Kalle Lehmus

Wikipediasta
3 muutosta tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 20. elokuuta 2023.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kalle Lehmus
Suomen puolustusministeri
Von Fieandtin hallitus
29.11.1957–26.4.1958
Edeltäjä Pekka Malinen
Seuraaja Edvard Björkenheim
Puolustusministeriön kansliapäällikkö
5.11.1955–30.7.1958
Edeltäjä Oiva Olenius
Seuraaja Paavo Lammetmaa
Henkilötiedot
Syntynyt29. joulukuuta 1907
Tampere
Kuollut3. maaliskuuta 1987 (79 vuotta)
Helsinki
Tiedot
Puolue SDP

Kaarle ”Kalle” Aukusti Lehmus (29. joulukuuta 1907 Tampere – 3. maaliskuuta 1987 Helsinki) oli suomalainen puolueaktiivi, toimittaja ja tiedusteluasiantuntija, joka toimi jatkosodan aikana majurina Päämajan tiedotusosaston päällikkönä.[1] Lehmuksen sodanjälkeisestä toiminnasta paljastui piirteitä, jotka johtivat ajankohdan poliittisessa tilanteessa hänen eroonsa puolustusministeriön kansliapäällikön tehtävästä vuonna 1958.[2] Lehmuksen putiikin tiedonhankinta- ja vaikuttamistoiminta palveli Suomen poliittista ja sotilasjohtoa vaaran vuosien ja kylmän sodan poikkeuksellisissa oloissa.[3]

Perhe ja opinnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehmuksen vanhemmat olivat Kaarle Mikael Lehmus, aiemmin Lindberg ja Josefina, o.s. Krut. Heillä oli leipomo Tampereen Pyynikillä. Perheessä oli kolme lasta, Kalle, Katri ja Uuno, joista Katri kuoli lapsena. Suomen sisällissodan aikana Tampereen sekavissa oloissa Kalle ja hänen isänsä joutuivat valkoisten vangeiksi kolmeksi päiväksi, vaikkei Kaarle Lehmus ollut toiminut punakaartissa.[4]

Lehmus valmistui ylioppilaaksi 1927. Samana vuonna hän suoritti asevelvollisuutensa ja yleni reservin vänrikiksi sekä aloitti opinnot Helsingin yliopistossa maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Opinnot keskeytyivät, kun Lehmus siirtyi vuonna 1929 toimittajaksi Suomen Sosialidemokraatti -lehteen.[5]

Lehmus oli naimisissa kahdesti. Vuonna 1933 solmittu avioliitto Tilda Maria Sundqvistin kanssa päättyi eroon 1942. Liitosta syntyi yksi lapsi. Vuonna 1942 Lehmus avioitui Helvi Severiina Sipilän kanssa. Liitosta syntyi kolme lasta. Lehmuksella oli pitkä suhde Mannerheimin lempitarjoilijana tunnetun Taru Stenvallin kanssa.[6]

Ammattiyhdistys- ja puoluetoimintaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinö Tanner oli kiinnittänyt huomiota toimittaja Lehmukseen ja kutsui tämän Osuusliike Voiman palvelukseen sihteeriksi.[7] Vaalivoiton seurauksena hallitusvaltaan nousevassa SDP:ssä käynnistyivät vuonna 1936 puoluejohdon aloittamat toimet kommunistien erottamiseksi puolueesta. Puoluesihteeri Aleksi Aaltonen pestasi joukon uusia toimitsijoita. Tässä joukossa olivat Toivo Aaltonen, Kalle Kukkonen ja Lehmus, joka nimitettiin järjestösihteeriksi.[8] Tehtävässä Lehmus toimi vuodet 1936–1939.[9]

Ennen sotia Lehmus kuului Mannerheimin nimittämään toimikuntaan, jonka tehtävänä oli selvittää maan käsittävän aseveliliiton perustamista.[10]

Talvisota Päämajan propagandaosastolla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan uhan käydessä ilmeiseksi järjestettiin ylimääräiset kertausharjoitukset eli ”YH”. Jo tätä ennen tiedotushenkilöstölle oli pidetty omat harjoitukset, joihin myös Propagandaliiton jäsen Lehmus osallistui.[11]

Joulukuussa 1939 Lehmus vaikutti toimistoupseerina Päämajan propagandaosastolla. Helmikuussa 1940 hän oli osaston toimistopäällikkö. Hän hoiti ulkomaisille sotakirjeenvaihtajille perustettua lehti- ja konferenssihuonetta hotelli Kämpissä.[12]

Välirauhan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen Suomen puolustusvoimissa siirryttiin rauhan kannalle ja tällöin sodanaikaisesta propagandaosastosta tuli sanomatoimisto. Toimiston päälliköksi pyydetty Ilmari Turja kieltäytyi ja suositteli paikalle Lehmusta. Nimitys vahvistettiin joulukuussa 1940. Samalla tehtävä SDP:n järjestösihteerinä päättyi.[13]

Lehmus alkoi saamillaan valtuuksilla suunnitella osaston toimintaa uudelleen ja kävi Saksassa tutustumassa Kolmannen valtakunnan propagandatoimintaan.[13] Toisen Saksan-vierailun hän teki huhti-toukokuussa 1941.[14]

Saksalaisia esikuvia soveltaen perustettiin Päämajan tiedoitusosasto ja suunniteltiin sodan aikana sen alaisuudessa toimivat tiedotuskomppaniat.[15]

Välirauhan aikana syntyi sekä julkisia että salassa toimivia asevelijärjestöjä. Salaisiin järjestöihin lukeutui Suomen Aseveljien Työjärjestö SAT, josta tuli myöhemmin VIA (Vapaus, Isänmaa, Aseveljeys).[16]

TK-toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: TK-komppania

Päämajan tiedotusosaston alaisuuteen suunniteltiin saksalaisten Propagandakompanie-järjestelmän esikuvan mukaisesti tiedotuskomppanioita, lyhennettynä TK, mistä sittemmin tuli koko toiminnan nimitys, joko TK-toiminta tai pelkkä TK. Jatkosodan aikana perustettuja yksiköitä kutsuttiin yleisesti TK-komppanioiksi ja niiden henkilökuntaa TK-miehiksi. TK-komppanioissa toimi rintamakirjeenvaihtajia, TK-valokuvaajia, TK-elokuvaajia, TK-piirtäjiä ja TK-runoilijoita. [17]

Tiedotustoiminnan lisäksi (tiedotustoimisto 1) tiedotusosastoon kuului tiedotustoimisto 2, joka vastasi valistustoiminnasta (Teatteri-, kiertue-, elokuva-, ohjelma- ja kirjastopalvelu), tiedotustoimisto 3, joka vastasi propagandasta (Venäjänkieliset radiolähetykset, sotavankilehti ja lentolehtiset) ja tiedotustoimisto 4, joka vastasi sensuurista. [18]

Jatkosota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Jatkosota

Jatkosodan luonteeseen keskeisesti vaikuttanut Suomen ja Saksan yhteistyö vaikutti myös tiedottamiseen. Jo 18. kesäkuuta 1941 Saksan ulkoministeriö toivoi, että Suomen lehdistössä rajoitettaisiin Saksan toimintaa koskevaa ulkomaista uutisointia. Lehmus välitti toiveen Valtion tiedotuslaitokselle.[19]

Vuoteen 1918, Suomen laajentumispyrkimyksiin, suureen Suomeen ja Karjalan valloittamiseen viitannut Mannerheimin Miekantuppipäiväkäsky 11. heinäkuuta 1941 nostatti kritiikkiä ylipäällikköä kohtaan. Käskyä muotoillessaan Mannerheim suuttui sen sävystä varoitelleelle Lehmukselle. Myöhemmin Lehmus suostutteli poliitikkoja ja päätoimittajia vaikenemaan päiväkäskyyn kohdistuneesta kritiikistä. Mannerheim olisi halunnut sensuroida päiväkäskystä käydyn kriittisen keskustelun julkisuudesta kokonaan.[20][21]

Lehmus oli myös Mannerheimin 75-vuotisjuhlia 4. kesäkuuta 1942 järjestelleen toimikunnan jäsen ja organisoi onnittelukäynnille saapuneen Hitlerin keskusteluiden tallentamisen Mannerheimin junassa.[22]

Talvella 1942 päämajassa alettiin vänrikki Toivo Jussilan Mannerheimille lähettämän kirjeen innoittamana suunnitella päiväkäskyä Suomen äideille. Päiväkäskyn tekstin laati Lehmus. Mannerheim muokkasi ainoastaan viimeistä lausetta. Valmis käsky päivättiin äitienpäiväksi 10. toukokuuta 1942.[23]

Saksan sotaonnen kääntyminen vaikutti tiedotustoimintaan Suomessakin. Sensuurin linja alkoi kiristyä; ylimmällä johdolla oli epätietoisuutta tulevaisuudesta. Tammikuusta 1943 lähtien TK-kirjoituksissa ei saanut enää mainita Itä-Karjalaa. Toukokuun lopulla 1943 järjestetyillä valistusupseerien neuvottelupäivillä pitämäänsä esitelmään Itä-Karjalan kysymyksestä Lehmus ei saanut pyytämiään linjauksia Mannerheimilta, joten Päämajan kannan ilmaiseminen jäi hänen vastuulleen.[24]

Sensuurin kiristymisestä huolimatta Kalle Lehmus toimi operaattorina Suomen taistelu bolsevismia vastaan -teoksen valmistelussa. Saksalainen kustannusliike Volk und Reich Verlag lähestyi kesällä 1943 Päämajaa ehdotuksella, että he julkaisisivat saksalaiselle yleisölle tarkoitetun koosteteoksen Suomen sodasta Neuvostoliittoa vastaan yhdessä Saksan armeijan kanssa. Teosta valmisteltiin helmikuuhun 1944 asti matalalla profiililla. Lehmuksen lisäksi työryhmässä olivat kenraali Wiljo Tuompo ja eversti Tapio Peitsara. Kirjaa ei koskaan julkaistu, mutta Kalle Lehmus säilytti suuren osan käsikirjoitusmateriaalista hallussaan, jonka hänen pojanpojanpoikansa Jussi Lehmus julkaisi vuonna 2022. Sotapropagandatutkija Helena Pilke on luonnehtinut aineistokokonaisuutta sen kirjoittamisajankohta huomioiden erikoisimmaksi Saksaan suunnatuksi propagandateokseksi, ja on epäillyt koko projektin olleen vain "harhautusoperaatio", jolla saksalaiset yhteysupseerit pidettiin tyytyväisinä.[25]

Keijo K. Kulha on luonnehtinut kesä-heinäkuun 1944 tapahtumia, Normandian maihinnousua saksalaisten ja Neuvostoliiton suurhyökkäystä suomalaisten rintamalla, mielialakatastrofiksi sekä taistelevissa joukoissa että kotirintamalla.[26] Päämajaa moitittiin aiheettoman turvallisuudentunteen luomisesta.[27] Vasta 16. kesäkuuta, viikko suurhyökkäyksen alkamisesta, julkaistiin Mannerheimin päiväkäsky: ”Sotilaat! Te tiedätte, että isänmaan kohtalo riippuu teistä. Te ette lannistu vastoinkäymisistä. Te olette – me olemme kaikki – ennenkin yhdessä kestäneet kovia iskuja ja tulemme sen nytkin tekemään.”[28] Sotatapahtumista uutisoivia tiedotusvälineitä kehotettiin tiiviiseen ilmaisutapaan ja pidättymään vastustajan väheksymisestä. Kirjoitusten suositeltu enimmäispituus oli kolme liuskaa.[28]

Jatkosodan lopulla propagandan tehtävänä oli toisaalta ylläpitää rohkeutta ja toisaalta valmistella kansaa rauhan koittaessa syntyvään uuteen tilanteeseen, joka konkretisoitui Moskovan välirauhan jälkeisinä tapahtumina, kuten siirtoväen asuttamisena, asekätkentänä, sotakorvauksina ja politiikan suunnanmuutoksena.[29] Muutos ilmeni myös Lehmuksen toimintapiirissä monien järjestöjen lakkauttamisina ja vaikenemisen kulttuurin alkuna: ”VIA:sta ollaan hiljaa seuraavat vuosikymmenet”, todettiin järjestön keskuskanslian läksiäislounaalla syyskuussa 1944.[30]

Sodan jälkeistä julkista ja salaista toimintaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Suomen puolustusvoimia kontrolloi laajoilla valtuuksilla Liittoutuneiden valvontakomissio vuosina 1944–1947. Sodanaikainen tiedusteluorganisaatio purettiin joulukuussa 1944. Jäljelle jäänyt seuranta- ja analyysitoiminta hoidettiin Pääesikunnan ulkomaaosaston ulkomaatoimistossa. Sitä johti eversti Kuno Waldemar Janarmo. Sotilaallista tiedonhankintaa ei saanut lainkaan kohdistaa Neuvostoliittoon eikä tiedustelu-sanaa käytetty.[31]

Tässä tilanteessa keskeinen toimija oli Pääesikunnan tiedotusosastoa johtava Kalle Lehmus. Toiminnasta on käytetty nimitystä Lehmuksen putiikki Putiikki tuotti poliittisia tilannekatsauksia valtion johdolle tilanteessa, jossa ylintä johtoa aiemmin informoinut Valtiollinen poliisi oli kommunistien hallinnassa oleva ns. Punainen Valpo.[3]

Vuosina 1948–1950 Lehmus luovutti salaisia sotilastietoja Norjan puolustusministerille, Jens Christian Haugelle. Tiedot koskivat Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallista tilannetta ja uhkakuvia. Lehmus tapasi Haugea salaisissa tapaamisissa Tukholmassa ja Oslossa.[32] Suomalaisia entisiä kaukopartiomiehiä oli värvätty vakoilumatkoille Neuvostoliittoon ja Lehmus oli tästä tietoinen muun muassa Norjan Helsingin-lähetystössä toimineen Magnus Brattenin kautta, joka toimi operaatiossa yhdyshenkilönä.

Pääartikkeli: Operaatio Uppsala

Vuodesta 1955 Lehmus toimi puolustusministeriön kansliapäällikkönä ja vuosina 1957–1958 puolustusministerinä von Fieandtin virkamieshallituksessa.

Vuonna 1957 Lehmus järjesti Norjan sotilastiedustelun päällikölle Vilhelm Evangille tapaamisen presidentti Urho Kekkosen kanssa. Lehmus kertoi Norjan vuonna 1947 kätkeneen räjähteitä Pohjois-Suomeen siltojen räjäyttämistä varten.[33] Tapaamisessa käsiteltiin myös Operaatio Uppsalaa.[34][35]

Ura päättyi skandaaliin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kevyt sinko 55 S 55 (RUK-museo)

Lehmuksen organisoiman epävirallisen tiedustelutoiminnan eli Putiikin paljastuminen koitui hänelle kohtalokkaaksi. Siihen oli liittynyt myös sotilastarvikkeiden hankintaa tutkimuskäyttöön epävirallisia teitä. Näin hankittiin esimerkiksi yhdysvaltalaisia sinkoja, joiden pohjalta kehitettiin suomalainen kevyt sinko 55 S 55.[36] Kun verottaja alkoi tutkia Lehmuksen rahaliikennettä vuosilta 1955–1957, paljastui muun muassa suuria obligaatioiden ostoja. Lehmus selitti asiaa tutkineelle oikeuskansleri Olavi Hongan sihteerille obligaatioiden liittyneen puolustusvoimille hankittujen sotateknisten tutkimusvälineiden rahoittamiseen. Rahojen lähdettä hän ei paljastanut. Kuuskosken hallitus päätti hänen erottamisestaan iltakoulussaan 29. heinäkuuta 1958.[37]

Vuonna 1959 Lehmus tuomittiin veronkavalluksesta neljän kuukauden vankeuteen ja hän menetti eläke-etunsa. Hänellä oli ollut tilillään yksityisesti lahjoitettua rahaa, jolla hän oli ostanut muun muassa infrapunatähtäimiä puolustusvoimien tutkittavaksi.[38] Lehmuksella oli vastustajia upseeripiireissä, koska hän ei ollut käynyt kadettikoulua ja oli sosiaalidemokraatti.[39] Helsingin hovioikeus muutti rangaistuksen ehdolliseksi.[40]

Kustaa Vilkunan, Emil Skogin ja Esko Katajarinteen aloitteesta Lehmukselle myönnettiin eläke valtioneuvoston päätöksellä 20. tammikuuta 1972. Asian esitteli valtiovarainministeri Päiviö Hetemäki.[41]

Työ jatkuu taustavaikuttajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehmuksen putiikki siirsi kotimaan tiedustelutoimintansa Veikko Puskalan ja SDP:n johtamalle Puskalan putiikille vuonna 1959 Lehmuksen jouduttua oikeuteen selittämättömistä varoista tilillään. Tutkija Risto Reunan mukaan suora siirtymä on vaikea todistaa, mutta yhtenä konkreettisena todisteena ovat Puskalan putiikin käyttöönsä saamat kuuntelulaitteet, jotka tulivat Pääesikunnan viestiyhteyskeskuksesta. Lehmuksesta tuli uuden putiikin kummisetä. [42]

Lehmuksen siirtyi Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön (SYT) maanpuolustusasiantuntijaksi ja poliittiseksi tarkkailijaksi. Lehmus toi mukanaan vakoilun ja tarkkailun keinot ja luovutti asiamiesverkostonsa säätiön käyttöön. Uuden putiikin sisärenkaan muodostivat Puskala ja kaksi SYT:n reviirillä vaikuttanutta toimijaa, säätiön omavaltainen toimitusjohtaja Osmo Kupiainen ja Lehmus itse. Viimeiset merkinnät Lehmuksesta SYT:n tarkkailijana löytyvät vuodelta 1974, kun SYT:n toimitusjohtaja Osmo Kupiainen siirtyi syrjään. Samoihin aikoihin poistui myös Puskala aktiivisesta toiminnasta. [43]

Kalle Lehmus kuoli 3. maaliskuuta 1987.[44] Hänen vuonna 2021 julkaistun elämäkertansa kirjoitti pojanpojanpoika Jussi Lehmus yhdessä Lasse Lehtisen kanssa.

Kirjallista tuotantoa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tuompo, Parkkonen, Reenpää & Lehmus: Kesäkuun neljäs päivä, 1942. Päämaja, 1942.
  • Lehmus, Kalle & Pajari, Risto: Suomea linnun silmin. Otava, 1948.
  • Tuntematon Mannerheim: Katkelmia sodan ja politiikan poluilta. Weilin + Göös, 1967.
  • Talonpoika suurten šakkilaudalla: Talvisodan dokumentteja. Weilin+Göös, 1969. ISBN 951-35-0362-3
  • Kolme kriisiä. Weilin+Göös, 1971. ISBN 951-35-0122-1

Lehtiartikkelit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Mannerheim pelasti Ruotsin joutumasta sodan jalkoihin. Suomen Kuvalehti 26/1966, s. 8–11.
  • Totuus miekantuppipäiväkäskystä. Suomen Kuvalehti 27/1966, s. 12–14.
  • Sotaretki Itä-Karjalaan. Suomen Kuvalehti 32/1966, s. 12–16.
  • Petkuttiko saksalainen asekauppias Mannerheimiä? Apu 32/1967.
  • Marskin pöydässä. Suomen Kuvalehti 21/1967, s. 16–18, 58.
  • Suomalainen SS-pataljoona ja Mannerheim. Suomen Kuvalehti 21/1967, s. 26–28.
  • Mannerheim Stalinin ja Ždanovin näkökulmasta. Reservin Upseeri 1967, s. 338–339.
  • Eräs tunnustelu Suomen irrottamiseksi sodasta tammi-helmikuussa 1943. Suomen Kuvalehti 5/1970, s. 3, 5.
  • Miten ja milloin Ryti ja Mannerheim saivat kuulla sodan olevan tulossa. Suomen Kuvalehti 24/1971, s. 42–44.
  • Joku sen kuuli Berliinissä. Suomen Kuvalehti 51/1971, s. 20–21.
  • Stalin ja suomalaiset: Generalissimuksen malja Suomen armeijalle – ja sen johdolle. Suomen Kuvalehti 21/1972, s. 39, 40.
  • Suomi olisi joka tapauksessa temmattu mukaan. Suomen Kuvalehti 47/1974, s. 34–37.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Herlin, Ilkka: Kivijalasta harjahirteen: Kustaa Vilkunan yhteiskunnallinen ajattelu ja toiminta. Helsinki: Otava, 1993. ISBN 951-1-10141-2
  • Koskimies, Tapio: Sotilastiedustelun alasajo sodan jälkeen ja niukkuuden vuodet 1950-luvun puoliväliin saakka. (Sipilä, Joonas & Koskimies, Tapio toim.) Sata vuotta suomalaista sotilastiedustelua, 2018. Jyväskylä: Atena. ISBN 978-952-300-486-3
  • Kulha, Keijo K.: Sotapropagandan valiojoukko 1941–1944. Helsinki: Minerva, 2021. ISBN 978-952-375-232-0
  • Lehmus, Jussi: Suomen taistelu bolsevismia vastaan. Jyväskylä: Docendo, 2022. ISBN 9789523823983
  • Lehmus, Jussi & Lehtinen, Lasse: Salaista sotaa: Mannerheimin demari Kalle Lehmus. Jyväskylä: Docendo, 2021. ISBN 978-952-382-111-8
  • Lehmus, Kalle: Totuus miekantuppipäiväkäskystä. Suomen kuvalehti, 1966, 50. vsk, nro 27, s. 12–14.
  • Vesikansa, Jarkko: ”Kommunismi uhkaa maatamme”: Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968. (väitöskirja, Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2004a. ISBN 952-91-7881-6
  • Vesikansa, Jarkko: Salainen sisällissota: Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Otava, 2004b. ISBN 951-1-19679-0 (Perustuu Vesikansan väitöskirjaan ”Kommunismi uhkaa maatamme”: Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968.)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Salminen, Esko: Armeijan valistustyö talvi- ja jatkosodassa – arvot kentällä. Esitelmä: Arvoseminaari 16.11.2006
  2. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 283–284
  3. ↑ a b Lehmus & Lehtinen 2021, 195
  4. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 11
  5. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 12
  6. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 21, 129–136
  7. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 21
  8. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 26–27
  9. ↑ Vesikansa 2004a, 81
  10. ↑ Selin, Sakari: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko: Punainen Pohjois-Häme 1935–1944. — 7.2 Salomaan ja Kalle Lehmuksen kaksintaistelu. (Arkistoitu – Internet Archive) Me muistamme, KSL 1997.
  11. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 39
  12. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 39–40
  13. ↑ a b Lehmus & Lehtinen 2021, 72
  14. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 84–89
  15. ↑ Ahponen, Tatu: The Use of Propaganda in Finland's Continuation War. Finnish Institutions Student Paper, Department of Translation Studies, University of Tampere, 2004.
  16. ↑ Vesikansa 2004b, 26–30
  17. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 116–118
  18. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 96–97
  19. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 100
  20. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 104–106
  21. ↑ Lehmus 1966
  22. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 139–140
  23. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 136–138
  24. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 163
  25. ↑ Lehmus, Jussi: Suomen taistelu bolsevismia vastaan, s. 197-205. Docendo, 2022.
  26. ↑ Kulha 2021, 152
  27. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 174
  28. ↑ a b Lehmus & Lehtinen 2021, 175
  29. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 178–183
  30. ↑ Vesikansa 2004b, 29
  31. ↑ Koskimies 2018, 93–94
  32. ↑ Width, Terhi: Kirja: Suomalaiseversti luovutti salaisia tietoja Norjaan. Helsingin Sanomat 17.10.2008.
  33. ↑ Rislakki, Jukka: Norja kätki aseita ja räjähteitä Suomen Lappiin 1950-luvulla. Helsingin Sanomat, 15.5.1991, s. C 1. Artikkelin maksullinen verkkoversio.. Viitattu 30.10.2021.
  34. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 244
  35. ↑ Turunen 2006, 224
  36. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 248–249
  37. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 280–284
  38. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 246–247
  39. ↑ Herlin, Ilkka: Kivijalasta harjahirteen: Kustaa Vilkunan yhteiskunnallinen ajattelu ja toiminta, s. 259–260. Helsinki: Otava, 1993. ISBN 951-1-10141-2
  40. ↑ Eversti Kalle Lehmuksen verojutussa KKOn päätös. Helsingin Sanomat, 29.10.1965, s. 6. Artikkelin maksullinen verkkoversio.. Viitattu 30.10.2021.
  41. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 345–346
  42. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 339
  43. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 340–342
  44. ↑ Lehmus & Lehtinen 2021, 192–193 välinen kuvaliite

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kalle_Lehmus&oldid=22791089”