Itäkarjalaisten kansannousu
| Itäkarjalaisten kansannousu | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen heimosotia | |||||||||
 Karjalainen ja suomalainen heimosoturi taistelevat rinta rinnan venäläisiä bolševikkeja vastaan 9. tammikuuta 1922 Rukajärven länsipuolella Tšolmossa.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
|||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
| |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
Suomi 550 Yhteensä: 3050 |
Neuvosto-Venäjä 13 000[3] | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
50 kaatunutta |
1506 kaatunutta | ||||||||
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
Itä-Karjalan kansannousu tai Itäkarjalaisten kansannousu oli osa heimosotia ja Venäjän sisällissotaa. Se kesti loka–marraskuusta 1921 tammi–helmikuuhun 1922. Tarkoituksena oli vähintään kiinnittää kansainvälistä huomiota Itä-Karjalan tilanteeseen, mutta kaikkein tärkeimpänä tavoitteena oli vapaa ja kansallinen, Neuvosto-Venäjästä riippumaton Itä-Karjala.[4] Suomi yritti siirtää Itä-Karjalan Kansainliiton ratkaistavaksi, mutta se ei ottanut tapausta käsiteltäväkseen.[5]
Kansannousun syyt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kesällä 1920 Neuvosto-Venäjä otti itäkarjalaiset komentoonsa perustamalla Karjalan Työkansan Kommuunin (KTK). Vuodessa olot kommunistien komennossa kävivät niin kurjiksi, että itäkarjalaiset oma-aloitteisesti ryhtyivät vapaustaisteluun neuvostohallintoa vastaan. Metsäsissien johtajana oli Vasili Levonen, jota soturit kutsuivat Ukki Väinämöiseksi. He pyysivät heimosoturi, alikersantti Jalmari Takkiselta tukea jo maaliskuussa 1921.[7]
Kansannousun syinä olivat itäkarjalaisten vuoden mittainen kokemus bolševikkien vallasta ja elintarvikepulasta, heimoaktivistien halu korjata ”häpeärauhan” eli Tarton rauhan tuloksia ja Suomessa maanpaossa olevien itäkarjalaisten kaipuu kotiin. Suomalaiset heimoaktivistit, muun muassa edesmenneen Repolan nimismiehen Bobi Sivénin apulainen Jalmari Takkinen, olivat käyneet kesällä 1921 Itä-Karjalassa nostattamassa kansaa. Itäkarjalaiset talonpojat kutsuivat itseään metsäsisseiksi, ja syksyllä 1921 merkittävä osa Vienan Karjalaa oli heidän hallussaan.[8]
Kansannousun johto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansannousun ratkaiseva hetki oli Karjalan Metsäsissijärjestön edustajainkokous lokakuun puolivälissä. Kokouksessa päätettiin irrottaa Itä-Karjala Neuvosto-Venäjästä.[8]
Kansannousun johtoryhmän muodostivat henkinen johtaja Ukki Väinämöinen eli Vaseli Levonen, aseellinen johtaja Ilmarinen eli Jalmari Takkinen sekä Ossippa Borissainen (Borissof).[8] Kansannousuun osallistui itäkarjalaisten lisäksi 500 suomalaista.[9]
Kansa nousee
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansannousu oli heimosotien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että tällä kertaa spontaani toiminta nousi itäkarjalaisten eikä suomalaisten puolelta. Koko kansannousu oli itäkarjalaisten käsissä ja viimeiset taistelevat osastot olivat itäkarjalaisia.[11] Kansannousu käynnistyi itäkarjalaisten surmatessa kaikki paikalliset kommunistit. Varsinaiset sotatoimet alkoivat loka–marraskuussa 1921. Noin 2 500 metsäsissin menestys oli alussa hyvä puutteellisesta varustuksesta huolimatta.[12] Itäkarjalaiset saivat ulkomailla haluamaansa julkisuutta. He myös uskoivat saavansa Suomesta apua, mutta he eivät tätä kuitenkaan saaneet. Virallinen Suomi ei antanut järjestää värväystä, mutta ei myöskään estänyt yksittäisten heimoaktivistien rajanylityksiä. Humanitääristä apua itäkarjalaisille päätettiin antaa.[13]
Ensimmäinen iso taistelu käytiin 28. lokakuuta 1921. Takkinen auttoi valmisteluissa, mutta parhaimmillaankin metsäsisseissä oli vain 3 000 karjalaista ja 500 suomalaista. Takkisenkaan sotilaalliset taidot eivät riittäneet, joten hän pyysi Paavo Talvelan avuksi. Talvela otti vuosiloman ja alkoi johtaa sotaa joulukuun puolivälissä 1921. Akseli Gallen-Kallela suunnitteli itäkarjalaisten käyttämän sotalipun.[7]
Kansannousun kukistuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kapinallisilla oli kansan tuki, ja voitettujen taisteluiden jälkeen joulukuussa 1921 vapautettu alue oli laajimmillaan. Koska Suomesta ei saatu kunnon apua, puna-armeijan keskitettyä voimiaan sota hävittiin pian. Osa suomalaisvapaaehtoisista pakeni ratkaisevien tappioiden jälkeen, mutta Paavo Talvela ja muu päällystö jäivät auttamaan siviilejä pakenemaan. Puna-armeijan yrityksistä huolimatta he onnistuivat auttamaan metsäsissit ja 11 000 siviiliä Suomen puolelle 20. helmikuuta 1922 mennessä.[7]
Se, että suomalaiset tukivat itäkarjalaisia Tarton rauhansopimuksesta huolimatta, viilensi huomattavasti Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä. Tilannetta tarkasti seuranneen Leninin aloitteesta Venäjän kommunistisen puolueen keskuskomitean politbyroo hyväksytti neuvostojen 9. yleisvenäläisessä edustajakokouksessa joulukuun lopulla vuonna 1921 julistuksen, jossa Suomen sekä samalla Puolan ja Romanian hallituksia kehotettiin lopettamaan avunanto vastavallankumouksellisille joukoille. Suomen hallituksessa hermostuttiin puna-armeijan joukkojen keskityksistä kapina-alueella ja Neuvosto-Venäjän ilmoituksesta lopettaa kauppasopimusten solmiminen Suomen kanssa 27. joulukuuta 1921 alkaen.[15] Puna-armeijan komentaja Lev Trotski ilmoitti, että hän voisi marssia Helsinkiin. Neuvosto-Venäjän joukot iskivät 20 000 miehen voimalla Muurmannin radalta itäkarjalais-suomalaisia joukkoja vastaan.[16]
Metsäsissien vastarinta romahti täysin vihollisen ylivoiman, nälän ja pakkasen takia. Itäkarjalaiset joutuivat pakokauhun valtaan, ja joukot alkoivat vetäytyä Suomen rajaa kohti. Varmaksi käyneestä tappiosta huolimatta sotaa yritettiin vielä pitkittää. Kansannousun loppuvaiheessa Suomessa tapahtui kommunistinen läskikapina ja heimosoturit toivoivat, että tämä saisi virallisen Suomen puuttumaan Neuvosto-Venäjän toimiin. Näin ei käynyt, vaan sisäministeri Heikki Ritavuori tiukensi rajavalvontaa ja esti elin- ja ampumatarvikkeiden sekä vapaaehtoisten kulun rajan yli. Ritavuoren murha 14. helmikuuta 1922 ei muuttanut tilannetta. Itä-Karjalan kansannousun viimeinen taistelu käytiin neljän kilometrin päässä Suomen rajasta sijainneessa Tiiron eli Tiirovaaran kylässä 7.–16. helmikuuta 1922. Taistelu päättyi kun karjalaisista ja suomalaisista vapaaehtoisista koostunut Vienan Rykmentti perääntyi kylästä Suomen rajalle, jonka takana Suomen rajavartiosto riisui heidät aseista. Kansannousun johdosta 1. kesäkuuta 1922 Suomi ja Neuvosto-Venäjä sopivat Moskovassa rajarauhasta. Sopimuksessa osapuolet sitoutuivat supistamaan rajavartijoiden määrää ja pitämään alueella vakituisesti asumattoman väestön pois toisen alueelta.[17] Kansannousun loppuvaiheessa Suomeen saapui noin 30 000 karjalaista pakolaista.[18][19] Vuonna 1923 KTK:sta tehtiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.[7]
Suomen sisäpolitiikkaan Itä-Karjalan kansannousu heijastui tammikuussa 1922, kun kymmeniä sosialistisen työväenpuolueen aktiiveja vangittiin niin sanotun rauhanjulistuksen johdosta. Julistuksessaan puolue vaati suomalaisjoukkoja pois Itä-Karjalasta pelätessään kansannousun laajenevan aseelliseksi konfliktiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille.[20]
Itä-Karjalan kansannousu oli viimeinen heimosota. Seuraavan kerran Itä-Karjalassa sodittiin jatkosodassa.
Itäkarjalaisten pakolaisten lukumäärä Suomessa vuosina 1918–1943
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Vuosi | Lukumäärä |
|---|---|
| 1918 | 70 |
| 1919 | 1 600 |
| 1920 | 3 100 |
| 1921 | 3 300 |
| 1922 | 8 800 |
| 1923 | 8 000 |
| 1925 | 6 000 |
| 1927 | 5 000 |
| 1932 | 5 300 |
| 1934 | 6 127 |
| 1934 | 6 127 |
| 1938 | 5 484 |
| 1943 | 4 200 |
| Lähde:[21] | |
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Harjula, Mirko: Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922 – maailmansota, vallankumous, ulkomaiden interventio ja sisällissota. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-916-6
- Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-687-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Harjula 2007, s. 229.
- ↑ Harjula 2007, s. 245.
- ↑ Paavo Talvela, Sotilaan elämä, sivu 46, Kirjayhtymä 1976
- ↑ Niinistö 2005, s. 225.
- ↑ ”Turvallisuus − yksin, yhdessä, kenen kanssa”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 633. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0
- ↑ kuvaaja Pälsi Sakari: ylipäällikkö Ilmarinen työpöytänsä ääressä; Itäkarjalaisten kansannousu www.finna.fi. Viitattu 18.1.2020.
- ↑ a b c d SUUR-SUOMEN LOPPU (SK22/2021, sivut 40-45) Suomen Kuvalehti. 4.6.2021.
- ↑ a b c Niinistö 2005, s. 239.
- ↑ Niinistö 2005, s. 248.
- ↑ Sakari Pälsi: suomalaisia vapaaehtoisia ryhmänä pöydän ääressä Samulisen tuvassa www.finna.fi. Viitattu 25.2.2021.
- ↑ Niinistö 2005, s. 260.
- ↑ Niinistö 2005, s. 244.
- ↑ Niinistö 2005, s. 246.
- ↑ kuvaaja Pälsi Sakari: harjoitus Kiimasjärvellä; Itäkarjalaisten kansannousu www.finna.fi. Viitattu 18.1.2020.
- ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 161-162. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
- ↑ Niinistö 2005, s. 250.
- ↑ Blomstedt, Yrjö ym.: Suomen historia: Osa 7, s. 133. Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5
- ↑ Toivo Nygård: Itä-Karjalasta Suomeen 1917-1922 tulleet pakolaiset (Arkistoitu – Internet Archive), Suomen Sukututkimusseura www.genealogia.fi. Luettu 8.11.2006.
- ↑ Kallio, Sami: Itä-Karjalan kansannousun viimeinen taistelu Tiirossa 7.2.–16.2.1922 Karjalan sivistysseura. Viitattu 1.9.2023.
- ↑ Saarela, Tauno: ”Socialist Workers’ Party of Finland, 1920–1923”, Työväentutkimus Vuosikirja 2020, s. 66–68. Helsinki: Työväenperinne – Arbetartradition, 2020. ISSN 1459-7780 Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ Pekka Nevalainen: Nimeke = Viskoi kuin Luoja kerjäläistä – Venäjän pakolaiset Suomessa 1917-1939, s. 308. Helsinki: SKS, 1999. ISBN 951-746-093-7
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kuussaari, Eero: Vapaustaistelujen teillä – Sotahistoriallinen katsaus Suomen rajantakaisilla heimoalueilla 1900-luvun alkupuoliskolla käytyihin sotatoimiin. Loviisan uusi kirjapaino, 1957.
- Takkinen, Jalmari: Metsäsissipäällikön muistelmat I-II. WSOY, 1927.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Aki Aunala : Verilammikoita ja propagandaa - Karjalan kapina 1921-1922, Ennen ja nyt - Historian tietosanomat 2/2012
- Jussi Niinistö : Duodecimin ambulanssit Itä-Karjalan sodassa 1921-1922, Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 21/2001
- Suomeen tuli kymmeniä tuhansia pakolaisia 1920-luvulla – sopeutuminen oli vaivalloista silloinkin, Yle Uutiset 6.2.2016
- Yksitoistatuhatta pakolaista, Suomen Kuvalehti, 11.03.1922, nro 10, s. 7, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Itä-Karjalan pakolaislapset Suomessa, Suomen Kuvalehti, 09.09.1922, nro 36, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Karjalan pakolaiset Kyminlinnassa, Suomen Kuvalehti, 30.09.1922, nro 39, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot