Kristinusko Venäjällä
 |
| Osa artikkelisarjaa |
| Kristinusko maittain |
|---|
 |
Kristinusko on Venäjän suurin uskonto, jota tunnustaa yli 60 prosenttia väestöstä. Venäjällä mielipidekyselyitä tekevän tutkimuskeskuksen mukaan 63 prosenttia vastaajista piti itseään ortodokseina vuonna 2007.[1]
Tunnustuskunnat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ortodoksinen kirkko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Useimmat venäläiset katsovat olevansa ortodokseja ja pitävät ortodoksisuutta oleellisena osana venäläisyyttä. Kirkon toiminta oli 2000-luvun alkupuolella kuitenkin monin paikoin vähäistä, samoin ihmisten osallistuminen. Kommunismin jälkeen ortodoksisuus on liittynyt yhteen kansallismielisyyden kanssa.[2]
Venäjän ortodoksinen kirkko on luonteeltaan puolivaltiollinen.[3] Ortodoksikristillisyys omaksuttiin Venäjällä alun perin 900-luvulla.[4] Ortodoksisen kirkon sisällä toimineista liikkeistä historiallisesti merkittävin on ollut vanhauskoisuus, jota vielä 1900-luvun alussa kannatti jopa 10 % väestöstä. Nykyään vanhauskoisten kannatus on laskenut tuntuvasti matalammaksi.[3]
95 prosenttia rekisteröidyistä seurakunnista kuuluu varsinaisen Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen, mutta sen lisäksi on myös pienempiä ortodoksisia kirkkoja.[5]
Protestantismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Protestanttien keskuudessa suurimpia kirkkoja ovat baptistit, helluntailaiset, adventistit, enimmäkseen suomalaiset ja saksalaiset luterilaiset sekä metodistit.[6] Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vapaat suunnat kuten herätyskristillinen liikehdintä, ovat lisänneet kannatustaan.[3]
Muut suuntaukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjällä toimii useita separatisia ortodoksisia kirkkoja.[6] Muita pienempiä kristillisiä suuntauksia ovat katoliset sekä Armenian apostolinen kirkko.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristinuskon saapuminen Venäjälle
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]800-luvulla Venäjä oli pääasiallisesti pakanamaa, jossa oli siellä täällä hajallaan kristittyjä yhdyskuntia. 900-luvulla Venäjän hallitsijat kääntyivät ensi kertaa kristinuskoon. Kun Kiovan ruhtinas Vladimir Suuri kastettiin noin v. 988, odotettiin alamaisten seuraavan esimerkkiä. Venäläiset kristityt joutuivat jo tuolloin kohtaamaan kirkon ja valtion välisten suhteiden ongelman: hallitsijoiden uskonto määräsi alaisten uskonnon.[7] Sofian katedraali rakennettiin Novgorodiin vuonna 989.[8]
Kristinusko saapui Venäjälle Bysantista, mutta sai nopeasti kansallisia piirteitä. Jumalanpalvelusmenot ja tärkeimmät Raamatun osat käännettiin kansanmurretta muistuttavalle slaavin kielelle. Ikonimaalaus sai venäläisen leiman. Konstantinopolin patriarkaatilla oli useiden satojen vuosien ajan oikeus valvoa piispojen nimityksiä Venäjällä.[7] 900-luvun lopussa Venäjälle rakennettiin useita kirkkoja ja Kiovasta muodostui Venäjän keskus.[8]
Moskovan patriarkaatti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pitkä etäisyys Konstantinopoliin, jatkuva itsenäistymen ja kansalliset pyrkimykset sekä Bysantin tekemät myönnytykset Roomalle Firenzen konsiilissa johtivat siihen, että Venäjän ortodoksinen kirkko ei ollut vuonna 1448 enää halukas sietämään vallitsevaa riippuvuutta. Konstantinopolin kaatuminen vuonna 1453 nopetti tapahtumien kulkua ja 1500-luvun loppuun mennessä Moskovasta oli tullut itsenäinen patriarkaatti.[7] Mongolikaudella ortodoksinen uskonto levisi yläluokasta kansan keskuuteen. Ortodoksinen kirkko sai riippumattoman sekä edullisen aseman suhteessa valtioon. Moskovan suuriruhtinaskunnan laajentuessa 1400- ja 1500-luvulla kirkkoa pidettiin tämän yhdentymisen suosijana, vaikka riippumattomuus joutuikin haasteiden ja muutosten eteen.[9]
Venäjän keisarikunta syntyi sekasorron ja levottomuuksien keskeltä, mikä aiheutti myös uskonnollisia muutoksia. Venäjä laajentui Ukrainaan, mikä johti siihen että länsimaistunut Kiova arkkipiispanistuimineen joutui Venäjän kirkon piiriin. Tämä tapahtuma oli osasyynä Venäjän kirkon hajaannnukseen, jossa suuri joukko kirkon jäseniä, ns. vanhauskoiset kieltäytyivät hyväksymästä tiettyjä uskonnollisiin menoihin ja liturgisiin kirjoihin kohdistuneita uudistuksia, joita patriarkka Nikon oli pannut valtion tukemana toimeen. Kirkko ei pystynyt heikennyttyään tekemään vastarintaa, kun koko harmonian periaate 1700-luvun alussa ja Pietari Suuren aikana hylättiiin.[9]
Keisarillisen viraston johtama kirkko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Patriarkaatti lakkautettiin vuonna 1721 ja kirkon hallinto annettiin valtion valvontaan. Venäläisen kulttuurin länsimaistumista ja maallistumista tuettiin aktiivsesti valtion toimesta. Venäjän ortodoksisen kirkon sallittiin säilyttää hiippakuntarakenteensa, mutta valtion virkamiehet valvoivat kirkon hallintoa sen hierarkian joka tasolla. Papiston odotettiin antavan kannatuksensa valtion harjoittamalle politiikalle ja toimivan monessa suhteessa valtion virkamiesten tavoin. Laajasti jaettu näkemys oli, että kirkko laitoksena joutui tekemään 1700- ja 1800-luvuilla raskaita myönnytyksiä.[9]
Katariina II:n aikana hallitus takavarikoi luostarien omistamia maita ja kirkon jäljellä olevaa omaisuus oli arvostelun kohteena. Kirkolta vaadittiin omaisuuden käyttöä sosiaaliseen työhön. Kirkolla oli kuitenkin arvostelusta huolimatta vaikutusta useimpien venäläisten elämään. Luostarinvanhimmat ja seurakuntapapit olivat arvokas voimavara kirkolle.[10]
Ortodoksisen kirkon länsimaistumispaine
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjä sai 1700-luvulla haltuunsa laajoja luterilaisia ja katolisia alueita. Samalla siteet läntiseen Eurooppaan laajentuivat ja tiivistyivät. Paavali I näki Venäjän kristillisen Euroopan puolustajana Ranskasta leviävää vallankumousta vastaan ja tuki luostarilaitoksen elvyttämistä. Valtionkirkon munkkien lisäksi maassa kierteli vanhauskoisiin liikkeisiin kuuluvia munkkeja ja staretseja.[11]
Aleksanteri I:n aikana länsieurooppalainen vaikutus vahvistui ja keisari suosi protestanttisia vaikutteita. Vuoden 1830 tienoilla Venäjä kääntyi konservatiiviseen suuntaan. Aleksei Homjakovin mukaan Venäjän oli torjuttava moderni ajattelu ja palattava ortodoksisuuteen tähdentäen ortodoksisen uskon, kansan ja tsaarivallan yhteyttä.[11]
Panslavismina tunnettu ajattelutapa vaikutti ortodoksisen uskon omaksumiseen ja lähetykseen. Venäjä näki itsensä Bysantin perillisenä ja ortodoksisten kansojen suojelijana. Krimin sota kuitenkin osoitti Venäjän heikkouden ja Aleksanteri II:n aikana vahvistui käsitys modernin yhteiskunnan rakentamisesta, mikäli se aikoi säilyttää asemansa.[11]
Yhteyksien lisääntyessä protestanttisia vaikutteita tuli Venäjälle ja etenkin baptismi sai jalansijaa, vaikka ortodoksisesta kirkosta eroaminen oli kiellettyä. 1800-luvun loppua leimasi kaksijakoisuus kirkon panslavistisen hengen sekä radikaalien läntisten ajatusten välillä. Kirjailija Leo Tolstoi hyökkäsi ortodoksista kirkkoa vastaan ja vaati paluuta "vuorisaarnan Jeesukseen". Teollisuuskaupunkien työväen piirissä levisi kirkonvastainen marxilaisuus ja radikaaleissa piireissä vahvistui käsitys vallankumouksesta.[11]
Kirkon kahtaijakautuneisuus kärjistyi selvästi 1900-luvun alun kuohunnassa. Siellä, missä epäkohtia korjattiin käytiin myös laajalti keskustelua kirkon uudistuksesta ja muun muassa odotettiin koolle kutsutuksi yleisvenäläistä kirkolliskokousta. Kirkolliskokouksella oli kuitenkin myös vastustajia. Kun kirkolliskokous viimein saatiin käytin 1917 vallankumousten välisenä aikana, kirkolla ei ollut enää aikaa ryhtyä arvioimaan entistä rooliaan.[10]
Vallankumous ja kirkkojen vainot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1917 vallankumous syrjäytti tsaarivallan ja samalla hallituksen ote kirkosta irtosi. Elokuussa 1917 järjestetty kirkolliskokous palautti Moskovan patriarkaatin ja loi kirkolle uuden järjestyksen. Leninin johtamat bolsevikit kaappasivat marraskuussa vallan ja perustivat "proletariaatin diktatuurin" pysyen uskollisena Karl Marxin kommunistiselle yhteiskunnalle.[12] Venäjän vallankumous oli taistelunjulistus traditioille ja perityille uskonnollisille ja kirkollisille arvoille.[13]
Tammikuussa 1918 neuvostohallitus ryhtyi erottamaan kirkkoa ja valtiota vielä Ranskan vuoden 1905 esimerkkiä jyrkemmin. Valtio otti haltuunsa kaiken kirkon omaisuuden ja uskonto työnnettiin pois julkisesta elämästä. Väkivallan edessä ortodoksinen kirkko pystyi ainoastaan mukautumaan oloihin ja siitä huolimatta kirkko joutui vuosina 1918–1921 verisen vainon kohteeksi.[12]
Kristinusko ateistisessa Neuvostoliitossa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Uskonto Neuvostoliitossa
Venäjän tilalle perustettiin vuonna 1922 uusi valtio, Neuvostoliitto. Neuvostohallituksen ensimmäisenä kahtena vuosikymmenenä kristillisyys yritettiin kitkeä pois maata ja uskonnonvastainen taistelu sai jatkuvasti uusia muotoja. Ortodokseja vainottiin, pappisseminaareja ja kirkkoja suljettiin, jumalanpalveluksia rajoitettiin huomattavasti ja kirkonmiesten toimintaa vaikeutettiin. Neuvostohallitus tuki ortodoksisen kirkon sisälle muodostunutta elävää kirkkoa, joka oli valmis luopumaan koko patriarkaatista. Neuvostohallitus vangitsi patriarkka Tihonin.[12][13]
Neuvostohallitus toivoi ortodoksisen kirkon hajoamista ja hallituksen tuella organisitiin kirkonvastainen ateistinen liike ja kirkon toimintaa rajoitettiin entisestään. Saltittua oli ainoastaan jumalanpalvelusten toimittaminen valtion kirkon käyttöön luovuuttamissa kirkoissa, aikuisten osallistuminen niihin ja uskonnon opettaminen omille lapsille.[12]
Painostus ei tuottanut toivottua tulosta, vaan monin paikoin kirkot täyttyivät ihmisistä. Baptismi ja ortodoksisesta kirkosta eronneet suunnat levisivät mikä johti neuvostohallituksen otteen lievennykseen. Vuosina 1924–1928 kirkot saivat toimia jonkin verran vapaammin.[12] Venäjällä uskonnonvastainen toiminta jatkui kahden sukupolven ajan. Tänä aikana tieto kristinuskon sisällöstä oheni ja liturgiaan osallistuminen kävi harvinaiseksi.[2]
Stalinin vainot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuodesta 1928 lähtien kirkkojen asema vaikeutui kun Josif Stalin sai vallan käsiinsä. Maatalouden väkivaltaisen kollektivisoinnin ja sitä seurannut nälänhätä vaati miljoonia ihmishenkiä, erityisesti Ukrainassa. Neuvostohallitus piti pappeja vastarinnan yhtenä taustavoimana ja ryhtyi jälleen taisteluun kirkkoa vastaan.[12]
Vuosina 1935–1937 Stalin pyrki murtamaan oppositohengen ja luomaan mielivaltaisella terrorilla pelon ilmapiirin. Näinä vuosina suuri osa papistosta vietiin vankileireille tai teloitettiin. Myös vähemmistökirkkojen julkinen toiminta tehtiin lähes mahdottomaksi ja uskonnon tuli väistyä kommunistisen maailmankatsomuksen tieltä.[12]
Toisen maailmansodan jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vasta toinen maailmansota toi käänteen erityisesti ortodoksisen kirkon asemaan. Stalinin oli estettävä Saksan armeijan tunkeutuminen maahan vuonna 1941 ja neuvostohallituksen oli saatava koko kansa, kirkko mukaan lukien, puolustustaistelun tueksi. Kirkko sai täten hieman vapaammat toimintamahdollisuudet ja vastaavasti kirkko todisti patriotisminsa asettumalla neuvostohallituksen palvelukseen ja keräsi varoja sodankäyntiä varten. Sodan jälkeen ortodoksinen kirkko säilytti jossain määrin parantuneen asemansa osana "neuvostoisänmaallisuutta".[14][13]
Baltian neuvostomaissa kirkot mukautettiin samanlaiseen asemaan. Näistä maista pakeni länteen paljon ihmisiä, jotka perustivat luterilaiset pakolaiskirkot ja katsoivat niiden jatkavan kansallisten kirkkojen perinnettä. Sodan jälkeen kommunistinen järjestelmä toteutettiin myös Neuvostoliiton valtapiiriin joutuneissa itäisen Euroopan maissa.[14]
Kommunismin vastustus henkilöityi näkyviin kirkonmiehiin, erityisesti katolisen kirkon johtajiin. Neuvostohallitus pyrki saataamaan tällaiset kirkonjohtajat huonoon valvoon ja lisäksi kirkkojen yhteyttä länteen rajoitettiin. Stalinin kuoltua kirkkojen asema hieman helpottui Nikita Hruštšev kuitenkin rajoitti uudelleen kirkkojen toimintavapautta ja tuhansia kirkkorakennuksia suljettiin. Toisaalta Neuvostoliiton valtapiirissä toimineet kirkot pysytyivät Hruštševin aikana solmimaan suhteita varsinkin ekumeenisiin järjestöihin.[14]
Kirkko ja Neuvostoliiton romahtaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kommunistinen aate alkoi 1960-luvulla mennettää uskottavuuttaan ja katolinen kirkko asemoitui kommunistien merkittävimmäksi vastavoimaksi. Puolalaisten vastarinta voimistui paavi Johannes Paavali II:n valinnan myötä ja kommunismin luhistuminen alkoi Puolasta. Kirkoilla oli merkittävä rooli vallan vaihtumisessa myös DDR:ssä. Nuevostoliitossa kirkkojen asema alkoi helpottua Venäjän kirkon vuonna 1988 viettämän tuhatvuotisjuhlan jälkeen.[14]
Neuvostoajan jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ortodoksinen kirkko säilyi Venäjällä valtion jatkuvasta uskonnonvastaisesta toiminnasta huolimatta. 1980-luvulla kirkko alkoi selvästi vahvistua ja neuvostoajan jälkeen valtio on jälleen lähentynyt kirkkoa.[2]
Kristinusko ja venäläinen yhteiskunta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Idän ja lännen kirkon välirikko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjällä oli vilkkaat suhteet läntiseen maailmaan aina 1200-luvulle asti, jolloin mongolit valloittivat maan. Rooman ja Konstantinopolin välirikko vuonna 1054 vaikutti kuitenkin vähittellen näihin suhteisiin. Esimerkiksi ruhtinas Aleksanteri Nevski taisteli mieluummin läntisiä ristiretkeläisiä vastaan kuin mongoleja vastaan. Katolinen Länsi-Eurooppa nähtiin seuraavien vuosisatojen ajan muukalaisjoukkona ja Venäjän vastustajana. Mongolit sen sijaan osoittautuivat harvinaisen suvaitsevaisiksi uskonnollisiksi kysymyksissä.[9]
Suhtautuminen protestanttisiin liikkeisiin
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tsaarien aikana ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomat olivat epäedullisessa asemassa. Ongelman suuruus vaihteli hallitsija mukaan, mutta myös sen muksana olivat ei-ortodoksit syntyperäisiä venäläisiä vai toisen kansallisuuden edustajia. Ongelmia esiintyi jo 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa. Tuolloin keisarikunnan venäläissyntyiset kansalaiset, jotka eivät tunnustaneet ortodoksista uskoa, kärsivät 1700- ja 1800-luvuilla syrjintää ja ajoittain jopa vainoa. 1800-luvulla syrjinnän uhriksi joutuivat myös lukuisat pienemmät lahkoyhteisöt, kuten duhoborit ja stundistit.[15]
Muukalaissyntyisten asema oli toinen: 1700- ja 1800-luvulla tsaarinvalta yleensä sieti heitä, mikäli hei eivät yrittäneet käännyttää syntyperäisiä venäläisiä omaan uskoonsa. Vaikka Venäjän tsaarit aiemmin pitivät protestanttisuutta vieraana ja vihamielisenä, sen kalvinistiselle ja luterilaiselle muodolle suotiin tietynlaista suojelua Pietari Suuren hallituskaudella. Myöhemmin 1700-luvulla Katariina II kehotti Euroopasta tulleita siirtolaisia asettumaan Etelä-Venäjän asumattomille seuduille. Heitä, kuten anabaptistien jälkeläisiä mennoniittoja, houkutteli lupaus uskonnonvapaudesta, joka hyväksyisi jopa heidän pasifistiset oppinsa.[16]
Protestantteihin kohdistuvat suvaitsevaisuus saavutti huippunsa 1800-luvun alussa, jolloin Aleksanteri I omaksui protestanttisia katsomuksia. Häntä seuranneet tsaarit olivat paljon ortodoksisempia ja heidän reaktionsa oli jyrkän tuomitseva, kun evankeliset protestantit alkoivat käännyttää venäläisiä omaan uskoonsa.[16]
Kristillinen kulttuuri Venäjällä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Duhoborien ahdinko 1890-luvulla liikutti Leo Tolstoita siinä määrin, että hän lahjoitti Ylösnousemus-romaanistaan saamansa tekijänpalkkion auttaakseen tuhansia lahkoon kuuluvia löytämään turvapaikan Kanadasta.[16]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
- Beeson, Trevor: Vastarintaa vai mukautumista. Jyväskylä: Sley-kirjat, 1977. ISBN 951-617-394-2
- Dué, Andera & Laboa, Juan Maria: Kristinusko 2000 vuotta. Helsinki: Kirjapaja, 1998. ISBN 951-625-516-7
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Опубликована подробная сравнительная статистика религиозности в России и Польше 6.6.2007. religare.ru.
- ↑ a b c Arffman 2004, s. 227–228
- ↑ a b c ;Russia: International Religious Freedom Report 2006. US Department of State.
- ↑ Microsoft® Encarta® Online Encyclopedia 2007: Russia encarta.msn.com. Arkistoitu 9.1.2008.
- ↑ Сведения о религиозных организациях, зарегистрированных в Российской Федерации По данным Федеральной регистрационной службы religare.ru. December 2006.
- ↑ a b Maat: Venäjä World Council of Churches. Viitattu 20.7.2023. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ a b c Beeson 1977, s. 27
- ↑ a b Halivaara, Esko (toim.): Pyhä Venäjänmaa: 1000 vuotta kristinuskoa Venäjällä, s. 255–276. SLEY-kirjat, 1987. ISBN 951-617-750-6
- ↑ a b c d Beeson 1977, s. 28
- ↑ a b Beeson 1977, s. 29
- ↑ a b c d Arffman 2004, s. 220–221
- ↑ a b c d e f g Arffman 2004, s. 222–223
- ↑ a b c Dué & Laboa 1998, s. 282
- ↑ a b c d Arffman 2004, s. 226–227
- ↑ Beeson 1977, s. 29–30
- ↑ a b c Beeson 1977, s. 30