Baltian maiden miehitys

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaiset suunnitellut ja käytännössä tapahtuneet rajamuutokset.

Baltian maiden miehitys oli Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukainen Baltian maiden miehitys toisen maailmansodan aikana ja niiden muuttaminen neuvostotasavalloiksi.[1] Sopimusta muutettiin 28. syyskuuta 1939 siten, että natsi-Saksa vaihtoi Liettuan suurempaan osuuteen Puolasta, minkä jälkeen koko Baltia kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Uuden sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä sovittiin myös baltiansaksalaisten siirtämisestä. Neuvostoliiton etupiirialueella asuneet Saksan kansalaiset tai saksalaista syntyperää olevat siirrettäisiin Saksaan tai Saksan etupiirialueelle.[2][3]

Noin vuoden mittaisen miehitysjakson jälkeen Saksa valloitti maat 22. kesäkuuta 1941 käynnistyneen laajamittaisen operaatio Barbarossan osana.[4] Neuvostoliitto valtasi ja miehitti maat uudelleen Baltian offensiivissa 1944.[5] Puna-armeijan miehitykseen liittyneet poliittiset järjestelyt vetivät Baltian maat mukaan toiseen maailmansotaa, koska miehitys vaikutti suoraan sodan kulkuun. Kaiken kaikkiaan toinen maailmansota merkitsi Baltian maille katastrofia, jolla oli syvällisiä vaikutuksia kaikilla elämänaloilla. Sodan seurauksena alueen väkiluku laski noin neljänneksellä.[6][7] Toinen neuvostomiehitys jatkui Baltiassa lähes viisi vuosikymmentä ja erotti Viron, Latvian ja Liettuan varsin perusteellisesti läntisen Euroopan kehityksestä.[8]

Maat itsenäistyivät uudelleen vasta vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisen tuloksena. Suurin osa Neuvostoliiton miehitysarmeijan joukoista poistui Baltiasta vuoden 1991 loppuun mennessä. Samoin poistuivat Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun ja keskushallinnon virkailijat.[9] Venäjän joukot vetäytyivät Baltiasta vuoden 1994 loppuun mennessä[10].

Tukikohtavaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto aloitti Baltian maiden valtaamisen Virosta. Tekosyynä Viroon kohdistuneelle hyökkäykselle oli puolalainen sukellusvene, joka oli paennut saksalaisten hyökkäystä ja löytänyt turvapaikan puolueettoman Tallinnan satamasta. Kreml väitti, ettei Viro pystynyt hallitsemaan omia aluevesiään ja vaati 24. syyskuuta 1939 puna-armeijan sijoittamista strategisesti tärkeisiin kohtiin eri puolille Viroa. Viron ulkoministeri Karl Selter matkusti kutsuttuna Moskovaan 25. syyskuuta, ja sai ulkoministeri Molotovilta valmiin sopimusluonnoksen. Viron presidentti, hallitus ja sotilasjohto kokoontuivat 26. syyskuuta päättämään Viron suhtautumisesta Neuvostoliiton vaatimuksiin. Kenraali Johan Laidoner puolsi sopimuksen hyväksymistä. Myös presidentti ja hallitus asettuivat samalle kannalle. Viron hallitus taipui Neuvostoliiton painostuksen alla 28. syyskuuta sillä ehdolla, että Neuvostoliitto ei puuttuisi Viron sisäisiin asioihin. Viron ja Neuvostoliiton välisen avunantosopimuksen lisäksi allekirjoitettiin kauppasopimus kymmeneksi vuodeksi.[11][12][13]

Avunantosopimuksen mukaan Viro luovutti Neuvostoliitolle laivastotukikohdan Paldiskissa, tukikohdat Saarenmaalla ja Hiidenmaalla sekä pari lentokenttää Pohjois-Virossa. Tukikohtasopimuksen täytäntöönpano aloitettiin välittömästi. Tallinnaan saapui 2. lokakuuta sotilasvaltuuskunta sopimaan käytännön toimenpiteistä.[14] Muuttuneen ulkopoliittisen tilanteen vuoksi Viroon muodostettiin 12. lokakuuta uusi hallitus, jonka pääministeriksi tuli Jüri Uluots, ulkoministeriksi Ants Piip ja sotaministeriksi kenraaliluutnantti Nikolai Reek. Puna-armeijan joukot alkoivat siirtyä tukikohtiin 18. lokakuuta. Seuraavaan päivään mennessä Viroon oli tullut 21 000 sotilasta ja 255 lentokonetta.[15] Viron ja Neuvostoliiton solmima sopimus teki tyhjäksi Viron ja Suomen valmisteleman Suomenlahden sulkujärjestelmän.[16]

Seuraavalla viikolla samaa vaadittiin myös Latvialta. Neuvostoliitto kutsui Latvian ulkoministeri Vilhelms Muntersin Moskovaan, minne hän saapui 2. lokakuuta. Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari Molotov ilmoitti Muntersille, että Neuvostoliitto tarvitsi jäättömiä satamia Itämerellä. Latvia antoi periksi Neuvostoliiton vaatimuksille, ja sopimus allekirjoitettiin 5. lokakuuta.[17][18]

Liettuan edustajat saapuivat Moskovaan 3. lokakuuta ja saivat eteensä samanlaisen vaatimuksen kuin Latvia. Liettuan kohdalla Stalin tarjosi korvaukseksi sopimuksesta Puolalle kuulunutta Vilnaa, jonka puna-armeija oli miehittänyt ja joka oli ollut pitkään kiistakapulana Liettuan ja Puolan välisissä suhteissa. Neuvostoliitto ja Liettua allekirjoittivat sopimuksen 10. lokakuuta. Liettua sai vastineeksi sopimuksesta osan Vilnan aluetta, jonka puna-armeija oli vallannut syyskuussa Puolalta.[17][18]

Tukikohtavaiheen aikana kaikki Baltian maat solmivat Neuvostoliiton kanssa syys- ja lokakuussa 1939 keskinäiset avunantosopimukset, joilla hyväksyttiin muun muassa neuvostojoukkojen sijoittaminen kaikkiin Baltian maihin. Viroon sijoitettiin 25 000 puna-armeijan sotilasta, Latviaan 30 000 ja Liettuaan 20 000. Puna-armeijan vahvuus Baltiassa ylitti siten Baltian maiden rauhan ajan armeijoiden miesvahvuudet.[19][20]

Miehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viron ja Latvian saarto vuonna 1940.

Ensimmäinen neuvostomiehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1940 puna-armeijan vahvuutta Baltiassa lisättiin selvästi yli sovitun määrän, ja Baltian maita vastaan kohdistettiin julkisuudessa perättömiä syytöksiä sopimusrikkomuksista.[21] Kun maailman huomio oli kohdistunut Ranskan miehitykseen, Stalin päätti toimia.[22] Baltian operaatiota varten keskitettiin Liettuan, Latvian ja Viron rajoille kolme armeijaa (8., 3. ja 11.A), joihin kuului 20 jalkaväkidivisioonaa, 2 moottoroitua divisioonaa, 4 ratsuväkidivisioonaa, 9 panssariprikaatia ja yksi maahanlaskuprikaati.[23] Neuvostoliitto asetti Baltian maat saartoon 12. kesäkuuta. Kaikki ilma- ja meriteitse tehtävät kuljetukset ulkomaiden kanssa katkaistiin. Saartoa rikkonut matkustajakone Kaleva ammuttiin alas 14. kesäkuuta.[3]

Neuvostoliitto ilmoitti yllättäen kesäkuussa jokaisen Baltian maan syyllistyneen neuvostoviranomaisten kiduttamiseen, minkä takia Baltian maiden hallitukset eivät enää nauttineet Neuvostoliiton luottamusta. Uhkavaatimuksena oli nykyisen hallituksen ero, uudet vaalit sekä neuvostojoukkojen marssiminen maahan. Neuvostoliitto vaati, että uusien hallitusten tuli olla kykeneviä suoriutumaan edellisenä vuonna solmittujen sopimusten ehtojen noudattamisesta. Rajoittamattomalla määrällä neuvostojoukkoja tuli olla vapaa pääsy Baltiaan, jotta ne voisivat turvata strategisesti tärkeät kohteet. Tilanne oli balttien näkökulmasta sellainen, että sotilaallinen vastarinta oli poissa laskuista: Baltian tasavalloissa oli Neuvostoliiton sotilastukikohtia ja rajan takana oli puna-armeija valmiudessa. Ilman toivoa ulkopuolisesta tuesta jokainen Baltian maa joutui vuorollaan hyväksymään Neuvostoliiton uhkavaatimuksen, mikä käytännössä johti maiden miehitykseen.[24][25][26]

Miehitys alkoi Liettuasta 14. kesäkuuta 1940. Virossa kenraali Laidoner sai armeijakenraali Kirill Meretskovilta hyväksyttäväksi luettelon puna-armeijan sijoituspaikoista ja muista seikoista. Kesäkuun 17. päivänä puna-armeijan joukot olivat miehittäneet käytännössä kaikki strategisesti merkittävät kohteet Baltiassa, ja 21. päivään mennessä Baltia oli miehitetty kokonaan.[24][27][28][29]

Heinäkuun 11. päivänä perustettiin puna-armeijan Baltian sotilaspiiri, jonka esikunta oli Riiassa. Siihen liitettiin lakkautetun Kalinin sotilaspiirin länsiosat sekä Latviassa ja Liettuassa olleet neuvostojoukot. Virossa olleet puna-armeijan yksiköt kuuluivat sen sijaan elokuuhun asti Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen. Baltian maista tehtiin yhtenäinen sotilaspiiri, nimeltään Baltian erillinen sotilaspiiri, 6.8.1940 annetulla Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston päätöksellä. Viron, Latvian ja Liettuan kansalliset armeijat liitettiin puna-armeijaan aluksi jalkaväen divisioonina sen jälkeen, kun niiden ylin upseeristo oli puhdistettu.[30][31] Syksyllä Viroon perustettiin puna-armeijan 22. tarkk´ampuja-armeijakunta.[31]

Sovjetisointi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehitystä seurasi itsenäisyytensä menettäneiden Baltian maiden muuttaminen sosialistisiksi neuvostotasavalloiksi. Ensin muodostettiin kaikissa Baltian maissa uudet hallitukset, ja heinäkuun 14. ja 15. päivinä 1940 järjestettiin parlamenttivaalit, joihin vain kommunistit saivat asettaa ehdokkaita. Vaalien järjestämisen aikataulu ei noudattanut perustuslakeja, joita maissa oli aiemmin noudatettu, ja vaalitulokset väärennettiin ennalta sovitun tuloksen mukaisiksi. Heinäkuun aikana myös kansallistettiin pankit ja suuret teollisuusyritykset. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston kokouksessa 6.8.1940 Baltian maat hyväksyttiin neuvostotasavalloiksi.[32][33][34] Kesäkuussa 1941 pantiin toimeen kaikissa Baltian maissa kesäkuun kyyditysten nimellä tunnetut pakkotoimet.

Ostland saksankielisellä kartalla.

Ostland

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Natsi-Saksan hyökkäyksen jälkeen Baltian maat joutuivat kesällä 1941 osaksi saksalaista miehityshallintoa, jonka nimi oli Ostland. Liettua vallattiin muutamassa päivässä, Latvia parissa viikossa ja Viro syyskuuhun mennessä. Vetäytyvä puna-armeija ryhtyi heinäkuussa toteuttamaan poltetun maan taktiikkaa. Latviaa ja Liettuaa se ei ehtinyt juurikaan koskettaa, mutta Virosta pyrittiin evakuoimaan tai hävittämään sodankäynnin kannalta arvokasta tavaraa. Myös Viron asukkaita mobilisoitiin puna-armeijan työjoukkoihin tai evakuoitiin Neuvostoliittoon. Neuvostovirkailijoiden evakuointi Tallinnasta elokuussa vaati 15 000 kuolonuhria, kun Suomenlahden miinakentän läpi pyrkinyt laivasaattue joutui vielä sekä ilmahyökkäyksen että tykkitulen kohteeksi. Saksan invaasio sai Baltian maat toivomaan itsenäisyytensä palauttamista, mutta toivo osoittautui turhaksi. Baltian maita kohdeltiin miehitettynä neuvostoalueena. Natsi-Saksa pidätti itselleen kommunistien aiemmin kansallistaman omaisuuden ja halusi tukea omia sotaponnistelujaan Baltian valtioiden resursseilla.[35][36][37]

Yhteiskunnan tärkeimmille johtopaikoille asetettiin saksalaisia, ja harjoitetun politiikan linjan saneli Saksan valtionjohto. Miehityshallinnon yhteyteen perustettiin paikallisten asukkaiden omia hallintoelimiä, jotka olivat muodollisesti riippumattomia.[38] Ostlandin virallinen kieli oli saksa, mutta viro, latvia ja liettua säilyivät käytössä sen rinnalla.[39] Saksalaiset aloittivat jo miehityksen alkuvaiheessa työvoiman mobilisoimisen Baltiasta. Liettuasta vietiin Saksan ydinalueille yli 70 000 pakkotyöläistä ja Latviastakin noin 25 000. Kaikille Baltian maiden asukkaille määrättiin työvelvollisuus, ja vuosina 1942–1943 käynnistettiin sotilaiden rekrytointi Saksan armeijaan. Juutalaisvainot ulotettiin myös Baltiaan.[40][41]

Baltit eivät käytännössä juurikaan vastustaneet saksalaisia miehittäjiä, ellei oteta lukuun neuvostoarmeijan kouluttamia partisaaneja, jotka tekivät sabotaaseja saksalaisten selustassa. Saksalaisten sotatoimien häiritsemisestä pidättäydyttiin, koska se olisi vain jouduttanut pelätyn puna-armeijan paluuta. Silti maanalaisia oppositioryhmiä perustettiin pitämään yhteyttä ulkomailla maanpakolaisina asuneisiin balttidiplomaatteihin. Latvian keskusneuvosto (latviaksi Latvijas Centrālā Padome) perustettiin 13.8.1943, Liettuan vapautuksen ylin komitea 25.11.1943 ja Viron tasavallan kansalliskomitea 23.3.1944.[42][43]

Teheranin konferenssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Teheranin konferenssi

Liittoutuneiden maiden johtajien konferenssissa, joka pidettiin marras-joulukuun vaihteessa 1943 Teheranissa, Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Winston Churchill ilmoittivat suostuvansa Stalinin vaatimukseen saada Baltian maat jälleen hallintaansa.[44] Länsivallat eivät sodan takia halunneet rikkoa suhteitaan Neuvostoliittoon, mutta ne eivät silti tunnustaneet Baltian maiden Neuvostoliittoon liittämisen oikeudellista pätevyyttä.[45]

Toinen neuvostomiehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satojen tuhansien sotilaiden vahvuinen puna-armeija valloitti Viron, Latvian ja Liettuan uudelleen syksyn 1944 kuluessa Kuurinmaata lukuun ottamatta. Ottaessaan jälleen Baltiaa hallintaansa neuvostoviranomaiset määräsivät kymmeniä tuhansia nuoria miehiä asepalvelukseen täydentämään puna-armeijaa. Lukumääräisesti eniten mobilisoitiin liettualaisia: 82 000. Kuurinmaan mottiin jääneet Saksan joukot jatkoivat taistelua puna-armeijaa vastaan toukokuuhun 1945 saakka.[46][47]

Uusi neuvostomiehitys johti balttien joukkopakoon ulkomaille. Sodan loppuun mennessä noin 300 000 Baltian maiden asukasta oli lähtenyt kotimaastaan.[48]

Sodan päätyttyä puna-armeija jäi Baltiaan varmistamaan Neuvostoliiton ja kommunistien vallan säilymisen. Saksan hallintoa kannattaneet ja sen kanssa yhteistyötä tehneet kollaboraattorit pyrittiin vangitsemaan ja karkottamaan maasta ensimmäisinä. Poliittiset vainot kohdistuivat myös muihin ihmisryhmiin, joista erityisen huomion kohteeksi joutuivat itsenäiset talonpojat. Maaliskuussa 1949 kymmeniä tuhansia talonpoikaisperheitä kyyditettiin Siperiaan tai Keski-Aasiaan.[47]

Syksyn 1944 kuluessa kaikkiin Baltian maihin oli syntynyt laaja aseellinen vastarintaliike, minkä lisäksi harjoitettiin laajaa passiivista vastarintaa. Vastarinnasta huolimatta kommunistihallinto ja Neuvostoliiton miehitysvalta vakiintuivat Baltiassa 1940-luvun loppuun mennessä. Yhteiskunnan poliittinen valtarakenne muotoutui pohjimmiltaan samanlaiseksi kuin vuosina 1940–1941. Valta oli kommunistisella puolueella, ja hallintorakenne perustui eritasoisten neuvostojen ja niiden toimeenpanevien komiteoiden hierarkiaan. Olennaisilta osiltaan yhteiskuntarakenne pysyi sellaisena Baltian maissa miehityskauden loppuun asti.[49]

Vuonna 1945 Baltian maissa alkoi siirtyminen suunnitelmatalouteen, ja niille määriteltiin tietty rooli Neuvostoliiton taloudessa. Viron ja Latvian pääelinkeinoksi tuli teollisuus, mutta Liettuassa se oli sodan jälkeen maatalous ja elintarvikkeiden tuotanto.[50] Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen poliittiset vainot laantuivat, ja virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset sopeutuivat hiljalleen neuvostovaltaan. Baltian yhteiskunnat alkoivat kaupungistua. Kommunistipuolueen valta alkoi murtua 1980-luvun lopulla, kun ihmiset tarttuivat Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikan myötä avautuneeseen tilaisuuteen vapautua miehityksestä ja palauttaa itsenäisyys.[51]

Miehityksen päättyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 1991 puna-armeija valloitti Vilnassa strategisesti tärkeitä kohteita, ja Baltian maiden perustamia rajavalvonta-asemia hävitettiin. Rajoitetun väkivallan käyttö oli Neuvostoliiton yritys pelotella Baltian maita luopumaan itsenäisyystavoitteista perestroikan myötä kasvaneista itsenäistymistavoitteistaan. Kansainvälinen yhteisö reagoi nopeasti, ja länsimaat uhkasivat Neuvostoliitoa kaiken talousavun keskeyttämisellä ja poliittisella boikotilla, ellei väkivaltaa lopeteta. Venäjän presidentti Boris Jeltsin asettui myös julkisesti vastustamaan miehityshallinnon toimia.[52] Kaikki Baltian maat itsenäistyivät samana vuonna Neuvostoliiton epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen.[53]

Neuvostoliiton hajottua sen oikeudet ja velvollisuudet siirtyivät Venäjälle. Itsenäistymisensä jälkeen Viro alkoi vaatia Venäjää poistamaan armeijansa Viron alueelta. Ensimmäiset 25 000 Venäjän armeijan sotilasta poistuivat Virosta tammikuussa 1992, mutta tukikohtien maa-alue ja osa kalustosta jäivät vielä Venäjän armeijan hallintaan. Pitkittyneiden neuvotteluiden jälkeen Venäjä ja itsenäistynyt Liettua pääsivät Moskovassa 8.9.1992 sopimukseen miehitysjoukkojen vetäytymisestä. Sopimuksen määräaika oli 31.8.1993, ja se myös piti. Viimeiset Viron alueella olleet Venäjän armeijan joukot poistuivat maasta elokuussa 1994.[25] Vuoden 1994 loppuun mennessä Venäjän joukot olivat vetäytyneet myös itsenäisestä Latviasta.[10]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9.
  • Kasekamp, Andres: Baltian historia. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8.
  • Myllymäki, Seppo: Baltian kriisi 1938–1941. Helsinki: Otava, 1977.
  • Siniveli: Viro taistelee vapaudestaan. Vuosi 1944 tuntemattoman todistajan silmin. Alea-Kirja, 1985. ISBN 951-9429-02-6.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kavass, Igor I. (1972). Baltic States
  2. ↑ Kasekamp s. 177–183.
  3. ↑ a b Timeline: Soviet occupation of the Baltic states communistcrimes.org.
  4. ↑ Tippelskirch, Kurt von: ”Hyökkäys Itämeren maihin”, Toisen maailmansodan historia, osa 2, s. 318-326. Helsinki: WSOY, 1962.
  5. ↑ Tippelskirch, Kurt von: ”Itämerenmaiden saartaminen ja ensimmäinen tunkeutuminen Itä-Preussiin”, Toisen maailmansodan historia, osa 4, s. 129-134. Helsinki: WSOY, 1962.
  6. ↑ Alenius s. 237–239.
  7. ↑ Alenius s. 262.
  8. ↑ Alenius s. 251.
  9. ↑ Alenius s. 280.
  10. ↑ a b Kasekamp s. 264.
  11. ↑ Kasekamp s. 177–183.
  12. ↑ Siniveli s. 101–108.
  13. ↑ Zetterberg, Seppo: Uusi Viron historia, s. 257-258. SKS, 2017. ISBN 978-952-222-838-3
  14. ↑ Siniveli s. 101–108.
  15. ↑ Zetterberg s. 258–259.
  16. ↑ Vaiettua sotilasyhteistyötä Suomenlahdella 30-luvulla yle.fi.
  17. ↑ a b Kasekamp s. 177–183.
  18. ↑ a b Zetterberg, Seppo: Latvian ja Liettuan historiaa, s. 47. Teoksessa Dainojen henki. Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista. SKS, 1990. ISBN 951-717-622-8
  19. ↑ Myllymäki: Baltian kriisi 1938-1944, s. 60-75.
  20. ↑ Alenius s. 237–239.
  21. ↑ Alenius s. 237–239.
  22. ↑ Kasekamp s. 177–183.
  23. ↑ Liettuan miehitys 1939 jput.fi.
  24. ↑ a b Myllymäki: Baltian kriisi 1938-1944, s. 138-150.
  25. ↑ a b Baltic Military District globalsecurity.org.
  26. ↑ Zetterberg 2017 s. 260.
  27. ↑ Kasekamp s. 177–183.
  28. ↑ Alenius s. 237–239.
  29. ↑ Zetterberg 2017 s. 260.
  30. ↑ Kasekamp s. 177–183.
  31. ↑ a b Viron miehitys 1939-41 jput.fi.
  32. ↑ Alenius s. 237–239.
  33. ↑ Siniveli s. 101-108.
  34. ↑ Kasekamp s. 183.
  35. ↑ Latvia - Soviet Occupation, Incorporation, Independence britannica.com.
  36. ↑ Kasekamp s. 184–186.
  37. ↑ Alenius s. 243.
  38. ↑ Alenius s. 244-245.
  39. ↑ Alenius s. 248.
  40. ↑ Zetterberg s. 50.
  41. ↑ Alenius s. 246–247.
  42. ↑ Kasekamp s. 187–188.
  43. ↑ Baltic states - Soviet Occupation, Independence, History britannica.com.
  44. ↑ Kasekamp s. 194.
  45. ↑ Alenius s. 250.
  46. ↑ Alenius s. 251–252.
  47. ↑ a b Kasekamp s. 195.
  48. ↑ Forced to flee: The Great Escape to the West in 1944 communistcrimes.org.
  49. ↑ Alenius s. 252–255.
  50. ↑ Alenius s. 257–260.
  51. ↑ Kasekamp s. 207.
  52. ↑ Alenius s. 279–280.
  53. ↑ Kasekamp s. 239.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Baltian_maiden_miehitys&oldid=22695999”