John Buford

John Buford

John Buford Jr. (4. maaliskuuta 1826 – 16. joulukuuta 1863) oli unionin ratsuväenupseeri, jolla oli merkittävä osuus Gettysburgin taistelun ensimmäisenä päivänä.

Lapsuus ja nuoruus

Buford syntyi Woodford Countyssa, Kentuckyssä, mutta kasvoi Rock Islandissa Illinoisissa kahdeksanvuotiaasta. Hänen isänsä oli merkittävä demokraattipoliitikko Illinoisissa ja Abraham Lincolnin poliittinen vastustaja. Hänen perheellään oli pitkät sotilasperinteet. John Jr:n isoisä, eversti Abraham Buford (Waxhawin massamurha) ja hänen isosetänsä palvelivat Virginian rykmenteissä Yhdysvaltain itsenäisyyssodassa. Hänen velipuolestaan Napoleon Bonaparte Bufordista tuli kenraalimajuri Unionin armeijaan. Hänen serkustaan Abraham Bufordista tuli ratsuväen prikaatinkenraali konfederaation armeijaan. John Jr. meni Knoxin Collegeen Galesburgiin Illinoisiin vuodeksi. Hän valmistui 1848 luokaltaan Yhdysvaltain sotilasakatemiasta ja meni toisena luutnanttina 1. USA:n rakuunoihin ja siirrettiin seuraavana vuonna 2. rakuunoihin. Hän palveli Texasissa ja lounaisosavaltioissa, taisteli siouxeja vastaan ja osallistui rauhanturvaamistehtäviin verisessä Kansasissa, ja Utahin sodassa 1858. Hänet oli sijoitettu Fort Crittendeniin, Utahiin 1859–1861. Hän opiskeli John Watts de Peysterin töitä, joka oli uuden etenemislinjan kannattaja uudenlaisissa taisteluissa.

Sisällissota

Kun Yhdysvaltain sisällissota puhkesi, Buford palasi itään asemapaikastaan Utahista. Hänet muistettiin miehenä, joka ajoi itsensä koville, ja tämä saattoi vaikuttaa hänen menestykseensä. Hänellä oli sukulaisia, jotka taistelivat etelän puolella, ja saatuaan tarjouksen tehtävistä konfederaation armeijassa hän legendan mukaan rypisti sen ja heitti sen maahan julistaen, että ”eläisi ja kuolisi Unionin lipun alla”. Marraskuussa 1861 hänet nimitettiin avustavaksi tarkastaja-kenraaliksi majurin arvoisena ja heinäkuussa 1862, palveltuaan useita kuukausia Washingtonin puolustuksessa, hän kohosi vapaaehtoisten prikaatinkenraaliksi. Vuonna 1862 hän sai ensimmäisen komennuksensa kenraalimajuri John Popen alaisena, komentajaksi II armeijakunnan ratsuväenprikaatiin unionin Virginian armeijassa, joka taisteli kunniakkaasti toisessa Bull Runissa. Buford henkilökohtaisesti johti hyökkäystä taistelun lopussa, mutta haavoittui nilkkaan osuneesta luodista. Haava oli kipeä, mutta ei vakava, vaikkakin jotkin etelän sanomalehdet ilmoittivat hänen kuolleen. Hän palasi aktiivipalvelukseen ja palveli ratsuväenkomentajana kenraalimajurien George B. McClellanin ja Ambrose Burnsiden alaisina. Komennukseen ei kuulunut muuta kuin esikuntatehtäviä ja hän halusi kenttäkomennukselle. McClellanin Maryland-kampanjassa hän jälleen palveli Potomacin armeijan ratsuväenkomentajana South Mountainin ja Antietamin taisteluissa, korvaten prikaatinkenraali George Stonemanin McClellanin esikunnasta. Kenraalimajuri Joseph Hookerin alaisena kuitenkin Buford sai vakinaisen ratsuväen reserviprikaatin 1. ratsuväendivisioonasta Potomacin armeijasta.

Gettysburgin taistelu

Chancellorsvillen taistelun jälkeen kenraalimajuri Alfred Pleasonton sai ratsuväenarmeijakunnan komennon, vaikkakin Hooker myöhemmin myönsi että Buford olisi ollut parempi valinta. Gettysburgin kampanjassa Buford, joka oli ylennetty 1. divisioonan komentajaksi, on saanut mainetta siitä että valitisti Gettysburgin taistelukentäksi. Bufordin divisioona oli ensimmäinen, joka saapui Gettysburgiin, ja se piti onnistuneesti loitolla kenraalimajuri Henry Hethin konfederaation divisioonan. Tämä pysäytystoimi antoi kenraalimajuri John F. Reynoldsin I armeijakunnan pitää korkeat mäet kaupungin länsipuolella helpotukseksi Bufordin divisioonalle. Bufordin toiminta antoi unioille tilaisuuden voittaa etelävaltiolaiset Gettysburgin länsipuolen kukkuloilla, mikä sai Robert E. Leen armeijan kiistämättömään altavastaajan asemaan. Jälkeenpäin Pleasonton lähetti Bufordin sotilaan Emmitsburgiin Marylandiin varustautumaan uudestaan, järjestymään uudestaan, mikä oli huono päätös, sillä unionin vasen sivusta jäi suojattomaksi. Bufordin joukot eivät enää olleet mukana Gettysburgin taisteluissa, missä hän oli toiminut voiton avaimina.

Viimeiset vaiheet

Buford jahtasi etelävaltiolaisia Warrentoniin Virginiaan, ja joutui sen jälkeen moniin taisteluihin Keski-Virginiassa, ja teki tärkeän palveluksen turvaamalla kenraalimajuri George Meaden lokakuun Bristoen kampanjan.

Bufordiin iski kuitenkin keuhkokuume ja hän kuoli kenraalimajuri George Stonemanin kotona Washingtonissa. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi kuolinvuoteellaan tehokkaasta toiminnastaan Gettysburgin taistelun ensimmäisenä päivänä. Hänet on haudattu West Pointin hautausmaahan. Fort Bufordin linnoitus nimettiin myöhemmin hänen mukaansa.

Vuoden 1993 elokuvassa Gettysburg Bufordia esitti Sam Elliott.

Lähteet

• Bielakowski, Alexander M., "John Buford", Encyclopedia of the American Civil War: A Political, Social, and Military History, Heidler, David S., and Heidler, Jeanne T., eds., W. W. Norton & Company, 2000, ISBN 0-393-04758-X.
• Eicher, John H., & Eicher, David J., Civil War High Commands, Stanford University Press, 2001, ISBN 0-8047-3641-3.
• Longacre, Edward G., General John Buford: A Military Biography, Combined Publishing, 1995, ISBN 0-938289-46-2.
• Petruzzi, J. David, "Buford's Boys" website
• Petruzzi, J. David, "John Buford: By the Book," America's Civil War Magazine, July 2005.
• Petruzzi, J. David, "Opening the Ball at Gettysburg: The Shot That Rang for Fifty Years," America's Civil War Magazine, July 2006.
• Petruzzi, J. David, "The Fleeting Fame of Alfred Pleasonton," America's Civil War Magazine, March 2005.
• Proceedings of the Buford Memorial Association (New York, 1895)
• History of the Civil War in America (volume iii, p.545)