Heinz Guderian

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Heinz Guderian
Henkilötiedot
Syntynyt17. kesäkuuta 1888
Saksan keisarikunta Kulm, Länsi-Preussi, Saksa
Kuollut14. toukokuuta 1954 (65 vuotta)
Saksa Schwangau, Allgäu, Saksa
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)  Saksan keisarikunta
Saksa Weimarin tasavalta
Saksa Natsi-Saksa
Komentajuudet
Taistelut ja sodat
Sotilasarvo Kenraalieversti
Kunniamerkit Rautaristin ritariristi tammenlehvillä
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Heinz Wilhelm Guderian (17. kesäkuuta 1888 – 14. toukokuuta 1954) oli saksalainen panssarikenraali ja eräs salamasodankäynnin taktiikan luojista. Hän toimi keskeisenä tekijänä saksalaisten panssarivaunujen kehityksessä maailmansotien välillä ja kehitti panssarisodankäynnin perusajatuksia innoittajanaan erityisesti J. F. C. Fuller. Guderian hyökkäsi kesällä 1940 ennenkokemattomalla nopeudella Sedaniin ja Maas-joen yli, sen jälkeen Englannin kanaalille liittoutuneiden armeijoiden halkaisemiseksi, sekä tämän jälkeen Ranskan läpi Sveitsin rajalle.[1] Luonteeltaan hän oli kärsimätön, äkkipikainen ja suorapuheinen, mikä aiheutti riitoja kollegoiden ja esimiesten kanssa.[2] Toisaalta Guderian olikin yksi niistä harvoista henkilöistä Adolf Hitlerin ympärillä jotka Johtajan kanssa eri mieltä ollessaan uskaltautuivat myös sanomaan sen.[3] On merkillepantavaa, että vaikka Heinz Guderian oli toisen maailmansodan jälkeen kiinniotettuna, häntä ei tuomittu sotarikoksista.

Varhaiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinz Guderian syntyi vanhassa länsipreussilaisessa Kulmin kaupungissa, joka sijaitsee nykyisessä Puolassa. Hänen isänsä oli preussilainen kenraali Friedrich Guderian, mutta hänen lähisukuunsa ei kuulunut muita ammattisotilaita. Guderianin sukuhistoriasta löytyy lähinnä lainoppineita ja maanomistajia. Hänen äitinsä oli Clara Kirchhoff ja hänellä oli myös kaksi vuotta nuorempi veli Fritz. Isänsä toivomuksesta pojat valitsivat sotilasuran ja vuosina 1901–1907 Heinz opiskeli eri sotilasoppilaitoksissa. 1901 hän aloitti pikkuveljensä kanssa opinnot Karlsruhen kadettikoulussa, josta siirtyi Gross-Lichterfelden ylempään kadettikouluun 1903. Vuonna 1907 Heinz suoritti ylioppilastutkintoa vastaavan reifeprufung-tutkinnon. Vuonna 1907 hän liittyi asevoimiin kadetti-vänrikkinä palvellen isänsä alaisuudessa 10. hannoverilaisessa jääkäripataljoonassa. Samana vuonna hän osallistui Metzin sotilaskorkeakoulun upseerikurssille, jonka päätteeksi hänet ylennettiin tammikuussa 1908 aliluutnantiksi ja jonka perusteella hänelle annettiin upseerinvirka.[4]

Ensimmäisessä maailmansodassa Heinz Guderian palveli viestiupseerina ja myöhemmin yleisesikuntaupseerina. Sodan jälkeen Guderian palveli rajajoukoissa Sleesiassa ja Baltiassa.[5]

Vuonna 1913 Heinz avioitui Margarete Goernen kanssa. He saivat kaksi poikaa; Heinz Gunther syntyi 23. elokuuta 1914 ja Kurt 17. syyskuuta 1917.[5] Molemmat taistelivat isänsä lailla Saksan riveissä toisessa maailmansodassa ja Heinz Gunther seurasi aikanaan isänsä jalanjälkiä Bundeswehrin panssarijoukkojen tarkastajaksi.

Sotien välinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kypäräpäiset kenraalit Guderian (vasemmalla) ja Reinhardt vuonna 1938.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Heinz Guderian erikoistui moottoroituun sodankäyntiin Versailles’n rauhansopimuksen mukaisesti 100 000 mieheen supistetussa Saksan armeijassa (saks. Reichswehr). Sodan antama kokemus oli elintärkeää hänen myöhempien näkökulmiensa syntymiselle. Guderian hahmotti asemasodan rintamalinjoihin perustuvan sodankäynnin tuloksettomuuden ja ymmärsi radioyhteyksien tärkeyden modernissa liikkuvassa sodankäynnissä.

Vuonna 1935 Saksa irtaantui yksipuolisesti Versailles’n rauhansopimuksen asevoimiin liittyneistä rajoitteista. Lokakuun 1. päivä Saksaan perustettiin sen kolme ensimmäistä panssaridivisioonaa. Näistä yhden komento – 2. PsD – annettiin tuolloiselle eversti Heinz Guderianille. Kahta muuta divisioonaa komensivat kenraaliluutnantit.[6]

Talvella 1936–1937 Guderian kirjoitti esimiehensä kenraali Lutzin opastuksella kuuluisan teoksensa Achtung! Panzer!. Kirjassa käytiin läpi panssarivaunujen historiaa ja käyttötaktiikkaa, sekä hahmoteltiin millaiseksi Saksan panssarivoimat tulisi rakentaa.[7] Teos oli aikanaan sangen suosittu ja kirjoittaja hankki siitä saamillaan tuloilla ensimmäisen autonsa. Autoa hän käytti panssarivaunujen liikkuvuuteen liittyneissä kokeiluissaan.[8]

Vuosi 1938

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi 1938 oli niin Guderianin elämässä kuin myös Saksalle ja Euroopalle vaiheikas. Alkuvuodesta Guderian ylennettiin kenraaliluutnantin arvoon.[9] Vain päiviä myöhemmin hän sai komentoonsa XVI Armeijakunnan, Saksan ensimmäisen panssariarmeijakunnan. Tämä tapahtui 4. helmikuuta, samana päivänä, jolloin asevoimien ylijohdossa kenraalit von Blomberg ja von Fritsch laitettiin natsien juonittelun avulla viralta.[10] Esikuntapäällikökseen Guderian sai kenraali Friedrich Pauluksen, kuuluisan 6. armeijan komentajan.[11] Hän muisteli kuulleensa uudesta tehtävästään Berliinin kadulla ja lukeneensa vanhempien virkaveljiensä irtisanomisesta heti hankkimastaan sanomalehdestä. Niin kutsutun Blomberg–Fritsch-kriisin yhteydessä pois potkittujen upseerien joukkoon kuului myös Guderianin entinen esimies, ystävä ja yhteistyökumppani panssariaselajin kehittämisessä, moottoroitujen joukkojen tarkastaja kenraali Oswald Lutz.[9]

Maaliskuussa Guderian kutsuttiin Armeijan yleisesikunnan komentajan kenraali Ludwig Beckin puheille, jolloin tämä ilmoitti hänelle niin kutsutusta anschlussista eli Hitlerin päätöksestä liittää Itävalta Saksaan. Guderianin tuli ottaa henkilökohtaiseen komentoonsa jälleen 2. PsD marssille Itävaltaan. Tämän lisäksi hänen komentoonsa tuli SS-divisioona Leibstandarte Adolf Hitler. Itävaltaan lähetetyt joukot olivat sotamarsalkka Fedor von Bockin alaisuudessa. Guderianin johtamien divisioonien siirtyminen alkoi 12. maaliskuuta Passausta, jo kolmannen päivän aamuna siitä kun hän oli saanut tiedon ja marssikäskyn.[12]

Päätepiste oli Wien, jonne saavuttiin sakeassa lumipyryssä pikkutunneilla 13. maaliskuuta.[13] Koska kyseessä ei ollut sotatoimi, Guderian sai pyydettyään Hitlerin henkilökohtaisen luvan koristella panssarimarssiin osallistuneet koneet lippusin ja kukkasin.[14] Anschlussia on kutsuttu joissain tilanteissa tästä syystä myös leikillisesti kukkaissodaksi – nimitys on atsteekkien perua. Kenraalin muistelmien mukaan saksalaiset otettiin Itävallassa vastaan sankoin iloitsevin väkijoukoin. Hänen mielestään panssarien koristeleminen olikin onnistunut ratkaisu.[15] Näin Guderianin itsensä esittämä näkemys tapahtumista eroaa merkittävästi siitä, mitä Winston Churchill kirjoitti sodan jälkeen. Tämän mukaan itävaltalaiset eivät olleet lainkaan innostuneita saksalaisten saapumisesta, ja että marssi oli täynnä panssarivaunuihin liittyneitä teknisiä ongelmia, vaikka sää oli mitä parhain. [16] Teknilliset ongelmat Guderian myönsi itsekin kirjoittaen sodan jälkeen: ”Saksan panssarijoukot saivat Itävallan miehittämisestä tärkeitä kokemuksia.”[17]

XVI Armeijakunta osallistui Tšekkoslovakian sudeettialueiden miehitykseen lokakuun alussa 1. PsD, sekä 13. ja 20. moottoroidulla jalkaväkidivisioonalla.[18] Myös täällä saksalaiset otettiin vastaan riemuiten; ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, itkivät ja heittelivät kukkasia panssarivaunujen kansille.[19] Mutta jo tätä ennen kesällä Heinz Guderian oli ollut ehdolla kenraali Beckin seuraajaksi yleisesikuntaan. Yleisesikunnan päällikkö vastusti Hitlerin lisäksi Saksan laajentumispolitiikkaa ja erosi tehtävästääni. Tehtävään valittiin kenraali Franz Halder.[20] Guderianin uralle oli haitaksi, ettei hän ollut valmistunut sota-akatemiasta yleisesikuntaupseeriksi. Hän oli tullut kyllä hyväksytyksi oppilaitokseen, mutta ensimmäinen maailmansota keskeytti opinnot. Tähän tehtävään Guderian nousi kuitenkin lopulta kuusi vuotta myöhemmin.[21] Mielenkiintoinen kuriositeetti on, että Guderian ohittaa oman ehdokkuutensa sodanjälkeisissä muistelmissaan. Halderista Guderian totesi tämän olleen vanhakantainen jalkaväkimies, jonka alaisuudessa panssarijoukot joutuivat vastatuuleen.[22]

On laajalti tiedossa, että Guderian toimi myöhemmin sodan aikana ensin panssarijoukkojen tarkastajana, minkä jälkeen hänet nimitettiin armeijan yleisesikunnan päälliköksi. On heikommin tunnettua, että hän oli ehdolla yleisesikunnan päälliköksi jo vuonna 1938 ja toimi eräänlaisena panssarijoukkojen tarkastajana vielä saman vuoden lopulla. Sudeettialueiden miehityksen jälkeen maavoimien komentaja kenraali Walther von Brauchitsch tarjosi Guderianille varta vasten suunniteltua virkaa moottoroitujen joukkojen ja ratsuväen komentajana. Toimenkuva oli eräänlainen ylitarkastajan virka, jolla ei Guderianin oman kertoman mukaan olisi ollut minkäänlaista oikeaa valtaa. Hän kutsuikin tehtävää ”nukkeviraksi”. Auktoriteetin puutteen lisäksi Guderian näki tehtävässä myös toisen miinuspuolen. Liikekannallepanon sattuessa viranhaltija olisi reservin jalkaväkiarmeijakunnan komentaja. Aluksi Guderian kieltäytyi ottamasta virkaa vastaan, mutta lopulta Hitler itse sai puhuttua Guderianin ympäri lupaamalla hänelle täyden tukensa aselajin kehittämisessä.[23]

Ottaessaan tehtävän vastaan Guderianista tehtiin lopulta myös aselaji- eli panssarikenraali.[24] Tässä tehtävässä panssariaselajin kehittämiseksi Guderian toimi miltei vuoden. Sen keskeyttivät sotavalmistelut Puolaa vastaan. Elokuun 22. päivä 1939 von Brauchitsch määräsi hänet ottamaan komentoonsa XIX Armeijakunnan ja Puolan sotaretken valmistelut alkoivat.[25]

Toisessa maailmansodassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Guderian (keskellä) 23. syyskuusta 1939 Brestissä puna-armeijan ja Wehrmachtin yhteisessä paraatissa juhlistamassa Puolan miehitystä

Puola

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1939 Guderian toimi XIX armeijakunnan (3.PsD ja 2 moottoroitua jalkaväkidivisioonaa) komentajana hyökkäyksessä Puolaan. Ansioistaan Puolassa Guderianille myönnettiin 27. lokakuuta arvostettu rautaristin ritariristi. Hän itse kertoi sodan jälkeen kokeneensa sen olleen kunnianosoitus pitkäjännitteisestä työstä panssariaselajin rakentamiseksi siihen pisteeseen, millaiseksi se Puolan sotaretkellä osoittautui.[26]

Ranska

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1940 Guderian johti XIX armeijakuntaa (1., 2. ja 10.PsD) kymmenentenä päivänä alkaneessa hyökkäyksessä Ranskaan. Hän ylitti Luxemburgin rajan aamulla kello 05:30 1. PsD mukana.[27] Hänen oma panoksensa sotatoimen strategiaan oli ollut vaatimaton. Sirpinviiltoina tunnetun operaatiosuunnitelman länsivaltojen lyömiseksi kehittänyt kenraali Erich von Manstein oli pyytänyt ”panssarimiehen” mielipiteen suunnitelmasta. Guderianin mielestä suunnitelma oli erinomainen, mutta onnistuakseen siihen pitäisi kiinnittää riittävän paljon panssarivoimia. "Mielellään ne kaikki", hän kirjoitti muistelmissaan Erinnerungen eines Soldaten vuonna 1952 ("Sotilaan muistelmat", suom. Wolf H. Halsti -56).[28]

Neuvonpidossa johtajan päämajassa juuri ennen hyökkäystä kenraali selitti ajavansa Luxemburgin ja Belgian läpi kolmessa marssirivistössä – yksi kullekin panssaridivisioonalle – ja saapuvansa neljäntenä päivänä Maas-joelle. Viidentenä Guderian esitti ylittävänsä joen. Hitlerin lisäksi kukaan muu paikalla olleista ei ymmärtänyt tiedustella, mitä Guderian aikoisi ylityksen onnistuttua tehdä. Guderian vastasi, että ylemmän johdon ohjeista riippuen pitäisi hyökkäystä jatkaa joko kohti Pariisia tai Amiensia, mutta hän itse suosittelisi hyökkäämistä Amiensin kautta Englannin kanaalille. Paikalla ollut 16. armeijan komentaja kenraali Busch äyskähti, ettei tämä uskonut Guderianilla olevan mahdollisuuksia ylittää jokea lainkaan. Tähän panssarikenraali kertoo vastanneensa, ettei Buschin tarvitse murehtia tätä, sillä operaatio ei kuitenkaan missään tapauksessa jäisi Buschin joukkojen huoleksi.[29]

Guderian oli kuitenkin aliarvioinut nopeuden – mikä ei sinällään ole ihme, olihan aselaji ja sen keskitetty käyttö syviin operaatioihin ennen kokematonta sodankäyntiä. Kenraalin joukot aloittivat taistelun sillanpään luomiseksi Maas-joen länsipuolelle jo 13. toukokuuta, ja Guderian kertookin lähettäneensä henkilökohtaisen ilmoituksen onnistumisesta jo 13. päivänä kenraali Buschille.[30] Ylimeno oli toteutettu kokonaisuudessaan 15. päivä.[31] Kyseisinä päivinä käytiin ratkaiseva Sedanin taistelu, jossa saksalaiset löivät joelle puolustukseen asettuneet ranskalaisjoukot. Guderian sai ennen kuulumattoman ripeyden vuoksi lisänimen ”Schneller Heinz” (”Nopea Heinz”). Hän kertoo muistelmissaan, että risteillessään taistelun jälkeen rintamajoukkojen luona yhtymästä toiseen häntä tervehdittiin saavutetusta voitosta silminnähden riemastuneiden sotilaiden toimesta tällä lempinimellä.[32] Toisaalta nopean hyökkäyksen aiheuttamat johtamiseen liittyvät ongelmat alkoivat nyt tulla esiin.

15. toukokuuta Guderian sai ilmoituksen Panssariryhmä von Kleistiltä, jonka alaisuuteen Guderianin XIX armeijakunta kuului, ettei hän saa enää laajentaa sillanpäätä Maasin länsipuolella. Seuraavana päivänä hän ymmärsi kuitenkin saaneensa jälleen liikkumisvapauden ja aloitti hyökkäämisen uudelleen.[33] Asiassa oli kuitenkin väärinkäsitys. Guderian paljastaa kirjassaan, että hänen vielä tuolloin panssarien nopeaa etenemistä epäilevä esimiehensä, panssariryhmän komentaja kenraali von Kleist vaati tapaamista toukokuun 17. päivänä ja suoralta kädeltä haukkui Guderianin tämän panssarijoukkojen liian nopean etenemisen johdosta: se oli käskyn rikkomista. Guderian ei ryhtynyt perustelemaan ratkaisujaan vaan vaati oikopäätä eroa tehtävästään, pyyntö johon von Kleist myös saman tien suostui. Kun molempien esimies, Armeijaryhmä A:n komentaja kenraalisotamarsalkka Gerd von Runstedt kuuli tästä muutamaa tuntia myöhemmin, hän perui eroamisen ja lähetti kenraalieversti Listin sovittelemaan miesten välistä erimielisyyttä. Guderian sai nyt armeijaryhmän luvan jatkaa etenemistä ”väkivaltaisen tiedustelun” muodossa, kunhan armeijakunnan esikunta jäisi paikoilleen. Guderian kertoo muistelmissaan lähteneensä panssarien mukaan ja hoitaneensa yhteydenpidon esikuntaansa kaapelin kautta, jotteivät hänen omat esimiehensä voisi tarkkailla radioliikennettä.[34]

Guderianin johtaman armeijakunnan panssaridivisioonat saavuttivat ensimmäisinä Englannin kanaalin rannikon; vain kymmenen päivää hyökkäyksen alkamisen jälkeen eli 20. toukokuuta. Liittyen nopean etenemisen aiheuttamiin johtamishaasteisiin, Guderianilla ei ollut tuolloin vielä uusia toimintaohjeita. Seuranneena päivänä Guderian määrättiin hyökkäämään pohjoiseen päämääränä Kanaalin satamakaupunkien Boulogne, Calais ja Dunkerque valtaaminen.[35] Hyökkääminen kanaalin rannalle oli jakanut liittoutuneet kahtia. Pohjoiseen oli näin motitettu British Expeditionary Force, eli brittien siirtoarmeija. Guderian osoitti 1. PsD valtaamaan Calaisin 2. PsD ottamaan haltuunsa Boulognen ja 10. PsD hyökkäämään Dunkerqueen.[36] Siirtoarmeijan kukistaminen ei kuitenkaan onnistunut. Ensimmäinen kohtalokas viivytys tapahtui siinä, että Guderianin vastustelusta huolimatta Panssariryhmä Kleist varasi 10. PsD:n reservikseen 22. päivä toukokuuta – samana päivänä kuin uudet ohjeet etenemisestä pohjoisen suuntaan piti laittaa toteen.[36] 10. PsD oli armeijakunnan käytössä jälleen seuraavana päivänä, mutta aikataulusta oltiin jo jääty jälkeen. Guderian oli myös ehtinyt muuttaa suunnitelmaa hyökäten nyt 1. PsD:n voimin kohti Dunkerqueta.[37]

Kaksi päivää myöhemmin eteneminen keskeytyi jälleen, kun Hitler henkilökohtaisesti antoi yhtä aikaa niin kohtalokkaan kuin kuuluisankin käskyn jättää Dunkerquessa loukussa oleva siirtoarmeija ilmavoimille. Perusteluja käskylle ei annettu ja Guderian muistelee menneensä ”täysin sanattomaksi”. Yhtymien tuli pysähtyä Aa-joen eteläpuolelle. Mikäli Calaisin valtaaminen muodostuisi niin ikään hankalaksi, myös se tuli jättää ilmavoimien huoleksi. Olosuhteiden pakosta jotkut yhtymät kuitenkin ylittivät uoman ja kuin itsestään eteneminen oli kohta taas käynnissä. Muistelmissaan Guderian kertoo antaneensa ylittää Aa-joen joukkojen turvallisuuden vuoksi. Kahdesta muusta satamasta Boulogne kukistui 25. toukokuuta ja Calais päivää myöhemmin.[38]

Calaisin kukistuttua Guderian tapasi lähimmän esimiehensä von Kleistin ensimmäistä kertaa heidän yhteenottonsa jälkeen. Nyt von Kleist kiitteli panssarikenraalin aikaansaannoksia. Samana päivänä ylijohto myös uusi määräyksensä jättää Dunkerque rauhaan. Guderian muisteli sodan jälkeen heidän pysähtyneen näköetäisyydelle Dunkerquesta ja havainneen armadan eri kokoisia aluksia evakuoimassa brittejä. Iltapäivästä annettiin jälleen lupa hyökätä, mutta Guderian kertoo olleen jo liian myöhäistä edetä riittävän pitkälle tarpeeksi nopeasti. Dunkerquen valtaaminen jäi Guderianilta kuitenkin tekemättä. 29. päivä XIX armeijakunta vapautettiin ja sen tilalle hyökkäämään tuli XIV armeijakunta. Guderian sai Hitleriltä myöhemmin selitykseksi käskylle pysähtyä sen, että Flanderin alue lukuisine ojineen ja kanaaleineen olisi ollut panssarivaunuille hankalaa maastoa. ”Selitys oli heikko”, Guderian kirjoitti sodan jälkeen.[39]

Nyt Guderian määrättiin hyökkäämään etelään. XIX armeijakunnan vapauttamista edelsi määräys Hitleriltä, että uusi panssariryhmä organisoidaan Guderianin alaisuuteen. Panssariryhmä Guderianin muodostivat armeijakunnat XXXIX ja XLI, sekä koko joukko muita erillisiä yhtymiä. Panssariryhmä kuului Listin 12. armeijaan, joka puolestaan oli yhä osa von Rundstedtin johtamaa Armeijaryhmä A:ta. Guderian huomioi muistelmissaan, että niin kaluston kuin miestenkin kuluneisuus tuli lopultakin selvästi esiin. Toisaalta hän piti hyvänä, että pitkähkö keskitysmarssi etelään tarjosi mahdollisuuden lepoon ja huoltoon. Lopulta kesäkuun 9. päivä Panssariryhmä Guderian hyökkäsi osana Armeijaryhmä A:ta etelään kohti Sveitsin rajaa. Kenraali Fedor von Bockin Armeijaryhmä B oli aloittanut hyökkäyksen Ranskaan jo neljä päivää aiemmin.[40]

Syntymäpäivänään kesäkuun 17. Guderian saapui Ranskan Sveitsin vastaiselle rajalle. Hän lähetti asevoimien pääesikunnalle OKW:lle ilmoituksen saapumisestaan Pontarlieriin. Pääesikunnassa ei uskottu ”Nopean Heinzin” voineen olla niin nopea ja Hitler oletti viestiä virheelliseksi.[41] Heinäkuun 19. päivä Hitlerin ilmoitti Guderianin ylentämisestä kenraalieverstiksi.[42]

Neuvostoliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio Barbarossassa eli Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta Guderian johti kenraalisotamarsalkka Fedor von Bockin Keskustan Armeijaryhmän alaisuudessa 2. panssariryhmää. Operaation alussa tähän kuuluivat XXIV Panssariarmeijakunta, XLVI Panssariarmeijakunta ja XLVII Panssariarmeijakunta, sekä erillisiä yhtymiä ja joukkoja, kuten ilmatorjuntarykmentti Herman Göring, tykistöä, viestijoukkoja ja ilmavoimia.[43]

Panssariryhmän lyhyen tähtäimen tehtävä oli vallata Brest-Litovsk ja pitkän tähtäimen tavoite edetä Minskin kautta Smolenskiin.[43] Kenraalikunta oli omaksunut itsenäisten ja keskitettyjen panssarijoukkojen käyttämisen nopeisiin ja syviin iskuihin, mutta Guderianin pettymykseksi taistelujärjestys ei ollut vielä selvä muille kuin panssarikenraaleille. Ylin johto halusi käyttää jalkaväkeä läpimurtoon panssarien säästämiseksi. Panssarimiehet olivat sen sijaan Ranskassa oppineet, että mikäli panssarit eivät murtaudu läpi, ne jäävät jumiin loppumattomien kuormastojen taakse.[44] Guderian laittoikin panssarit kärkeen ja jätti Brest-Litovskin vanhan linnoituksen valtaamisen jalkaväelle, jota hän lainasi perässä tulleelta sotamarsalkka Gunther von Klugen johtamalta 4. Armeijalta. Guderian pahoitteli, ettei von Klugen kanssa ollut helppo työskennellä,[45] mutta toisaalta aikalaistodistukset moittivat myös hänen omia sosiaalisia taitojaan.[46] Operaation kuluessa miesten välit joka tapauksessa tulehtuivat pahemman kerran.

Minskiin Guderianin joukot saapuivat täsmälleen, tämän ennen hyökkäystä lupaamassa viidessä päivässä, mutta panssarikenraali Hermann Hothin komentaman 3. panssariryhmän joukot olivat ehtineet vallata kaupungin jo edellispäivänä.[47] Guderianin panssarien kohtaama vastarinta oli paikoitellen kovaa ja toisinaan Guderian sai vastenmielisiä käskyjä sitoa panssarivoimia mottien varmistamiseen. Hän itse olisi pitänyt kiinni opinkappaleesta, jonka mukaan panssarien kuuluu puskea herkeämättä estääkseen vihollisen ryhmittymisen puolustukseen ja jättää saarrostettujen vastustajien kukistaminen jalkaväelle.[48] Guderianin muistelmien mukaan 2. heinäkuuta kohdattiin myös ensimmäistä kertaa kuuluisa venäläinen T-34-panssarivaunu; se järkytti saksalaisia perin pohjin.[49] Heinäkuun 7. päivä panssarikenraali joutui vakavan valinnan eteen: odottaako pahimmillaan neljäntoista päivämatkan päässä perässä laahannutta jalkaväkeä vai ylittääkö Dnepr-joki panssarivoimien kanssa ja jatkaa etenemistä. [50] Von Bock oli halunnut tarkoituksella päästä Guderianista eroon, ettei Guderian saisi häntä näyttämään pahalta. Panssariryhmä olikin siirretty von Klugen 4. Armeijan alaisuuteen.[51]

Guderian kallistui ylittämään joen, koska jalkaväen odottaminen olisi sotinut hänen panssarisodankäynnin periaatteitaan vastaan. Viholliselle ei saanut antaa aikaa järjestäytyä uudelleen. Guderian kuvaili sodanjälkeisissä muistelmissaan hänen ja von Klugen välistä yhteenottoa ”eläväksi”. Lopulta esimies myöntyi Guderianin perusteluille, mutta huudahti: ”Sinun sotatoimesi ovat aina hiuskarvan varassa!”[50] Joen ylitys onnistui ja heinäkuun 16. Guderianin 29. moottoroitu jalkaväkidivisioona valtasi Smolenskin.[52] Seuranneena päivänä hän ja panssarikenraali Hoth saivat tammenlehvät ritariristeihinsä. Guderian oli armeijan 5. ja asevoimien 24. sotilas vastaanottamaan tunnustuksen.[53] Smolenskin valtaamisen jälkeen tilanne tukaloitui. Paljon vihollisia oli edelleen saarrostettuina selustassa ja jalkaväki seurasi hitaasti. Marsalkka Semjon Timošenko teki myös hyökkäyksiä Guderianin eteläiseen sivustaan, mikä sitoi panssaridivisioonia taisteluun.[54]

Smolenskin jälkeen Desna-joella odotettiin useita viikkoja. Tarvittiin huoltoa ja täydennyksiä tappioiden paikkaamiseksi. Toisaalta viivytysten syynä oli myös Saksan korkeimman sodanjohdon erimielisyydet sotatoimien tavoitteista. Kenraali Blumentritt kertoi sodan jälkeen sotahistorioitsija Basil Liddell Hartille Guderianin halunneen ajaa uhkarohkeasti suoraan Moskovaan ja uskoneen Moskovan valtauksen onnistuvan jos sinne jatkettaisiin päättäväisesti ja viipymättä. Kenraalisotamarsalkka Bock tuki Guderianin ajatusta haluten itsekin suunnata Neuvostoliiton pääkaupunkiin. Johtaja itse sen sijaan asetti painopisteeksi Ukrainan ja Leningradin.[55] Guderianin panssarit liikkuivat pohjoisesta etelään ja Guderianin entinen esimies von Kleist hyökkäsi etelästä pohjoiseen saartamaan Kievissä von Rundstedtin joukkoja vastaan puolustautuvia vihollisia. Klassinen kaksipuolinen saarrostus oli niin menestyksekäs, että Neuvostoliitto menetti yhdellä kertaa 600 000 sotilasta. Toisaalta Guderianin matka Smolenskista etelään oli ollut pitkä ja kuluttava, ja syksy oli jo ehtinyt saapua.[56]

Hyökkäystä kohti Moskovaa jatkettiin siitä huolimatta 2. lokakuuta. Guderianin tehtäväksi tuli hyökätä Moskovan reitin varrella olevien joukkojen taakse etelästä. Aluksi sotatoimi oli menestys. Venäläiset eivät odottaneet rynnistystä Moskovan suuntaan enää niin myöhään. Vjazman-Brjanskin tuhoamistaistelussa Neuvostoliitto menetti jälleen 600 000 sotilasta Cannae-tyyliseen saarrostukseen. Vaikka vastarintaa ei tämän jälkeen juuri ollut, oli eteneminen siitä huolimatta hidasta. Joukot olivat väsyneitä ja kalusto kulunutta ja myös muta hidasti matkantekoa. Sitkeää vastarintaa kohdattiin lopulta Nara-joella, jonne oli rakennettu vahvat asemat ja tuotu vereksiä joukkoja.[57]

Vaikka ryntäys Moskovaan oli ratkaisevasti myöhästynyt, vaati Hitler vielä joulukuussa Guderianin panssariryhmää kiertämään Moskova etelästä ja etenemään Gorkiin, joka sijaitsi 300 kilometrin päässä Moskovasta. Guderian oli edennyt jo Tulan teollisuuskeskukseen, mutta ilmoitti Hitlerille, ettei edes sitä voitaisi näissä olosuhteissa pitää, vaan tuli vetäytyä paremmin puolustettaviin Susha–Oka -asemiin. Tämä ei kuitenkaan käynyt Hitlerille. Oman kertomansa mukaan Guderian kyllä keskeytti vetäytymisen Tulasta, mutta von Kluge raportoi johtajalle toisin, mikä riitti syyksi Guderianin erottamiseen 25. joulukuuta.[58]

Hallinnolliset ja esikuntatehtävät sodan loppupuolella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guderian kuitenkin kutsuttiin uudelleen palvelukseen; 1. maaliskuuta 1943 alkaen hän toimi panssarijoukkojen tarkastajana ja sai komentajan tehtäviä samana vuonna. Tällöin hän vaikutti panssarien kehittelyyn ja valmistukseen sekä panssarijoukkojen organisointiin.[3]

21. heinäkuuta 1944 hänet nimitettiin maavoimien esikuntapäälliköksi Kurt Zeitzlerin seuraajana. Tämä tehtävä jatkui 28. maaliskuuta 1945 asti, kunnes Hitler määräsi hänet sairauslomalle erimielisyyksien takia. Guderian oli yrittänyt saada muodostetuksi Saksan ympärille puolustusrengasta, mutta Hitlerin mielestä se oli tuomittavaa vetäytymistä.[3]

Sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guderian antautui yhdysvaltalaisille joukoille toukokuussa 1945 ja lähetettiin Nürnbergiin oikeudenkäyntiä varten, mutta kolme vuotta myöhemmin hänet vapautettiin ja seuraavina vuosina hän julkaisi lähinnä muistelmiaan ja muita artikkeleita. On huomattavaa, että ”salamasodan isää” ja Saksan panssariaseen luojaa ja kouluttajaa, sekä länsi- että itärintamalla, ei lopulta syytetty yhdestäkään sotarikoksesta.

Sodanjälkeisissä muistelmissaan Guderian kertoo lähettäneensä armeijaryhmän esikunnasta eteenpäin hänelle välitetyn käskyn, jonka mukaan itärintamalla siviilejä kohtaan vääryyksiin syyllistyneitä sotilaita ei saisi tuomita sotaväen rikoslain mukaan, vaan esimies saisi harkintansa mukaan rangaista tai jättää rankaisematta sotilaita. Vihaisena hän kuitenkin ilmoitti takaisin, ettei itse toteuta tämän luonteisia käskyjä, koska saksalaissotilaiden muuten erinomainen kurinalaisuus alkaisi murentua. Itärintaman komentajille yleensä kohtalokasta komissaarikäskyä, jonka mukaan komissaarit tuli kiinniottamisen jälkeen ampua ilman oikeudenkäyntiä, Guderian itse kieltää muistelmissaan edes nähneensä. Ei siksi, ettei sellaista olisi ollut, vaan hän epäili armeijaryhmässä arvatun jo etukäteen, miten hän sellaiseen käskyyn tulisi suhtautumaan, jos sellainen hänelle välitettäisiin.[59]

Heinz Guderian kuoli 14. toukokuuta 1954 Schwangaussa, Saksan liittotasavallassa.

Vaikutteet ja merkitys panssariaselajin kehitystyössä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tigerfibel-manuaalin kansi

Panssarivaunujen käyttöä pohdittiin maailmansotien välillä runsaasti eri maissa. Heinz Guderian ei ollut ajatuksineen yksin, eikä kehittänyt teorioitaan ilman ulkopuolisia vaikutteita. Hän ei myöskään ollut kotimaassaan Saksassa ainoa, joka vaikutti panssarivaunujen ja aselajin kehittymiseen, vaikka hänestä tulikin sodanjälkeisessä historiankirjoituksessa kuuluisin näistä ihmisistä. On kuitenkin varsin mahdollista, että hän oli näistä merkittävin yksittäinen henkilö. Tätä korostaa se, että Guderian oli ensimmäinen sotilas joka otti vallankumoukselliset teoriat panssariaselajista käyttöön sotatilanteessa ja saavutti niillä aikalaisia ällistyttäneitä tuloksia. Sodankäynnin teorioita pääsevät käytännössä toteuttamaan hyvin harvoin niiden kehittäjät. Kuitenkin Guderian oli yksi heistä.[60]

Idässä syvien panssarivaunuilla toteutettavien iskujen puolesta puhui sotateoreetikko, Neuvostoliiton marsalkka Mihail Tuhatševski, ennen kuin joutui Stalinin puhdistusten uhriksi. Ranskassa panssarikenraali Charles de Gaulle kirjoitti panssarivaunujen käytöstä ja Isossa-Britanniassa panssarivaunujen käyttämisestä liikkuvissa sotatoimista kirjoittivat ainakin J.F.C. Fuller ja Basil Liddell Hart. Sodanjälkeisten muistelmiensa englanninkielisessä laitoksessa Guderian erikseen painottaa myös Liddell Hartin kirjoitusten vaikutusta ajatuksiinsa, lausuen olevansa tälle ”velkaa”.[61] On kuitenkin huomionarvoista, että samainen Liddell Hart myös toimi muistelmateoksen ensimmäisen englanninkielisen laitoksen toimittajana, ja myöhempi historiantutkimus onkin haastanut kiitoksen perusteet. Esimerkiksi tuoreemman laitoksen toimittaja huomauttaa esipuheessaan Liddell Hartin erikseen pyytäneen tulla mainituksi. Näin hänellä on ollut huomattavampi vaikutus siihen, että hänet mainittiin teoksessa sodan jälkeen, kuin panssarikenraalin alkuperäisten teorioiden kehittymiseen ennen sotaa. On kuitenkin yleisesti hyväksytty tulkinta, että juuri britit myötävaikuttivat suuresti Guderianin ajatuksiin.[62]

Vuonna 1922 Guderian kiinnostui palavasti panssariaseesta, jonka jälkeen hän pyrki saamaan käsiinsä kaiken saatavilla olevan informaation.[63] Kiinnostus oli niin voimakasta, että hän hankki materiaalia omalla kustannuksellaan jakaakseen sitä muille ja tarpeen vaatiessa jopa kustansi itse materiaalin kääntämisen.[64] Myöhemmin, muodostettuaan ensin käsityksen kuinka panssarivaunuja tuli käyttää kootusti syvän iskun tekemiseen, Guderian koulutti komennossaan olleita joukkoja uupumatta panssarivoimille parhaaksi näkemäänsä taistelutapaan jo ennen kuin Saksalla oli minkäänlaista virallista koulutusmallia aselajiin. Hän ymmärsi myös, että syvissä operaatioissa panssareita voitiin johtaa vain edestä. Tämän lisäksi Guderianilla oli voimakas näkemys, että panssarivoimat tuli organisoida omaksi aselajikseen. Hänen mukaansa itsenäinen ja keskitetty käyttötapa edellytti tällaista, ja hän toi mielipiteensä julki lukuisissa artikkeleissa sotilasalan lehdissä aiempina vuosina, sekä lopulta menestyskirjassaan Achtung! Panzer!.

Saksassa aselajin kehittämiseen myötävaikutti Guderianin ohella myös muita henkilöitä. Varsinkin myöhempi historiantutkimus on antanut aiempaa enemmän painoarvoa Reichswehrin alkuperäiselle komentajalle Hans von Seecktille, joka kehitti Weimarin tasavallan armeijaa ammattimaisempaan suuntaan ja antoi painoarvoa polttomoottorien käyttämiselle sodankäynnissä. Toiseen maailmansotaan Seeckt ei kuitenkaan ehtinyt, vaan hän kuoli ennen sotaa.[65] Toinen merkittävän panoksen Saksan moottoroituun sodankäyntiin antanut kenraali oli Oswald Lutz, Weimarin moottoroitujen joukkojen tarkastaja, jonka esikuntapäällikkönä Guderian sotien välissä toimi. Guderian totesi sodanjälkeisessä omaelämäkerrassaan Sotilaan muistelmat Lutzin tukeneen hänen pyrkimyksiään täysin, myötävaikuttaneen Achtung! Panzer! -teoksen toteuttamiseen ja kannattaneen muutenkin polttomoottoreihin perustuvien sotakoneiden laajaa käyttöönottoa. Lutzin sotilasuran kohtaloksi koitui Blomberg–Fritsch-kriisi.[9] Kolmas mainitsemisen arvoinen panssariupseeri on kenraali Ritter von Thoma, joka ensimmäisenä pääsi käyttämään saksalaista panssariasetta sotatoimissa. Von Thoma johti Espanjan sisällissotaan lähetettyjä saksalaisia maavoimia vuodesta 1936 alkaen ja koulutti espanjalaisia nationalisteja panssarivaunujen käyttöön. Von Thoma raportoi panssarisodan kokemuksista palattuaan Saksaan vuonna 1939 ja palveli Puolan sotaretkellä jo samana vuonna. Hän myös palveli Guderianin alaisuudessa Neuvostoliitossa vuonna 1941, mutta jäi sotavangiksi Pohjois-Afrikassa 1942.[66]

Kenraali Lutzin alaisuudessa Guderian pääsi aitiopaikalle vaikuttamaan panssariaseen kehittymiseen – panssariaseen, jonka Versaillesin rauhansopimus oli saksalaisilta kieltänyt.[67] Juuri Lutzin toimiston tehtävänä oli Saksan panssariaseen salainen kehittäminen. On merkillepantavaa, että jopa laajoja sotaharjoituksia toteutettiin, vaikkei valtiolla ollut vielä edes muodollisia panssarivoimia, saati yhden yhtä panssarivaunua taistelu- tai edes koulutuskäyttöön. Vaunuja simuloitiin koulutuksissa ja sotaharjoituksissa autoilla.[68] Osa harjoituksista oli näytösluonteisia tarkoituksena voittaa laajempi hyväksyntä kenraalikunnassa – tavoite joka toteutui vain osittain ennen sotaa.[69] Guderianin henkilökohtainen panos aselajin kehittymisessä painottuikin siis taktiikkaan, johtamiseen, organisointiin, sekä joukkojen kouluttamiseen. Hänen merkittävin tekninen saavutuksensa ennen sotia oli, että hän sai panssarivaunuihin radiot.[70] Tämän lisäksi hän halusi vaunuihin viiden hengen miehistön muiden maiden neljän hengen miehistön sijasta. Näillä kahdella ominaisuudella oli kriittinen vaikutus panssarien tehokkaaseen käyttöön.

Syystalvesta 1938 elokuun puoleen väliin 1939 Guderian toimi niin kutsutussa moottoroitujen joukkojen ja ratsuväen komentajan virassa, jonka Hitler oli Guderianille varta vasten räätälöinyt. Aluksi hän suhtautui virkaan epäilevästi ja selitti Hitlerille, ettei vallinneessa asevoimien organisaatiossa uudella ylitarkastajalla ollut käsky- eikä arvovaltaa panssarivoimiin vanhakantaisesti ja skeptisesti suhtautuvaan ylempään kenraalikuntaan. Otettuaan viran lopulta vastaan Guderianin toimisto uurasti vajaan vuoden ajan panssariaselajin kehittämiseksi esimerkiksi valmistelemalla koulutusmateriaalia, josta oli huutava pula. Guderianin muistelmien mukaan materiaali törmäsi kuitenkin aivan liian usein asevoimien muotoseikkoihin liittyviin vaatimuksiin sen sijaan, että olisi huomioitu tarve- ja käyttäjävaatimukset.[71] Tässä on huomionarvoista, että epämuodollisuutensa ja sarjakuvamaisuutensa takia kuuluisaksi tullut Tigerfibel-manuaali Tiger-vaunujen miehistöille oli sittemmin sodan aikana panssarijoukkojen tarkastajana toimineen Guderianin hyväksymää materiaalia.

Poliittiset näkemykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten suuri osa sotienvälisen Saksan eli Weimarin tasavallan asevoimien Reichwehrin upseeristoa, myös Heinz Guderian suhtautui Hitleriin myönteisesti. Upseeriston läpäissyt asenne johtui siitä, että Hitler paransi sotilaiden olosuhteita jälleenvarustelemalla ja laajentamalla armeijaa.[72] Kaikkien ammattisotilaiden joukosta Guderianin asenne Hitlerin valtaannousulle lienee ollut tavanomaistakin innostuneempi. Guderianin elämäkertakirjailija Kenneth Macksey selittää Hitlerin olleen uuden aselajin, panssarivoimien, innokas tukija.[73] Guderian tarvitsi Hitlerin vaikutusvaltaa omien pyrkimystensä edistämiseen panssariaselajin kehittämiseksi. Aselajina panssareihin suhtauduttiin keisarillisen Saksan peruja olleen ylemmän upseeriston parissa erittäin nihkeästi. Guderiania häiritsi eritoten se, että panssareita vaadittiin yleisesti käytettäväksi ensimmäisen maailmansodan tapaan hajautetusti jalkaväen hyökkäyksen tukemiseen.[74] Guderian joutui kuitenkin nopeasti pettymään Hitleriin.[75] Siitä huolimatta hän ei myöntänyt aktiivista roolia Hitlerin vastaisessa salaliitossa. On spekulointia, tiesikö Guderian Hitleriä vastaan suunnatusta pommiattentaatista. Mackseyn mukaan Guderian oli tuolloin epätyypillisesti koko päivän tavoittamattomissa, epäillen sen olleen tarkoituksellista.[76]

Blomberg–Fritsch-kriisistä Guderian oli sitä mieltä, että sotaministerin, kenraali von Blombergin erottaminen tehtävistään oli perusteltua tuolloin esitettyjen asianhaarojen mukaan. Sen sijaan esikuntapäällikkö kenraali von Fritschin kohtelua hän ei voinut muun kenraalikunnan lailla hyväksyä.[9] Niin ikään hän kirjoitti muistelmissaan, ettei voinut uskoa kollegastaan, 6. armeijan komentajasta Friedrich Pauluksesta puhuttua pahaa. Guderian kertoi odottavansa, että Paulus saa itse mahdollisuuden puhua omasta puolestaan – hän odotti turhaan.[11]

Sodan jälkeen Guderian muisteli pohtineensa Ranskan antauduttua ankarasti mikä kurssi Saksan tulisi ottaa, jotta sota saataisiin nopeaan päätökseen. Hän kertoo muistelmissaan luonnostelleensa ehdotuksia siitä, mihin suuntaan ulkopolitiikkaa tulisi kehittää ja toimittaneensa välikäsien kautta muistionsa itselleen Hitlerille. Johtaja ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Guderianin ehdotuksista.[77] On huomion arvoista, että Guderian kannatti sodan jatkamista Välimeren alueella. Hän olisi miehittänyt Ranskan laivaston Välimeren satamat, valloittanut Maltan laskuvarjojääkärien hyökkäyksellä ja siirtänyt sodan painopisteen Pohjois-Afrikkaan.[78] Guderian kirjoittikin muistelmissaan olleensa pettynyt Saksan onnettomaan Välimeren politiikkaan.[79] Sen sijaan idän sotaretkeä hän ei kannattanut. Saatuaan talvella 1940–1941 esikuntaupseereiltaan tiedot Hitlerin suunnitelmista hyökätä Neuvostoliittoon, Guderian kertoo olleensa ”pettynyt ja pahoinvoiva”.[80] Guderian oli pitänyt kaikkein tärkeimpänä strategisena sekä poliittisena päämäränä sodan saattamista päätöksen Ison-Britannian kanssa.[78] Tästä näkökulmasta on ymmärrettävissä myös se, että Guderian piti Hitlerin määräystä pitäytyä hyökkäämästä toukokuun lopussa 1940 brittien siirtoarmeijaa vastaan pahimman laatuisena strategisena virheenä.[81] ”Mutta minulla ei ollut kontakteja korkeimmassa johdossa eikä edes yleisesikunnassa. Näkemyksiäni niin panssarijoukkojen organisointiin kuin sodan jatkamiseenkaan ei kaivattu” hän kirjoitti sotamuistelmissaan 1952.[78]

Lainauksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Es gibt keine verzweifelten Lagen, es gibt nur verzweifelte Menschen.»

eli suom.  

»Ei ole epätoivoisia tilanteita, on vain epätoivoisia ihmisiä.»

»Nicht kleckern sondern klotzen.»

eli suom.  

»Ei tipoittain vaan lorauksittain.»

(Panssariaseen käytöstä)

Kirjoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Guderian, Heinz: Achtung—Panzer. Sterling Press, Alkup. 1937. ISBN 0-304-35285-3
  • Guderian, Heinz: Mit Den Panzern in Ost und West. Volk & Reich Verlag, 1942.
  • Guderian, Heinz: Panzer Leader (alkup. Erinnerungen eines Soldaten). Da Capo Press, New York, 1996 (alkup. 1956). ISBN 0-306-80689-4

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Clark, Alan: Barbarossa. Quill, 1985. ISBN 0-688-04268-6
  • McCarthy, Peter & Syron, Mike: Panzerkrieg. Robinson, 2002. ISBN 1-84119-800-5
  • Guderian, Heinz: Panzer Leader. Penguin Books, 2009.
  • Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill: Germany's General's, Their Rise and Fall, With Their Own Acoount of Military Events 1939-1945 (Revised 2. Edition). Cassell & Company, 1973.
  • Churchill, Winston: The Second World War (Vol. 1): The Gathering Storm. Cassell & Company, 1948.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Liddell Hart, Basil: On the Other Side of the Hill, s. 61. Cassell, 1973.
  2. ↑ Liddell Hart, Basil: Th Other Side of the Hill, s. 70–1. Cassell, 1973.
  3. ↑ a b c Drakenlordh, Rikard: Toisen maailmansodan avainhenkilöt, s. 62. Suomentanut Kortesuo, Petri. Karisto, 2005. ISBN 951-23-4674-5
  4. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 16–7. Penguin Books, 2009.
  5. ↑ a b Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 17. Penguin Books, 2009.
  6. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 65. Cassell, 1973.
  7. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 38. Penguin Books, 2009.
  8. ↑ McCarthy, Peter ja Mike Syron: Panssarisota, s. 35. Koala-Kustannus, 2012.
  9. ↑ a b c d Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 47. Penguin Books, 2009.
  10. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 67. Cassell, 1973.
  11. ↑ a b Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 49. Penguin Books, 2009.
  12. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 50–1. Penguin Books, 2009.
  13. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 52. Penguin Books, 2009.
  14. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 49–50. Penguin Books, 2009.
  15. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 51. Penguin Books, 2009.
  16. ↑ Churchill, Winston: The Second World War (vol. 1): The Gathering Storm, s. 242. Cassell, 1948.
  17. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 53. Penguin Books, 2009.
  18. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 57. Penguin Books, 2009.
  19. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 58–9. Penguin Books, 2009.
  20. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 60. Penguin Books, 2009.
  21. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 68. Cassell, 1973.
  22. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 69. Cassell, 1973.
  23. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 61–2. Penguin Books, 2009.
  24. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 62. Penguin Books, 2009.
  25. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 65. Penguin Books, 2009.
  26. ↑ Heinz 2009, s. 84
  27. ↑ Heinz 2009, s. 98
  28. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 89. Penguin Books, 2009.
  29. ↑ Heinz 2009, s. 92
  30. ↑ Heinz 2009, s. 102–4
  31. ↑ Heinz 2009, s. 106
  32. ↑ Heinz 2009, s. 108
  33. ↑ Heinz 2009, s. 107
  34. ↑ Heinz 2009, s. 109–110
  35. ↑ Heinz 2009, s. 112–4
  36. ↑ a b Heinz 2009, s. 114
  37. ↑ Heinz 2009, s. 116
  38. ↑ Heinz 2009, s. 117
  39. ↑ Heinz 2009, s. 118–9
  40. ↑ Heinz 2009, s. 120–2
  41. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 130. Penguin Books, 2009.
  42. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 138. Penguin Books, 2009.
  43. ↑ a b Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 146. Penguin Books, 2009.
  44. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 146–7. Penguin Books, 2009.
  45. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 147. Penguin Books, 2009.
  46. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 70–1. Cassell, 1973.
  47. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 158. Penguin Books, 2009.
  48. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 166–7. Penguin Books, 2009.
  49. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 162. Penguin Books, 2009.
  50. ↑ a b Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 167–8. Penguin Books, 2009.
  51. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 166. Penguin Books, 2009.
  52. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 176. Penguin Books, 2009.
  53. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 178. Penguin Books, 2009.
  54. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 178–84. Penguin Books, 2009.
  55. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 272–3. Cassell, 1973.
  56. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of th Hill, s. 276–7. Cassell, 1973.
  57. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 283–4. Cassell, 1973.
  58. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 73. Cassell, 1973.
  59. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 152. Penguin Books, 2009.
  60. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 61. Cassell, 1973.
  61. ↑ Heinz 2009, s. 20
  62. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 7. Penguin Books, 2009.
  63. ↑ Liddell Hart, Basil: Other Side of the Hill, s. 63. Cassell, 1973.
  64. ↑ Liddell Hart, Basil: Other Side of the Hill, s. 65–6. Cassell, 1973.
  65. ↑ Liddell Hart, Basil: On the Other Side of the Hill, s. 23–32. Cassell, 1973.
  66. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 122–30. Cassell, 1973.
  67. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 63–4. Cassell, 1973.
  68. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 64–6. Cassell, 1973.
  69. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 65–7. Cassell, 1973.
  70. ↑ Liddell Hart, Basil: The Other Side of the Hill, s. 64. Cassell, 1973.
  71. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 62–3. Penguin Books, 2009.
  72. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 34. Penguin Books, 2009.
  73. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 7–8. Penguin Books, 2009.
  74. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 24–48. Penguin Books, 2009.
  75. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 8. Penguin Books, 2009.
  76. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 9. Penguin Books, 2009.
  77. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 137. Penguin Books, 2009.
  78. ↑ a b c Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 139. Penguin Books, 2009.
  79. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 144. Penguin Books, 2009.
  80. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 142. Penguin Books, 2009.
  81. ↑ Guderian, Heinz: Panzer Leader, s. 117–20. Penguin Books, 2009.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Heinz Guderian.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Heinz_Guderian&oldid=22777252”