuotiaan pojanpoikansa ja kruununperijänsä kasvattajaksi.[1][3]
Fleury saavutti kuninkaaksi kohonneen Ludvig XV:n täyden luottamuksen, mutta pysytteli sivussa politiikasta aina sijaishallitsijana toimineen Orléansin herttua Filipin kuolemaan (1723) asti. Tuolloin kuningas nimitti Fleuryn valtioneuvostoon ja tarjosi hänelle pääministerin tehtävää, mutta Fleury kieltäytyi jälkimmäisestä ja suositteli sen sijaan Bourbonin herttuaa. Sen jälkeen Fleury kasvatti vähitellen valtaansa hallituksessa, kunnes lopulta syrjäytti Bourbonin herttuan heinäkuussa 1726.[3] Hieman myöhemmin Ludvig XV korotti hänet kardinaaliksi, jotta hän voisi osallistua kuninkaallisen neuvoston kokouksiin. Vaikkei Fleurysta tullut koskaan virallisesti Ranskan pääministeriä (premier ministre), hän oli käytännössä maan hallituksen johtaja tästä alkaen kuolemaansa asti ja hallitsi tiukalla otteella.[1]
Fleury määräsi jatkamaan Ludvig XIV:n kaudella aloitettua Ranskan lakien kodifikaatiota ja muuttamaan pysyviksi talousuudistukset, joiden avulla Ranskan valtiontalous saattoi toipua Ludvig XIV:n kauden kalliiksi tulleista sodista.[1] Valtion finansseja kohennettiin säästäväisyydellä ja uudelleenjärjestelyillä, kun samaan aikaan toimeenpantiin merkittäviä verohelpotuksia. Rauhan vuosien aikana kauppa ja elinkeinot toipuivat. Fleury puolusti perinteistä itsevaltiutta ja vainosi jansenisteja painostamalla Ranskan kirkon hyväksymään näitä vastaan tähdätyn Unigenitus-bullan vuodelta 1713. Oppineena miehenä Fleury oli kiinnostunut tieteestä ja kirjallisuudesta ja oli saanut 1717 nimityksen Ranskan akatemian jäseneksi.[3] Hänet valittiin myös Ranskan tiedeakatemian kunniajäseneksi vuonna 1721.[4]
Fleuryn merkittävimmät saavutukset olivat kuitenkin ulkopolitiikan saralla. Hän pyrki aluksi lieventämään Ison-Britannian ja Espanjan välisiä ristiriitoja ja kehitti yhteistyösuhteen Ison-Britannian pääministeri Robert Walpolen kanssa. Tämän ansiosta Ison-Britannian ja Espanjan välille 1727 puhjenneet vihamielisyydet eivät laajentuneet suuremmaksi konfliktiksi. Vuodesta 1731 alkaen Fleury tähtäsi kuitenkin Ison-Britannian vallan vähentämiseen Manner-Euroopan asioissa sekä Ranskan ja Itävallan lähentämiseen.[1] Merkitykselliseksi osoittautui myös Ranskan ja Espanjan Bourbonien lähentyminen.[3]
Venäjän ja Itävallan estettyä vuonna 1733 Ludvig XV:n appea Stanisław Leszczyńskiä nousemasta Puolan kuninkaaksi vaikutusvaltaiset tahot painostivat Fleuryn viemään Ranskan sotaan Leszczyńskin puolesta. Puolan perimyssota käytiin vuosina 1733–1738. Fleury pyrki rajoittamaan Ranskan sotatoimet vain Italian ja Saksan alueille sekä onnistui pitämään Ison-Britannian sodan ulkopuolella. Vuonna 1738 hän hyväksyi rauhansopimuksen, jolla Leszczyński luopui vaateistaan Puolan kruunuun ja sai sen sijaan hallittavakseen Lothringenin. Leszczyńskin kuoltua vuonna 1766 alue liitettiin Ranskaan.[1] Napoli ja Sisilia siirtyivät Espanjan Bourbonien nuoremmalle haaralle.[3]
Pyhän saksalais-roomalaisen keisari Kaarle VI:n kuolemaa vuonna 1740 seurasi vuorostaan Itävallan perimyssota. Vaikka Fleury oli valmis tunnustamaan Kaarlen tyttären Maria Teresian oikeuden Itävallan Habsburgien muihin omistuksiin, hän pyrki saamaan keisariksi Baijerin vaaliruhtinas Kaarle Albertin, josta 1742 tuli keisari Kaarle VII. Iäkäs Fleury menetti kuitenkin otteensa ja marsalkka Charles-Louis de Belle-Isle sai 1741 aikaiseksi liiton Ranskan ja Preussin välille, minkä jälkeen Ranska liittyi sotaan Itävaltaa vastaan. Fleuryn kuollessa kaksi vuotta myöhemmin sota oli vielä kesken, mutta kääntymässä jo selvästi tappiolliseksi.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g André-Hercule de Fleury (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 7.7.2013.
- ↑ Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 778. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
- ↑ a b c d e Nordisk familjebok (1908), s. 579–580 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 7.7.2013.
- ↑ Les membres du passé dont le nom commence par F (ranskaksi) Ranskan tiedeakatemia. Viitattu 2.1.2020.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta André Hercule de Fleury Wikimedia Commonsissa
