Kuikka
| Kuikka | |
|---|---|
.jpg) Kuikka Oulussa vuonna 2014. |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Kuikkalinnut Gaviiformes |
| Heimo: | Kuikat Gaviidae |
| Suku: | Kuikat Gavia |
| Laji: | arctica |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Gavia arctica |
|
 Kuikan levinneisyys: pesimisalueet ruskealla, talvehtimisalueet sinisellä (kuva suurenee klikkaamalla). |
|
| Katso myös | |
Kuikka (Gavia arctica) on suurikokoinen kuikkalintu, jota tavataan myös Suomessa. Kuikka on saanut nimensä ääntelynsä mukaan.
Kuikka on Pohjois-Savon maakuntalintu.
Piirteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuikalla on harmaa pää, musta kurkku, valkoinen vatsa ja valkoruutuinen selkä mustalla pohjalla. Lisääntymiskauden ulkopuolella höyhenpuku on harmaampi. Kuikan nokka on harmaa tai valkeahko ja tikarinmuotoinen. Linnun pituus on 58–73 cm ja paino 2–3 kg. Sen siipien kärkiväli on noin 110–130 cm. Kuikan jalat ovat hyvin takana; tämä on uintikyvyn kannalta etu, mutta maalla kuikka liikkuu varsin vaikeasti, käytännössä raahautumalla eteenpäin.
Äänet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuikan soidinääni on kauas kuuluva kuiik-ko kuiik-ko, jota se päästää varsinkin touko-kesäkuun aamuina ja iltoina.[3] Linnun muita ääniä ovat matala, narahtava ja hieman valittava aoor tai arkk.[3] Ennen sukellusta kuikka päästää usein helähtävän kluik-äänen.[3]
Elinikä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vanhin suomalainen rengastettu kuikka on ollut vähintään 13 vuoden ja 29 päivän ikäinen.[4] Euroopan vanhin on ollut saksalainen, ainakin 27 vuoden ja 10 kuukauden ikäinen yksilö.[5]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuikka pesii kirkasvetisissä ja kalaisissa järvissä tai merenlahdissa Euraasiassa ja satunnaisesti Alaskassa. Laji pesii koko Suomen alueella, jossa sitä on 8 000 – 10 000 paria. Pesimistiheys on 0,5–2 paria/km².[6] Euroopassa pesii 20 000 – 30 000 kuikkaparia, Venäjällä 100 000 – 200 000.[7] Laji talvehtii Välimeren itäosissa ja Mustallamerellä. Suomessa voi talvehtia 50–200 yksilöä.[6] Kaikista EU:n alueen kuikista pesii Suomessa 60 prosenttia.[8]
Muutto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa kuikan kevätmuutto alkaa keskimäärin 10. huhtikuuta, on suurimmillaan 5. toukokuuta ja päättyy noin 20. toukokuuta. Syysmuutto alkaa keskimäärin 10. elokuuta, on suurimmillaan 5. lokakuuta ja päättyy 5. marraskuuta. Suomen yli muuttaa pääasiassa Suomen- ja Pohjanlahtea pitkin toukokuussa ja syys–lokakuussa 50 000 – 70 000 Luoteis-Venäjällä pesivää yksilöä.[6]
Jotta kuikkien muuttoaikatauluista saataisiin tarkempaa tietoa, kahteen kuikkaan, jotka on nimetty Rurikiksi ja Lahjaksi, on Suomessa asetettu kirurgisesti satelliittilähetin. Näiden yksilöiden muuttokäyttäytymistä on seurattu syksystä 2015. Molemmat lähtivät muuttomatkalle lokakuun lopulla. Nuori Rurik-kuikka teki matkaa Mustallemerelle neljä viikkoa, vanhempi Lahja matkasi pari päivää ja pysähtyi matkalla vain kerran, Itämerellä.[9]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuikan elinympäristöä ovat sekä selkävedet että karut järvet. Laji on sopeutunut lähes täysin vesielämään. Maalle kuikka nousee vain pesimään. Lentoon päästäkseen kuikka tarvitsee 50–200 metrin pituisen vesialueen ja lisäksi noustakseen järveä reunustavien puiden yläpuolelle lähes kilometrin pituisen avoimen maaston.
Lisääntyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuikka voi pariutua eliniäkseen ja molemmat sukupuolet osallistuvat pesän rakentamiseen.[10] Kuikka rakentaa pesänsä kasveista aivan vesirajan läheisyyteen, minkä takia pienikin veden kohoaminen saattaa vaarantaa munat. Riski ovat myös moottoriveneiden aiheuttamat aallokot. Kuikka munii yleensä kerralla vain kaksi munaa[11]. Pesueita on yksi vuodessa.[10] Emot hautovat munia kuukauden, jonka jälkeen poikaset siirtyvät veteen. Emot huoltavat poikasia vielä noin 9 viikkoa, minkä jälkeen poikaset ovat lentokykyisiä.lähde?
Ravinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muiden sukeltajien tapaan kuikka syö kaloja, esimerkiksi salakkaa ja särkeä, joita se pyydystää pinnan alla. Ravinnoksi käyvät myös äyriäiset, simpukat ja hyönteistoukat. Toisinaan kuikalle kelpaavat sammakot, iilimadot ja erilaiset kasvimateriaalit.[10]
Kuikka ja ihminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]_(summer).jpg)
Suurehkosta koostaan huolimatta kuikka on erittäin arka lintu, ja ihmisen havaittuaan se usein sukeltaa jopa satoja metrejä pitkiä matkoja. Aiemmin kuikkaa vainottiin, koska sen kalaa syövänä pelättiin vievän kalastajien saaliit ja sitä pidettiin vahinkoeläimenä. 1800-1900-lukujen vaihteessa kuikkia tapettiin vuosittain satamäärin. 1950-luvulla linnun arvostus alkoi lisääntyä, mutta yhä nykyäänkin kuikkia uhkaavat kalastajien verkot ja kesäasutuksen leviäminen järvien rannoille. Kuikka vaatii pesäpaikakseen rauhallisen ja eristyneen sopen saaren tai niemen kärjestä, eikä sopivia paikkoja ole enää yhtä paljon kuin aiemmin. Myös vesistöjen sääntely ja rehevöityminen uhkaavat kuikan tulevaisuutta. Maanlaajuisesta rauhoituksesta[12] huolimatta Suomen kuikkakanta näyttää olevan hitaasti taantumassa, vaikka vielä tällä hetkellä laji luokitellaankin elinvoimaiseksi.[13] Toisaalta linnun on myös arveltu vähitellen sopeutuvan ihmisen läsnäoloon.[14]
Kuikka on Pohjois-Savon maakuntalintu, ja kyseinen maakunta onkin sen runsainta esiintymisaluetta.[13] Kesällä 2010 kuikka valittiin ylivoimaisesti suosikkilinnuksi BirdLife Suomen järjestämässä "Rakkain mökkilintu" -äänestyksessä.[15]
Kuikan liha on sitkeää, ja ravinnoksi sitä on käytetty vain hätätilanteissa. Karjalaisen sananlaskun mukaan "Huono on kuikka keittiä, paha lintu paistua", Savossa on sanottu, että kuikkaa saa keittää "kuusi vettä kuivillensa, seitsemännen suurukseen".[16]
Kuikka mytologiassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monien kansojen mytologioissa kuikka on tärkeässä roolissa ns. sukeltajamyytissä, jossa se osallistuu maailman luomiseen sukeltamalla maata alkumeren pohjasta. Suomalaisessa kansanperinteessä kuikka oli pelätty noitalintu, jonka sukulaisensa kaakkurin tavoin uskottiin karkottavan pahoja voimia: tietäjät kantoivat usein mukanaan kuikan sulkia, ja kuikan nokasta tehtyjä nuolenkärkiä eivät mitkään taiat pysäyttäneet. Taikakaluja säilytettiin kuikasta valmistetuissa noitapusseissa, ja porstuaan voitiin asettaa kuikkapariskunta uima-asentoon estämään kateiden pääsemistä sisälle taloon.[17] Kuikan nahka saatettiin myös täyttää oljilla ja asettaa se talon päätyyn levitetyin siivin "estämään muiden vainolintujen tuloa taloon". Kuikan käytöksestä on koetettu myös ennustaa tulevaa säätä.[16]
Kuikan jalat ovat taaempana kuin useimmilla muilla linnuilla, mihin syy on kansanperinteen mukaan se, kuinka kuikalla "oel kiire poes luomispaekalta" ja niin Luoja joutui tökkäisemään kuikalle jalat, ja "sen taatta se ei piäse mualla kävelemmään kun luoja ei ylettänä jalakoja panna oekeelle kohti".[16]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- BirdLife Suomi: Perustietoa kuikasta (Arkistoitu – Internet Archive)
- BirdLife Suomi: Kuikka, vuoden lintulaji 2010
- Halkka, Antti et al (1984). Kotimaan luonto-opas. Porvoo : WSOY. ISBN 951-0-19804-8
- Väisänen, Risto A., Lammi, Esa & Koskimies, Pertti (1998): Muuttuva pesimälinnusto. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-12663-6
- Suuri lintukirja: Euroopan ja Välimeren alueen linnut, Otava. ISBN 951-1-16724-3
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ BirdLife International: Gavia arctica IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 9.4.2014. (englanniksi)
- ↑ Jari Valkama: Kuikka – Gavia arctica Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
- ↑ a b c Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas, s. 30. Jyväskylä: Gummerus, 1998. ISBN 951-32-0006-x
- ↑ Lintujen ikäennätykset Luomus. 28.5.2019. Viitattu 19.7.2020.
- ↑ Gavia_arctica Longevity, ageing and life history of Gavia arctica (englanniksi)
- ↑ a b c Koskimies, Pertti: Suomen lintuopas. WSOY, 2005. ISBN 951-0-26541-1
- ↑ Esiintyminen (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) [vanhentunut linkki]
- ↑ Kuikka on mökkijärven ylpeys, Yle.fi, uutiset 24.6.2010, päivitetty 10.4.2012, viitattu 11.9.2024
- ↑ Juho Liukkonen: Satelliittikuikka Rurik lopetti vetkuttelun – molemmat seurantakuikat onnellisesti Mustallamerellä Yle.fi/uutiset. 1.12.2015. Viitattu 2.12.2015.
- ↑ a b c Arctic Loon Audubon. 13.11.2014. Viitattu 20.3.2021. (englanniksi)
- ↑ Kivipelto, Arja: Mainio Muna. Helsingin Sanomat, 3.4.2012, s. D1. Helsinki: Sanoma.
- ↑ LuontoPortti: Kuikka (Gavia arctica) luontoportti.com. Viitattu 16.5.2021.
- ↑ a b Kuikka - Pohjois-Savon maakuntalintu yle.fi. Viitattu 16.5.2021.
- ↑ Kuikka, mystinen alkulintu umami.fi. Arkistoitu 1.4.2014. Viitattu 16.5.2021.
- ↑ Kuikka puujarvi.fi. Viitattu 16.5.2021.
- ↑ a b c Gavia 3 – Huhtikuu 2010 tiedostot.birdlife.fi. Viitattu 16.5.2021.
- ↑ Jumalten ja vainajien linnut Taivaannaula. 6.11.2012. Viitattu 16.5.2021.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lehtonen, Pekka & Perämäki, Martti: Lähikuvassa kuikka. Helsinki: Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-011-0
- Mauri Leivo, Kuikka – alkulintu, Docendo 2012 ISBN 978-952-5912-23-4
- Leo Lehtonen, Balladi erämaajärvestä, WSOY 2001
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Yleisradion äänigalleria: kuikka (Arkistoitu – Internet Archive)
- LuontoPortti: Kuikka (Gavia arctica)
- BirdLife Suomen kuikka- ja kaakkurityöryhmät
- ITIS: Gavia arctica (englanniksi)
- Lehtonen, Leo: Zur Biologie des Prachttauchers, Gavia a. arctica (L.). – Ann. Zool. Fennici 1970 7:25–60.
- Pettay, Timo: Kuikan ja jääkuikan sukellusten kestoajoista Jäämerellä. – Ornis Fennica 1982 59:38–39.
- Sarmas, Iiris: Huomioita punasilmäisestä mökkinaapurista eli kauniista ja kiehtovasta kuikasta. Kirja-arvostelu teoksesta: Lehtonen, Pekka & Perämäki, Martti: Lähikuvassa kuikka. Helsinki: Gaudeamus, 2019. (Agricolan arvostelut 24.5.2019)
- Lintumies- ja Linnut-lehden vanhojen juttujen arkistohaku (Arkistoitu – Internet Archive)