Gary Ruvkun

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Gary Ruvkun
Henkilötiedot
Syntynyt1952 (ikä 71–72)
Berkeley, Kalifornia, Yhdysvallat
Koulutus ja ura
Tutkinnot Kalifornian yliopisto (Berkeley)
Harvardin yliopisto
Väitöstyön ohjaaja David Baltimore ja H. Robert Horvitz
Instituutti Harvardin yliopisto
MIT
Massachusetts General Hospital
Tutkimusalue molekyylibiologia
Palkinnot Benjamin Franklin -mitali (2008)
Albert Lasker -palkinto lääketieteellisestä perustutkimustyöstä (2008)
Louisa Gross Horwitz -palkinto (2009)
Wolfin lääketieteen palkinto (2014)
Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto (2024)

Gary Ruvkun (s. 1952 Berkeley, Kalifornia, Yhdysvallat[1]) on yhdysvaltalainen molekyylibiologi, joka palkittiin 2024 Victor Ambrosin kanssa Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnolla. Ruvkun oli 1980- ja 1990-luvuilla tunnistanut eleganssimadosta ensimmäisiä tunnettuja mikro-RNA:ta. Heidät on Nobelin lisäksi palkittu yhdessä useilla palkinnoilla.

Nuoruus ja opiskelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruvkun kiinnostui tieteestä, kun vuonna 1960 laukaistiin Yhdysvaltain ensimmäinen tietoliikennesatelliitti Echo. Sen näkyi San Franciscon lahden ympäristössä, ja hänen isänsä ohjasi poikansa kiinnostusta luonnontieteisiin. Hänen äitinsä näytti myös mallia päättäväisyydestä, sillä tämä kävi collegen loppuun 50-vuotiaana.[2]

Ruvkun luki paljon kirjoja tähtitieteestä ja kiinnostui siitä, miten virtapiirit tulkitsivat radiosignaalia. Radioharrastus johti myös opiskelemaan Berkeleyn yliopistoon sähkötekniikkaa. Fysiikka kiinnostui lopulta enemmän, ja Ruvkun suoritti 1973 alemman korkeakoulututkinnon biofysiikasta.[2]

Ruvkun ei valmistuttuaan ollut varma siitä, mihin suuntaan lähtisi viemään uraansa. Hän työskenteli ensin vuoden Oregonin Eugenessa puita istuttavassa osuuskunnassa. Työ oli rankkaa, ja sen jälkeen Ruvkun lähti vuoden kestäneelle matkalle Etelä-Amerikan Tulimaahan.[2]

Ruvkun palasi jatko-opintojen pariin vuonna 1976, kun hän aloitti Harvardin yliopiston tohtoriohjelmassa.[2] Hän suuntasi molekyylibiologiaan ja päätyi työskentelemään Fred Ausubelin kanssa. Ausubel yritti kehittää geneettisesti kasvien typensidontaa parantaakseen maatalouden tuottavuutta. He selvittivät kuuden vuoden tutkimuksen aikana typensidontaan liittyvää genetikikkaa, ja Ruvkun valmistui 1982 biofysiikan tohtoriksi.[3]

Ruvkun päätti postdoc-vaiheessa suunnata uudelle alalle, ja hän teki Harvardissa tutkimusta Nobel-voittaja Walter Gilbertin ja MIT:ssä tulevan nobelistin H. Robert Horvitzin kanssa. Horvitzin laboratoriossa hän alkoi tutkia eleganssimadon kehityksen genetiikkaa. Ruvkun löysi toisen postdoc-tutkija Victor Ambrosin kanssa lin-4- ja lin-14-geenit, jotka vaikuttavat eri kehitysvaiheiden ajastukseen.[3]

Ruvkunista tuli 1985 Harvardin ja Massachusetts General Hospitalin apulaisprofessori. Hän jatkoi tutkimusta lin-14-geenin parissa ja löysi poikkeavuuksia geenin niin sanotulla transloimattomalla alueella 3′-UTR. Samaan aikaan Ambros oli havainnut, ettei lin-4 ole tavanomainen proteiinia koodaava geeni, vaan se tuotti lyhyen RNA-pätkän, jota on myöhemmin alettu kutsua mikro-RNA:ksi. Ruvkun ja Ambros päättivät vertailla löytöjään ja havaitsivat lin-4-geenin mikro-RNA:n sopivan 3′-UTR-alueeseen.[3]

Ruvkun ja Ambros julkaisivat 1993 omissa Cell-lehden artikkeleissaan löydöistään. Moni uskoi vielä, että mikro-RNA:t olivat lähinnä eleganssimatojen ominaisuus.[4] Ruvkus julkaisi 2000 löytäneensä toisen mikro-RNA:n, let-7-geenin, joka myös säätelee eleganssimadon kehitystä aikuiseksi yksilöksi. Hän osoitti samalla, että let-7 löytyy koko laajasti eläinkunnasta, kuten banaanikärpäsistä, seeprakaloista, merisiileistä ja ihmisistä.[3]

Ruvkun on työskennellyt Massachusetts General Hospitalin molekyylibiologian osastolla omassa laboratoriossa, joka on tutkinut mikro-DNA:n lisäksi muun muassa eleganssimadon aineenvaihduntaa ja pitkäikäisyyttä. Hänen ryhmänsä löysi 2016 eleganssimadon soluilta kyvyn tunnistaa proteasomin toimimattomuuden.[5]

Ruvkun on saanut lukuisia palkintoja urallaan. Hän sai 2024 Victor Ambrosin kanssa Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon työstään mikro-RNA:n lyötäjinä ja sen geenien säätelyssä tapahtuvan roolin havaitsijana.[6] Nobel-komitean mukaan Ambrosin ja Ruvkunin työn ansiosta löytyi aivan uusi säätelymekanismi ja vuoteen 2024 mennessä ihmisen perimästäkin on löytynyt yli tuhat mikro-RNA:ta.[7]

Ambros ja Ruvkun ovat saaneet Nobelin lisäksi yhdessä lukuisia palkintoja. Vuonna 2008 he saivat David Baulcomben kanssa Benjamin Franklin -mitalin sekä Baulcomben kanssa jaetun Albert Lasker -palkinnon lääketieteellisestä perustutkimustyöstä. Ambros ja Ruvkun saivat 2009 Louisa Gross Horwitz -palkinnon ja 2014 Wolfin lääketieteen palkinnon.[8]

  1. Gary Ruvkun – Facts NobelPrize.org. 2024. Nobel Prize Outreach AB. Viitattu 7.10.2024. (englanniksi)
  2. a b c d Prashant Nair: Profile of Gary Ruvkun. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 2011, 108. vsk, nro 37. Artikkelin verkkoversio.
  3. a b c d Gary Ruvkun The Gruber Foundation. Viitattu 7.10.2024. (englanniksi)
  4. Victor Ambros The Gruber Foundation. Viitattu 7.10.2024. (englanniksi)
  5. Mike Morrison: Mass General Hospital researcher Gary Ruvkun honored with 2024 Nobel Prize 7.10.2024. The General Hospital Corporation. Viitattu 7.10.2024. (englanniksi)
  6. The Nobel Prize in Physiology or Medicine 2024 NobelPrize.org. 2024. Nobel Prize Outreach AB. Viitattu 7.10.2024. (englanniksi)
  7. Anne Trafton: Victor Ambros ’75, PhD ’79 and Gary Ruvkun share Nobel Prize in Physiology or Medicine MIT News. 7.10.2024. Massachusetts Institute of Technology. Viitattu 7.10.2024. (englanniksi)
  8. Learn more about Victor Ambros, PhD 7.10.2024. UMass Chan Medical School. Viitattu 7.10.2024. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]