Kidutus

Kidutus on tahallista henkisen tai ruumiillisen kivun aiheuttamista, jonka tarkoituksena on uhrin rankaiseminen tai pelottelu, tietojen tai tunnustuksen kiristäminen tai pelkästään kuulustelijan viihdyttäminen. Dialogi-lehden mukaan kidutuksen perimmäinen tavoite on uhrin persoonan tuhoaminen.

Lievempiä huonon kohtelun muotoja sopimuksessa ovat halventava ja epäinhimillinen kohtelu.

Ruumiillisten vammojen lisäksi kidutus voi aiheuttaa masennuksen, ahdistuksen ja muistivaivojen kaltaisia henkisiä ongelmia.

Nykyään kidutus on kielletty monissa kansainvälissä sopimuksissa ja monien maiden lainsäädännössä. Aikoinaan sitä on kuitenkin yleisesti käytetty oikeudenkäynneissä, joissakin maissa edelleenkin.

Kidutuksen historia

Kidutusta on käytetty useimmissa tunnetuissa kulttuureissa. Kidutuksella on haluttu koventaa rangaistusta tai saada tunnustuksia oikeudenkäynteihin. Maailmanhistoriasta tunnetaan useita kidutusta käyttäneitä yhteisöjä. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaaniheimoista monet kiduttivat vankejaan ja opettivat myös oman heimonsa jäseniä vastaavassa tilanteessa kestämään kidutusta. Kidutus oli juhlallinen tapahtuma, eikä siinä ilmaistu sadistista mielihyvää. Vangiksi jäämisen häpeästä saattoi vapautua kestämällä urheasti.

Tunnustuksen saamiseksi kiduttamalla otti länsimaiseen oikeuskäytäntöön käyttöön keskiajalla inkvisitio, mutta se levisi pian myös maalliseen oikeudenkäyttöön. Jaakko Tahkokallion mukaan kidutusta oli käytetty jo antiikin roomalaisessa oikeudessa, johon tutustuttiin uudelleen 1100-luvulta lähtien. Kristillinen ideologia tuomitsi tarpeettoman julmuuden, mutta 1200-luvulla luodussa inkvisitorisessa oikeusprosessissa syyttäjän tehtävä oli etsiä tarvittavat todisteet jutun ratkaisemiseksi. Jos riittävästi todisteita tai todistajia ei ollut, mutta rikos oli vakava ja epäilykset vahvoja, tutkija saattoi ottaa käyttöön kidutuksen. Kidutusta käytettiin väkivalta- ja omaisuusrikoksissa, mutta myös harhaoppisuustutkinnoissa. Kidutus ei kuitenkaan vaikuta keskiajalla olleen kovin yleistä, toisin kuin usein luullaan.

Inkvisition käytössä ei ollut mielikuvituksellista kokoelmaa erilaisia kidutusvälineitä. Venyttämiseen perustuvia piinapenkkejä saatettiin kyllä käyttää, samoin kuin erilaisia puristimisa ja uhrin riiputtamista. Vesikidutusta käytettiin eli uhrille luotiin tukehtumisen tunne kaatamalla vettä kasvoille tai pakottamalla hänet juomaan suuria määriä vettä. Kidutus ei saanut kuitenkaan aiheuttaa pysyvää ruumiinvammaa, etenkin, koska syytetty saattoi olla syytön. Läsnä kidutuksessa oli aina useita henkilöitä varmistamassa, että toiminta pysyi hallinnassa, eikä prosessin vastaava tutkija itse osallistunut likaiseen työhön. Kidutuksen jälkeen epäilty vietiin lämmittelemään, minkä jälkeen saatu tunnustus piti joko toistaa tai perua. Jos syytetty perui tunnustuksensa, kidutus voitiin uusia parin lepopäivän jälkeen. Periaatteessa kidutuskertoja sai olla vain kolme ja kestämällä ne epäilty saattoi puhdistaa maineensa. Ilmeisesti toisinaan kidutuskierre saattoi kuitenkin jatkua kuukausikaupalla.

Kidutus ei ole luotettava tiedonhankintamenetelmä, koska välttääkseen kärsimyksiä suurin osa kidutuksen uhreista on valmis tunnustamaan mitä tahansa. Etenkään menneinä aikoina se ei juuri vallanpitäjiä haitannut; tästä todistuksena ovat uuden ajan alun noitavainot. Vainojen aikana kidutuksella saatiin ilmiantoja, joiden kohteet edelleen alistettiin kidutukselle. Vanhastaan on väitetty, että "jokainen puhuu kolmantena päivänä".

Kidutusta kuulustelukeinona vastusti ankarasti jo Olaus Petri tuomarinohjeissaan, sillä "mikä oikeus se olisi, jos kidutettaisiin ja vaivattaisiin sitä, jota vastaan ei voida mitään todeksi näyttää", "on parempi päästää syyllinen irti kuin syytöntä kiduttaa ja vaivata" ja "sellaiset tunnustukset ovat tavallisesti väärät, ja usein tapahtuu, että moni kidutuksen tähden, jota kärsii, tunnustaa sen, mikä ei koskaan ole totta ollut eikä tapahtunut". Yleisemmin sitä alettiin vastustaa Euroopassa valistuksen aikana 1700-luvulla. Esimerkiksi Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa kuulusteluihin liittyvä kidutus kiellettiin vuonna 1772.

Kidutus on nykymaailmassa yleistä diktatuureissa ja muissa maissa, joiden ihmisoikeustilanne on heikko vaikkapa sodan takia. 2000-luvun alkaessa ihmisoikeusjärjestöt ovat huolestuneet Yhdysvaltojen "terrorismin vastaisen sodan" ihmisoikeusloukkauksista, myös kidutuksesta. Ero kidutuksen ja kovennettujen kuulustelumenetelmien välillä on joskus hämärä. Esimerkiksi Yhdysvallat on esittänyt, ettei valvottaminen, epämukaviin asentoihin pakottaminen, melulle altistaminen, ajantajun hämärtäminen ja ruuan, juoman tai henkilökohtaisen hygienian epääminen tai seksuaalinen nöyryyttäminen ole kidutusta, vaan ainoastaan painostusta (engl. "coercion").

Tutkimusten mukaan kidutuksen uhka voi vaikuttaa uhriin enemmän kuin varsinaisen tuskan aiheuttaminen. Kidutuksella uhkaaminen onkin käytännössä lähes yhtä tehokasta kuin varsinainen kidutus. Kidutuksen voidaan sanoa alkavan siitä hetkestä, kun vangittu tietää joutuneensa kidutushaluisten ihmisten käsiin.

Kansainväliset sopimukset

Kidutus on kielletty monissa kansain­välisissä sopimuksissa kuten YK:n ihmis­oikeuksien julistuksessa ja kansalais­oikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansain­välisessä yleis­sopimuksessa vuodelta 1966. Vuonna 1984 tehtiin Yhdistyneiden kansakuntien aloitteesta erityinen kidutuksen vastainen sopimus. Kidutusta pidetäänkin yhtenä pahimmista ihmis­oikeus­loukkauksista (ruumiillisen koskemattomuuden loukkaus).

Myös Euroopan ihmis­oikeus­sopimuksen 3. artiklassa kielletään kiduttamasta ketään tai rankaisemasta epä­inhimillisellä tai halventavalla tavalla. Lisäksi Euroopan neuvoston jäsenvaltiot ovat tehneet erityisen eurooppalaisen yleis­sopimuksen kidutuksen ja epä­inhimillisen tai halventavan kohtelun estämiseksi.

Kidutusta ehkäistään myös välillisesti, esimerkiksi takaamalla syytetyille oikeus vaieta.

Suomen laki

Suomessa kidutus samoin kuin kuolemanrangaistus ja muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu on kielletty perustuslain 7 §:ssä. Ketään ei myöskään saa luovuttaa ulkomaille, jos häntä siellä uhkaa kidutus.

Suomen rikoslaki määrittelee kidutuksen rikokseksi, johon viranhaltija, luottamushenkilö tai muu julkista valtaa käyttävä henkilö syyllistyy, jos hän aiheuttaa toiselle voimakasta ruumiillista tai henkistä kärsimystä

1. saadakseen hänet tai muun henkilön tunnustamaan tai antamaan tietoja,
2. rangaistakseen häntä jostakin hänen tai jonkun muun tekemästä tai tekemäksi epäillystä teosta,
3. pelotellakseen tai pakottaakseen häntä tai muuta henkilöä tai
4. rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, seksuaalisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden, terveydentilan, uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella.

Kidutuksesta rangaistaan vähintään kahden ja enintään kahdentoista vuoden vankeudella. Siihen syyllistynyt virkamies on myös pantava viralta. Kidutuksesta tuomitaan myös virkamies, joka nimenomaisesti tai hiljaisesti hyväksyy alaisensa tai muutoin tosiasiallisessa määräysvallassaan ja valvonnassaan olevan henkilön suorittaman kidutuksen.

Jos vastaavanlaiseen tekoon syyllistyy muu kuin virkamies tai julkista valtaa käyttävä henkilö tai jos teon motiivina on jokin muu kuin edellä mainittu, kidutusta koskevaa säännöstä ei sovelleta, mutta teko rangaistaan yleensä pahoinpitelynä tai sen laadusta riippuen myös esimerkiksi pakottamisena tai laittomana uhkauksena.

Jo alku­peräisessä vuoden 1889 rikos­laissa (25. luvun 11 §) säädettiin enintään neljän vuoden vankeusrangaistus sille, joka kiduttamalla pakotti toisen tunnustamaan jotakin. Säännös kumottiin rikos­lain uudistuksen yhteydessä vuonna 1995, koska se katsottiin erillisenä tarpeettomaksi, sillä samasta teosta voitiin rangaista myös pakottamista tai pahoinpitelyä koskevien säännösten perusteella. Vastaavaa säännöstä ei myöskään enää ollut muiden pohjois­maiden rikos­laeissa. Vuonna 2009 lakiin kuitenkin palautettiin kansain­välisten suositusten mukaisesti erillinen kidutusta koskeva säädös, joskaan sopimukset eivät nimenomaisesti sellaista edellyttäneet.

Kidutusvälineitä ja -menetelmiä

Erilaisia kidutusmenetelmiä on aikojen saatossa käytetty valtava määrä. Yleensä kidutus jaetaan fyysiseen ja henkiseen. Luovuutta on uhrattu valtavia määriä erilaisten kidutuslaitteiden ja menetelmien kehittämiseen. Mitään erikoisia välineitä ei kidutukseen kuitenkaan välttämättä tarvita.

Antiikista kuuluisia kidutusmenetelmiä olivat syöttäminen villipedoille ja kidutettavan erilaiset lävistykset metallipiikeillä (ristiinnaulitseminen).

Kaikissa sodissa on syyllistytty monenlaisiin julmuuksiin; erilaiset sisällissodat ovat olleet monesti julmia molemmin puolin.

Muita yleisiä keinoja ovat sähkön käyttö (sähköšokit) ja kemikaalit (esim. saippua) käytettynä kehon herkkiin kohtiin, sukuelimiin tai ruumiinaukkoihin.

Kidutus kuulustelumenetelmänä

Kidutusta kuulustelumenetelmänä pidetään epäluotettavana. Kidutettuna ihminen voi tunnustaa mitä vain päästäkseen eroon kammottavasta tilanteesta. Länsimainen oikeuskäsitys ei hyväksy kiduttamalla saatuja tietoja oikeuskelpoisiksi. Vaikka kidutus on kansainvälisessä oikeudessa kielletty, silti esimerkiksi Yhdysvallat käyttää presidentin myöntämin erityisvaltuuksin kuulustelumenetelmiä, joita maan oma laki pitää kidutuksena. Yhdysvallat vähätteli kidutusta kutsumalla sitä "koviksi kuulustelumenetelmiksi" ja perusteli sitä Irakin valtaamisensa jälkeisen irakilaisvastarinnan jatkumisella. Yhdysvaltain oikeusministeriö salli salaisissa ohjeissaan 2005 CIA:n käyttää kuulustelumenetelmänä mm. veteen hukuttamista, päähän läpsimistä sekä äärimmäisiin lämpötiloihin altistamista.

Avainasemassa kidutuksen pysäyttämisessä ovat perin yksinkertaisilta vaikuttavat suojakeinot: kun varmistetaan, että kiduttamalla saatuja “tunnustuksia” ei hyväksytä oikeudenkäynnissä, poistuu yksi tyypillinen syy kiduttaa. Lisäksi pidätyskeskuksiin on päästettävä puolueettomia tarkkailijoita ja valtioiden on varmistettava, että pidätetyillä on oikeus olla yhteydessä asianajajaan, lääkäriin ja läheisiinsä heti pidätyksen alussa. Myös vakaviin rikoksiin liittyvä rankaisemattomuus edistää kidutusta: valtioiden tärkeä tehtävä on saattaa kiduttajat vastuuseen teoistaan.

Yhdysvaltain salaiset kidutuskeskukset

Välttääkseen oman maansa lainsäädäntöä, CIA on perustanut salaisia kuulustelukeskuksiaan eri puolille maailmaa. Lukuiset eurooppalaisraportit ovat kertoneet Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun sijoittaneen salaisia pidätyskeskuksia Puolaan ja Romaniaan.

Presidentti George W. Bushin hallintoa on arvosteltu kidutuksen käyttämisestä terroristiepäiltyjen kuulusteluissa. Yhdysvaltalaisista yli puolet ei hyväksy kidutusta missään olosuhteissa.

Mahdolliset seuraukset

Kidutus voi aiheuttaa kuoleman, ruumiillisia vammoja ja henkisiä vammoja, eli mielenterveysongelmia, kuten masennusta, ahdistusta ja muistivaivoja. Kidutetut vangit kärsivät usein aistiharhoista ja vainoharhaisuudesta sekä unettomuudesta. Monet yrittivät vahingoittaa itseään.

Kidutetut usein jäävät myös usein kidutuksella aiheutetun häpeän vangeiksi; häpeämään sitä, etteivät ole pystyneet herättämään hyväksymisen halua eikä ymmärtämisen pyrkimystä niissä, joiden varassa he ovat. Häpeä voi saada ihmisen tuntemaan, että hän on parantumattomasti avuton, kykenemätön, ajatuskyvytön, lamaantunut tai minuutta vailla oleva. Traumatisoituneelle saattaa olla ratkaisevaa tiedostaa häpeän olemassaolo, sen monet vaikutukset, ja se, ettei hänen tarvitse suojautua "pohjatonta ja korjaamatonta huonoutta" vastaan.

Physicians for Human Rights -järjestö haastatteli 11:tä Abu Ghraibin vankilasta Irakista ja Guantanamon vankilasta Kuuban saarelta vapautettua vankia ja teki heille terveystarkastukset. CIA:lla oli lupa vesikidutus-tekniikan käyttöön, jossa kuulusteltavan keho sidotaan hieman alakulmassa olevaan lankkuun, kasvojen eteen sidotaan kangas ja päälle kaadetaan vettä. Tunne tukehtumisesta johtaa yökkäysrefleksiin ja hukkumisen pelkoon. Menetelmää testattaessa koehenkilöt kestivät käsittelyä keskimäärin 14 sekuntia. Yhdysvaltojen armeijan kuulustelumetodit ovat aiheuttaneet vangeille vakavia oireita. Raportin mukaan entiset vangit kärsivät kivuista ja hautoivat itsemurhaa vielä vuosia vapautumisen jälkeen. Eräs vangeista kertoi, kuinka hänet oli pakotettu makaamaan lattialla virtsassa samalla, kun amerikkalaiset sotilaat löivät ja potkivat häntä. Häntä oli hyväksikäytetty luudanvarrella. Sotilas oli virtsannut hänen päälleen ja pakottanut ulvomaan koiran tavoin.

Henkinen kidutus

• Aistihavaintojen estäminen
• Eristys
• Kutittaminen
• Läheisen kiduttaminen
• Melulla häiritseminen
• Nöyryyttäminen
• Valeteloitukset
• Vesikidutus

Ruumiillinen kidutus

• Hukuttaminen ja vesikäsittely
  • Kiinalainen vesikidutus
• Espanjalaiset saappaat
• Juudaksen tuoli
• Piekseminen
• Kahlitseminen
• Kivittäminen
• Kuristaminen
• Nylkeminen
• Nälkiinnyttäminen
  • Peine Forte (nälkiinnyttäminen ja musertaminen painojen alle)
• Pakkosyöttäminen
• Peukaloruuvi
• Poltinraudat ja tuli
• Raiskaus
• Rautaneitsyt
• Ruoskiminen
  • Yhdeksänhäntäinen kissa
• Sahaaminen
• Sähköšokki
  • Sähköruoska
• Sitominen ja riiputtaminen
  • Ranteista tai olkavarsista riiputtaminen (strappado)
• Teilaus
• Tikkujen työntäminen kynsien alle
• Valvottaminen
• Venyttäminen

Kidutuksen uhrien päivä

Kansainvälistä kidutuksen uhrien päivää vietetään 26. kesäkuuta. Vuonna 1997 YK:n yleiskokous julisti Talous- ja sosiaalineuvoston (ECOSOC) suosituksesta päivän YK:n kansainväliseksi päiväksi kidutuksen uhrien puolesta päätöslauselmalla 52/149. Päämääränä on kidutuksen lopettaminen ja kidutuksen uhriksi joutuneiden tukeminen. Suomeen perustettiin kidutuksen uhrien kansainvälinen kuntoutuskeskus Centre for Torture Survivors, Kidutettujen kuntoutuskeskus.

Katso myös

• Ihmisoikeudet alueittain ja maittain
• Kepitys
• Kuritus

Lähteet

• Naomi Klein: Tuhokapitalismin nousu WSOY 2008

Kirjallisuutta

• Glover, Jonathan: Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria. Suomentanut Petri Stenman.. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 952-471-020-X Pystykorvakirja. 4. painos 2007
• Linus Sonderegger: Die Rückkehr der Folter? Anwendung von Zwang bei der Vernehmung im deutschen und US-amerikanischen Recht. (Schriftenreihe des Max-Planck-Instituts für ausländisches und internationales Strafrecht) Berlin: Duncker & Humblot, 2012. ISBN 978-3-428-13883-1

Aiheesta muualla

• Amnesty International (englanniksi)
• Human Rights Watch (englanniksi)
• Stanford Encyclopedia of Philosophy: Torture (englanniksi)
• The Torture Museum Sisältää useiden klassisten välineiden esittelyt. (englanniksi)
• Kuntoutuskeskus auttaa kidutuksen uhreja (Arkistoitu – Internet Archive)
• Survey: Support for terror suspect torture differs among the faithful (englanniksi)