Gulnabadin taistelu
| Gulnabadin taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
noin 18 000 |
noin 40 000 | ||||||
Gulnabadin taistelu oli 8. maaliskuuta 1722 käyty taistelu Hutakien johtaja Mir Mahmudin ja Persian safavidien joukkojen välillä lähellä Gulnabadia nykyisessä Iranissa. Taistelu päättyi safavidien tappioon ja käytännössä heidän valtakuntansa romahdukseen.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Safavidit olivat pitkään hallinneet Khorasanin alueen paštuja kuvernööriensä kautta. Esimerkiksi uskonnolliset syyt alkoivat kuitenkin kääntää paikallisia heitä vastaan. Safavidit olivat šiialaisia ja paštut sunnalaisia. Tilanne kärjistyi safavidien kuvernöörien taitamattomasta toiminnasta. Ghelzai-heimon Hutak-klaanin Mirwais Amir Khan kapinoi ja surmasi epäsuositun kuvernöörin vuonna 1709 perustaen käytännössä riippumattoman Hutak-dynastian. Safavidit lähettivät paikalle armeijan palauttamaan tilannetta entiselleen, mutta he kärsivät tappion Kandaharissa. Mirwaisin poika Mir Mahmud johti oman armeijansa Persiaan. Hän eteni kohti safavidien pääkaupunkia Isfahania Kermanin ja Yazdin kautta[1] ja kohtasi 8. maaliskuuta 1722 safavidien armeijan lähellä Gulnabadia.[2]
Taistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mir Mahmudin armeija Gulnabadissa käsitti noin 18 000 miestä. Häntä vastassa olleeseen safavidiarmeijaan kuului noin 40 000 miestä visiiri Mohammad Quli Khanin, Ali Mardan Khanin ja georgialaisen kenraali Rustam Khanin komennossa. Safavidien joukkoihin kuului myös tykistö, jota johti ranskalainen Philippe Colombe. Kaikkiaan heidän joukkonsa kärsivät hajautetusta komennosta sekä komentajien keskinäisestä kilpailusta.[2]
Taistelun alkaessa Rustam Khan johti omia joukkojaan hyökkäykseen Mir Mahmudin vasenta siipeä vastaan. Hyökkäys näytti onnistuvan, ja Mahmudin joukot joutuivat sekasortoon. Safavidien hyökkäystä oli kuitenkin tarkoitus seurata ratsuväen isku. Arabeista koottu ratsuväki ei kuitenkaan seurannutkaan Rustamin joukkoja, vaan iski Ghelzaiden leiriin. Samaan aikaan Mohammad Quli Khanin johtama safavidien keskusta ei puuttunut taisteluun lainkaan. Mir Mahmud kokosi joukkonsa ja ajoi Rustamin joukot takaisin. Ali Mardan Khanin johtama safavidien vasen siipi hyökkäsi viimein Ghelzaita vastaan. Hyökkääjät harhautettiin teeskennellyllä paolla. Pakoa esittävien Ghelzaiden perään rynnäköineet safavidit törmäsivät Ghelzaiden zanburak-tykkeihin, joita kuljetettiin kameleilla. Ne avasivat yllättäen tulen ja aiheuttivat suuria tappioita safavidien riveissä. Tämän jälkeen Ghelzaiden ratsuväki iski safavidien tykistöä vastaan surmaten niiden miehistön. Loput safavidien armeijasta kääntyivät pakoon.[2]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tappio Gulnabadin taistelussa merkitsi käytännössä safavidien valtakunnan loppua.[2] Ghelzaiden tie Persian pääkaupunki Isfahaniin oli nyt avoin.[1] Kaupunki kukistui kuusi kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen.[2] Mir Mahmud otti vangikseen safavidihallitsija Sultan Husainin, nai tämän tyttären, pakotti hallitsijan luopumaan tittelistään ja julistautui itse šaahiksi.[1] Pidemmällä aikavälillä Hutak-dynastia ei kuitenkaan kestänyt. Persia jakautui useiden keskenään taistelevien vallantavoittelijoiden alueisiin.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 139-141. Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-219-4
- ↑ a b c d e f Tom Lansford (toim.): Afghanistan at war : from the 18th-century Durrani dynasty to the 21st century, s. 186–187. ABC-CLIO, 2017. ISBN 978-1-59884-760-4 (englanniksi)