King Crimson

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
King Crimson
King Crimson Japanissa, 2. Joulukuuta 2018.
King Crimson Japanissa, 2. Joulukuuta 2018.
Tiedot
Toiminnassa 1969–1974, 1981–1984, 1994–2009, 2013–2021
Tyylilaji progressiivinen rock
kokeellinen rock
fuusiojazz
progressiivinen metalli
uusi aalto (1980-luku)
vapaa improvisaatio
Kotipaikka Yhdistynyt kuningaskunta Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli englanti
Jäsenet

Robert Fripp, kitara, mellotron (1969–)
Mel Collins, saksofoni, huilu (1970–72, 2013–)
Tony Levin, basso, Chapman Stick (1981–1999, 2003–)
Pat Mastelotto, rummut (1994–)
Gavin Harrison, rummut (2007–)
Jakko Jakszyk, kitara, laulu, huilu (2013–)
Bill Rieflin, rummut, kosketinsoittimet, taustalaulu (2013–)
Aiheesta muualla
Kotisivut

King Crimson oli Lontoosta lähtöisin oleva brittiläinen yhtye, joka on progressiivisen rockin ensimmäisiä ja tärkeimpiä edustajia. Sen perustivat kitaristi Robert Fripp ja rumpali Michael Giles vuonna 1968. Yhtyeen kokoonpano on vaihdellut useita kertoja sen perustamisen jälkeen. Viimeisen kiertueensa yhtye teki vuonna 2021.[1][2]

King Crimson teki läpimurtonsa vuonna 1969 julkaistulla esikoislevyllä In the Court of the Crimson King, jota toisinaan luonnehditaan ensimmäiseksi progelevyksi, vaikka esimerkiksi The Beatlesin musiikki sisälsi paljon musiikillisia kokeiluja jo aikaisemminkin. Levyn kuuluisimpiin kappaleisiin kuuluu "21st Century Schizoid Man", josta moni yhtye on tehnyt coverversion. Albumin kappaleista myös "Epitaph" on saanut samanlaisen aseman muiden esiintyjien ohjelmistoissa.

Yhtyeen ainoa pysyvä jäsen perustamisesta lähtien on ollut Robert Fripp, vaikka hän ei luonnehdikaan itseään yhtyeen varsinaiseksi johtajaksi. Frippin tulkinnan mukaan King Crimson on ”tapa tehdä asioita”.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert Fripp ja Michael Giles alkoivat miettiä King Crimsonin perustamista marraskuussa 1968 vähän ennen lyhytaikaisen ja huonosti menestyneen Giles, Giles and Fripp -yhtyeen hajoamista. Ensimmäisenä jäsenenä uuteen yhtyeeseen liittyi laulaja-kitaristi Greg Lake, jonka tehtäviksi vakiintuivat laulu ja basson soitto. Pian kokoonpanoon liittyivät laulujen sanoittaja Peter Sinfield ja Ian McDonald (kosketinsoittimet, mellotron, puhaltimet). Sinfield vastasi myös esiintymisten valaisutehtävistä, jotka olivat aikaansa nähden varsin tavoitteellisia.

King Crimson piti ensimmäiset harjoituksensa tammikuussa 1969. Yhtyeen ensimmäinen albumi muotoutui julkaisukuntoon myöhemmin samana vuonna. Vaikka yhtyettä pidetään Robert Frippin luotsaamana on Ian McDonaldin panos ensimmäisellä levyllä sangen merkittävä. Hän on säveltänyt levyn nimikappaleen ja hänen soittamansa koskettimet sekä puhaltimet ovat levyllä hyvin hallitsevia. Aluksi King Crimson kiersi esiintymässä ympäri Isoa-Britanniaa, ja myöhemmin kiertue eteni Yhdysvaltoihin. Yhtye esiintyi samoilla esiintymislavoilla useiden sen ajan suosittujen muusikoiden ja yhtyeiden kanssa, joita olivat muun muassa Iron Butterfly, Janis Joplin, The Rolling Stones ja Fleetwood Mac. Yhtyeen sisäiset ongelmat johtivat kuitenkin siihen, että joulukuussa 1969 Ian McDonald ja Michael Giles jättivät yhtyeen jatkaakseen soolourilla. Vuonna 1976 McDonald oli perustamassa suosittua AOR-yhtyettä Foreigneria.

1970-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavien kahden vuoden aikana King Crimsonin kokoonpano vaihteli tiheään. Aluksi yhtyeen kolme jäljelle jäänyttä jäsentä Fripp, Sinfield ja Lake yrittivät jatkaa yhteistyötä, ja maaliskuussa 1970 yhtye julkaisi singlen "Cat Food/Groon". Samoihin aikoihin alettiin työstää materiaalia seuraavaa albumia In the Wake of Poseidon varten. Uutena jäsenenä yhtyeeseen liittyi Mel Collins (saksofoni ja huilu). Lisäksi Giles, Giles and Fripp -yhtyessä soittanut basisti Peter Giles esiintyi useilla levyn raidoilla. Greg Lake lähti King Crimsonista liittyäkseen Emerson, Lake & Palmer -yhtyeeseen. Niinpä King Crimsonilla ei ollut vakituista laulajaa ennen Gordon Haskelliä (laulu ja basso), joka liittyi yhtyeeseen kolmatta albumia (Lizard) valmisteltaessa. Rumpalina tuolla levyllä toimi Andy McCullogh, ja Yes-yhtyeen Jon Anderson lauloi yhdellä levyn kappaleella. Hiukan ennen Lizard-albumin julkaisua Haskell ja McCullogh kuitenkin erosivat yhtyeestä, jolloin King Crimsonista puuttuivat taas sekä laulaja, basisti että rumpali.

Fripp ryhtyi järjestämään koe-esiintymisiä saadakseen uudet muusikot eronneiden tilalle. Rumpaliksi valittiin Ian Wallace ja laulajaksi Boz Burrell. Kuunneltuaan yli kahdenkymmenen basistin koe-esiintymisiä Fripp päätti ryhtyä opettamaan Boz Burrellille, kuinka bassokitaraa soitetaan. King Crimsonin neljäs albumi Islands julkaistiin pitkän kiertueen aikana vuonna 1971. Saman vuoden lopulla King Crimsonin ja sen pitkäaikaisen sanoittajan Peter Sinfieldin tiet erosivat. Yhtyeen muut jäsenet lähtivät kuitenkin kiertueelle, jonka jälkeen jäljelle jääneet jäsenet olivat päättäneet hajottaa yhtyeen jälleen kerran. Myöhemmin Fripp koosti sen aikaisen yhtyeen live-äänityksiä Earthbound-levylle.

Pian Earthbound-kiertueen jälkeen Fripp alkoi jälleen kerran etsiä uusia jäseniä yhtyeeseensä. Ensimmäinen uusi jäsen oli Jamie Muir, improvisointia harrastava lyömäsoittaja, jota Fripp oli harkinnut jäseneksi jo jonkin aikaa. Seuraava uusi jäsen oli Frippin yliopistoajoiltaan tuntema vokalisti ja basisti John Wetton, joka oli aiemmin soittanut Family-yhtyeessä. Fripp oli harkinnut Wettonin värväämistä jo edelliseen kokoonpanoon, mutta suunnitelma ei toteutunut. Tilaisuus liittymiseen oli nyt otollinen, koska yhtyeen kokoonpanoa oltiin muokkaamassa perusteellisesti.

Seuraavana yhtyeeseen liittyi rumpali Bill Bruford, joka päätti jättää taakseen kaupallisesti menestyvän Yes-yhtyeen ja liittyi mieluummin kohtalaisen epävakaaseen ja ennalta arvaamattomaan King Crimsoniin omien taiteellisten pyrkimystensä vuoksi. King Crimson tarjosi hänelle paremmat mahdollisuudet musiikillisiin kokeiluihin, minkä lisäksi Bruford oli hyvin kiinnostunut yhteistyöstä Jamie Muirin kanssa. Lopuksi mukaan valittiin viulisti ja kosketinsoittaja David Cross, jonka panoksen toivottiin täydentävän yhtyeen musiikillista ilmaisua. Yhteiset harjoitukset aloitettiin loppuvuodesta 1972, ja uusi albumi Larks’ Tongues in Aspic julkaistiin alkuvuodesta 1973. Loppuvuoden yhtye kiersi konsertoimassa Britanniassa, Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

King Crimsonin musiikki muistutti tuona ajanjaksona läheisesti heavy metalia, joka kehittyi pääasiassa Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Tästä osoituksena olivat Frippin aggressiivinen ja kovaääninen kitarointi, Brufordin voimakas rumputyöskentely yhdistettynä Wettonin usein raskaaseen säröllä varustettuun bassonsoittoon.

Muir jätti yhtyeen vuoden 1973 alkupuolella. Todellinen syy hänen eroonsa kävi ilmi vasta vuosien jälkeen. Yhtyeen muut jäsenet jatkoivat kiertuetta ja ryhtyivät samalla kokoamaan uutta materiaalia tulevaa Starless and Bible Black -levyä varten. Levy saatiin valmiiksi alkuvuodesta 1974. Pääosa levyn materiaalista nauhoitettiin vuoden 1973 kiertueen konserteissa. Yleisön äänet editoitiin kuitenkin pois. Levyn kappaleista vain kaksi, "The Great Deceiver" ja "Lament", on nauhoitettu kokonaan studioissa. Lisäksi osa kappaleesta "The Night Watch" on äänitetty studiossa. Näin ollen Starless and Bible Black -levyllä korostuu King Crimsonin live-esiintyminen, vaikkei sitä mainita levyn kansiteksteissä. Frippin mielestä äänityksissä ei koskaan tavoitettu kyllin hyvin live-esitysten todellista tunnetta ja energiaa. Seuraava konserttimateriaaliin pohjautuva levy, USA, nauhoitettiin pian Starless and Bible Black -levyn jälkeen, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1975.

Viulisti David Crossin asema yhtyeen riveissä alkoi vähitellen käydä hankalaksi. Hänen viulunsoitollaan oli ollut merkittävä osa kokoonpanon alkuvaiheessa. King Crimsonin musiikki alkoi kuitenkin kehittyä yhä kovaäänisemmäksi, jolloin Crossista tuntui, että hänen viulunsoittonsa jäi muun musiikin jalkoihin. Vähitellen hänen musiikillinen panoksensa rajoittui kosketinsoittajan osaan, mistä syystä hän lopulta jätti yhtyeen. Jäljelle jäänyt trio ryhtyi äänittämään seuraavaa studioalbumia Red.

Red-albumilla King Crimsonissa vierailivat muun muassa Robin Miller (oboe), Marc Charig (kornetti) ja King Crimsonin entinen jäsen Mel Collins (sopraanosaksofoni). Cross on edelleen mukana kappaleella "Providence", joka nauhoitettiin Rhode Islandilla sijaitsevalla samannimisellä paikkakunnalla. King Crimsonin alkuperäisjäsen Ian McDonald osallistui myös levyn tekoon soittamalla alttosaksofonia, tosin vain sessiomuusikkona. Suunnitelmissa oli myös hänen paluunsa täysjäseneksi, mutta aie ei toteutunut. Näihin aikoihin Frippin mielenkiinto suuntautui yhä enenevässä määrin mystikko G. I. Gurdjieffin kirjoituksiin. Fripp jopa puhui siitä, että McDonald voisi korvata hänet itsensä yhtyeessä. Jo toisen kerran yhtyeen historiassa Fripp harkitsi yhtyeestä eroamista toivoen, että se kuitenkin jatkaisi edelleen toimintaansa.

Redin aikainen kokoonpano ei tehnyt kiertuetta. Kaksi kuukautta ennen Redin julkaisua Fripp ilmoitti yllättäen, että King Crimson oli "lakannut pysyvästi olemasta". Näytti siltä, että King Crimson oli tämän albumin myötä tullut tiensä päähän. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kyseessä oli vain yhden aikakauden päätös.

1980-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvuodesta 1981 Fripp ja Bruford alkoivat harkita uutta yhtyettä, jonka nimi tulisi olemaan Discipline. Kaksikko etsi jonkin aikaa tuloksetta basistia, kunnes paikalle saapui Tony Levin, joka oli tunnettu sessiomuusikko ja tehnyt yhteistyötä muun muassa John Lennonin, Yoko Onon ja Peter Gabrielin kanssa. Levin oli itse asiassa yksi Frippin alkuperäisistä basistiehdokkaista, mutta Fripp ei tiennyt Levinin olevan tuolloin käytettävissä.

Samoihin aikoihin Fripp otti yhteyttä kitaristi Adrian Belew'hun, joka oli tuolloin kiertueella Talking Heads -yhtyeen kanssa. Aiemmin Belew oli soittanut muun muassa Frank Zappan ja David Bowien yhtyeissä. Fripp ei ollut aiemmin soittanut toisen kitaristin kanssa samassa yhtyeessä, joten päätös etsiä toista kitaristia kokoonpanoa varten antoi viitteitä siitä, että Fripp pyrki luomaan uudelle yhtyeelle soundin, joka olisi täysin erilainen kuin King Crimsonissa oli aiemmin totuttu. Belew oli tästä hyvin imarreltu, ja hän päätti liittyä uuteen yhtyeeseen heti Talking Headsin kiertueen päätyttyä.

Kokoonpanon harjoitusten ja alustavien äänitysten aikoihin vuonna 1981 Frippistä alkoi kuitenkin tuntua siltä, että yhtye oli itse asiassa King Crimson, vaikka hän oli alun perin päättänyt kutsua yhtyettä nimellä Discipline. Yhtyeen muut jäsenet olivat samaa mieltä kuin Fripp, ja niin King Crimson oli syntynyt uudelleen. Kokoonpano julkaisi kolme albumia: Discipline, Beat ja Three of a Perfect Pair. Belew vastasi lauluosuuksista ja pääosin myös sanoituksista. Näin ollen Adrian Belew oli ensimmäinen King Crimsonin laulaja, joka ulkopuolisen sanoittajan sijasta teki sanoitukset itse.

Sen hetkisen King Crimsonin musiikki muistutti niin sanottua musiikin uutta aaltoa. Tämä lienee seurausta Belew'n työskentelystä Talking Headsissä. Kyseistä yhtyettä luonnehditaan usein tämän musiikillisen suuntauksen alullepanijaksi. Frippin aikeena oli luoda soundi, jota voisi luonnehtia rock-gamelaniksi. Erityispiirteenä olisi kahden kitaran välinen polyrytminen vuoropuhelu sekä hienovarainen polyrytmiikka muutenkin.

Three of a Perfect Pair -levyn jälkeen King Crimson hajosi jälleen useiksi vuosiksi. Tuolloin Fripp vietti paljon aikaa lakituvassa kiistellen levy-yhtiönsä kanssa muun muassa oman tuotantonsa tekijänoikeuksista. Oikeuskiistojen seurauksena Fripp lopulta perusti oman levy-yhtiön, Discipline Global Mobilen, jonka kautta King Crimsonin tulevat levyt julkaistiin. Lisäksi yhtiö on julkaissut monien muiden artistien tuotantoa. King Crimsonin pitkän hiljaiselon aikana Fripp myös keskittyi kitaransoiton opetukseen ja toimi muissa erilaisissa musiikillisissa sivuprojekteissa.

1990-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1991 Fripp pyysi Japan-yhtyeen entistä vokalistia David Sylviania King Crimsonin seuraavaan kokoonpanoon, johon olisi kuulunut myös Frippin Guitar Craft -projektin oppilaisiin kuulunut Chapman Stickiä soittava Trey Gunn. Sylvian kieltäytyi tarjouksesta, mutta nämä kolme muusikkoa kuitenkin sävelsivät uutta materiaalia ja kävivät yhteisellä kiertueella vuonna 1992. Kun trio meni studioon äänittämään, mukaan tuli Peter Gabrielin entinen rumpali Jerry Marotta. Nauhoituksien tuloksena julkaistiin heinäkuussa 1993 hyvin kingcrimsonmainen CD nimeltä The First Day. Rolling Stone -lehdelle antamassaan haastattelussa Fripp otti ensimmäistä kertaa julkisesti esille King Crimsonin tulevan kokoonpanon, johon kuuluisivat Fripp, Belew, Levin, Gunn ja Marotta. Fripp, Gunn ja Marotta olivat jo alkuvuodesta 1993 kokoontuneet kehittelemään uusia musiikillisia ideoita. Näiden sessioiden luomuksia olivat tulevan King Crimsonin raidat "Vrooom" ja "One Time".

Syksyllä 1993 Sylvian ja Fripp lähtivät kiertueelle promotoimaan The First Day -levyään. Vaikka Marottalla oli samoihin aikoihin muita sessiorumpalin tehtäviä, hänen oletettiin olevan mukana King Crimsonin uuden kokoonpanon riveissä tammikuussa 1994. Hänen nimensä oli jopa kirjoitettu elokuussa 1993 painettuun Sylvian-Fripp -kiertueen viralliseen oppaaseen. Marottaa paikkaamaan valittiin Mr. Mister -yhtyeen entinen rumpali Pat Mastelotto, joka sai paikan, vaikka ehdokkaiden joukossa oli King Crimsonin alkuperäinen rumpali Michael Giles. Tämän jälkeen Sylvian-Fripp- kokoonpano lähti kiertueelle loppuvuoden ajaksi. Näihin aikoihin Marotta kuitenkin ilmoitti Tony Levinille, ettei hän ollutkaan halukas liittymään uuteen King Crimsoniin, koska hän oli saanut hyviä sessiomuusikon tarjouksia sekä tuotantotehtäviä. Levin ja Belew suostuttelivat Frippiä pyytämään Brufordia mukaan, mutta Fripp ja Gunn olivat jo päättäneet valita lahjakkaan Mastelotton. Loppujen lopuksi molemmat rumpalit liittyivät yhtyeen riveihin.

Fripp kertoi, että hän sai alustavan idean "tupla-trion" muodostamisesta syksyllä 1992, mutta arviot siitä, milloin siihen johtavat tapahtumat lähtivät varsinaisesti liikkeelle, eivät ole tarkkoja. King Crimsonin tupla-trion muodostaminen ei ollut tarkoin harkittu siirto, vaan pikemminkin kompromissi. Bruford otettiin mukaan kahden vanhemman jäsenen toiveesta. Lisäksi Brufordin läsnäolon toivottiin herättävän yleisön mielenkiinnon King Crimsonia kohtaan. Monien fanien mielestä yhtye ei voinut olla King Crimson ilman Brufordia. Kun Marottan liittymisestä ensimmäisen kerran ilmoitettiin julkisesti, asiaan suhtauduttiin nyreästi. Mastelotto olisi todennäköisesti kohdannut samanlaisen vastaanoton, ellei Brufordia olisi päätetty ottaa mukaan entisen yhtyeensä riveihin. 1980-luvulla lehdistössä nähtiin usein Frippin ja Brufordin haastatteluissa tiukkasävyistä ajatustenvaihtoa. Vaikka Bruford ja Fripp eivät tulleet hyvin toimeen keskenään, otettiin Bruford silti mukaan viime hetkellä kompromissina.

Kuusihenkinen King Crimson muodostettiin vuonna 1994. Tämä tupla-trioksi ristitty kokoonpano julkaisi joitakin albumeita 1990-luvun puolivälissä: Vroom (1994), Thrak (1995) ja THRaKaTTaK (1996). Jälkeenpäin on julkaistu myös live-tallenteita. Uuden King Crimsonin musiikillinen tyyli oli sekoitus Discipline-levyn aikakauden kahden kitaran vuoropuhelua ja vuonna 1974 julkaistun Red-levyn kaltaista heavy metaliin nojaavaa soundia. Bändin konserttiesiintymiset sisälsivät hyvin kokeellista musiikkia, joka saattoi paikoin olla suorastaan kakofonista. Harjoittelu ja esiintyminen tällä kuuden hengen kokoonpanolla oli kuitenkin kallista, mikä ei lopulta ollut enää taloudellisesti kannattavaa, varsinkin kun yhtyeen jäsenet asuivat vakituisesti sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa.

1990-luvun loppupuolella Frippin levy-yhtiö Discipline Global Mobilen (DGM) julkaisi erilaisia yhtyeen sivuprojekteja, joita kutsuttiin nimillä ProjeKcts One, Two, Three and Four. Jokainen näistä neljästä kokoonpanosta koostui kolmesta tai neljästä varsinaisen sekstetin muusikoista, ja luonnollisesti Fripp oli kaikissa näistä mukana. Fripp kutsui näitä tätä projekteja King Crimsonin “fraKctaaleiksi”. Nämä fraKctaalit julkaisivat useita eri levytyksiä, joista jokaista yhdisti improvisoitu musiikki.

Vuonna 1998 DGM perusti faneille kohdistetun palvelun nimeltä King Crimson Collector’s Club (KCCC), joka julkaisi joka toinen kuukausi konserttiesityksiä yhtyeen uran eri vaiheilta. Julkaisut saattoivat olla sekä virallisia äänityksiä että epävirallisia bootlegejä.

King Crimson esiintyi ainoan kerran Suomessa 8. kesäkuuta 2003 Finlandia-talossa.[2]

Yhtye hajosi jälleen kerran vuonna 2009, mutta palasi vuonna 2013 uudistuneella kokoonpanolla. Mukana oli myös vanhoja jäseniä. King Crimson ei tehnyt tänä aikana uusia studioalbumeita, mutta he keikkailivat paljon ja keikoilla soitettiin kappaleita kaikilta ajoilta. He tekivät joka vuodelta kiertuealbumi Elementsin. He julkaisivat myös paljon muita livelevyjä. Yhtye teki viisikymmentävuotissyntymäpäivänsä kunniaksi dokumentin _In The court of the crimson king_ ja julkaisivat vuoden aikana spotifyyn harvinaisia ja kiinnostavia versioita kappaleitaan. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 2021 soitettuaan viimeisen keikkansa Japanissa.[2]

Kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeinen kokoonpano 2013-2021

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiempia jäseniä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vierailu- ja lisämuusikot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keräilijöille tarkoitetun King Crimson Collectors’ Club -sarjan julkaisuja ei ole lueteltu. Vuosiluku viittaa nauhoitushetkeen.

EP:t ja singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Cat Food/Groon (1970)
  • Atlantic Sampler (1973)
  • The Night Watch/The Great Deceiver (1974)
  • Epitaph/21st Century Schizoid Man (1976)
  • Matte Kudasai (1981)
  • Elephant Talk (1981)
  • Thela Hun Ginjeet (1981)
  • Heartbeat (1982)
  • Three of a Perfect Pair/Man With an Open Heart (1984)
  • Sleepless (1984)
  • VROOOM
  • Dinosaur (1995)
  • People (1995)
  • Sex Sleep Eat Drink Dream (1995)
  • Happy with What You Have to Be Happy With (2002)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Bruce Eder: Bioography All Music Guide. Viitattu 16.3.2024.
  2. ↑ a b c Tero Valkonen: King Crimson onnistui mahdottomassa: yhtye teki oikeasti progressiivista, uudistuvaa rockia yli 50 vuotta Yle. 4.9.2023. Viitattu 16.3.2024.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=King_Crimson&oldid=22720844”