Neuvostovastaisuus
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
 |
Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Neuvostovastaisuus tarkoittaa Neuvostoliittoa kohtaan kriittiseksi tai vihamieliseksi tulkittua toimintaa tai mielipiteitä. Myöhemminmilloin? käsite levisi tarkoittamaan ulkomailla tapahtuvaa Neuvostoliitolle vihamieliseksi tulkittua toimintaa, johon Neuvostoliitto pyrki vaikuttamaan. Kylmän sodan aikana neuvostovastaisena pidettiin Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa.
Oman maan toisinajattelijat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neuvostoliitossa omien kansalaisten neuvostovastaisiksi (antisovjetskij) luokitellut toimet olivat laissa (artikla 58) kielletty rikos, ja termiä käytettiin vastavallankumouksellisten toimien synonyyminä. Neuvostovastaisina pidetyistä henkilöistä käytettiin myös nimitystä kansanvihollinen. Neuvostoliitossa poliittisesti toisinajattelevia syytettiin neuvostovastaisuudesta. Toisinajattelijoita olivat muun muassa monet kirjailijat ja tiedemiehet, esim. Andrei Saharov. Neuvostovastaisesta toiminnasta tuomittiin toisinajattelijoita vankiloihin ja rankaisevan psykiatrian keinoin mielisairaaloihin.
Neuvostoliitosta neuvostovastaisuustabun käyttöala laajeni Neuvostoliiton liittolaismaihin Itä-Euroopassa, ja sitä ryhdyttiin käyttämään Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineenä lähinnä Varsovan liiton maissa.
Sanan käyttö Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sana tulee kielenkäyttöön Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa "neuvostovastaisuus" nousi poliittiseen kielenkäyttöön maan johdon omaksuttua toisen maailmansodan jälkeen uuden ulkopoliittisen suuntauksen, kun Suomi oli tehnyt Neuvostoliiton kanssa Moskovan välirauhansopimuksen 1944, Pariisin rauhansopimuksen 1947 sekä YYA-sopimuksen 1948. Maan politiikka sopimusperustaltaan oli puolueetonta, mutta myös periaatteessa ystävällistä Neuvostoliiton suuntaan. Antifasistista teemaa politiikassa ylläpiti lähinnä kansandemokraattinen liike. Myöhemmin kun ulkopolitiikka osoittautui Neuvostoliiton kanssa käydyn bilateraalikaupan poliittiseksi edellytykseksi, alkoi Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisen ulkopoliittisen suunnan vuoksi neuvostovastaisuuden kieltämiseen liittyvän poliittisen korrektiuden vaatimukset laajeta.
Kun 1960-luvulla ulkopolitiikka alkoi saada maan teollistamiseksi ja työllisyysongelmien hoitamiseksi myös kauppapoliittista luonnetta, neuvostovastaisuuskieltoon liittyvän poliittisen korrektiuden vaatimuksella pyrittiin tukemaan myös bilateraalikaupan suotuista kehitystä. Sisäisesti Suomi vakautettiin vuodesta 1968 alkaen tulopoliittisin kokonaisratkaisuin.
Neulanpistopolitiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neuvostovastaisuustabu merkitsi Suomessa pidättyvyyttä Neuvostoliiton olojen arvostelussa yleensä silloinkin, kun siinä olisi voitu vedota muihin tietolähteisiin. Tekniikka, missä neuvostoliittolaisia lähteitä käytettiin Neuvostoliiton arvostelemiseen Suomessa, kutsuttiin neulanpistopolitiikaksi.[1] Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi Uuden Suomen artikkeleissa sitä, että siellä siteerattiin Literaturnaja gazetassa olleita kriittisiä kirjoituksia neuvostotaloudesta tai neuvostoliittolaisesta yhteiskuntaelämästä, mikä oli poliittisesti korrekti tapa, koska kirjoitukset oli hyväksytty julkaistavaksi Neuvostoliitossa ja jo julkaistu. Myös Suomen kuvalehti oli mielipideartikkeleissaan neuvostoskeptinen.
Neuvostovastaisuudesta tuli tässä ilmapiirissä negatiivisesti latautunut käsite, jota kukaan ei halunnut ottaa harteilleen. Neuvostovastaisen leiman saaminen ei edistänyt poliittisten pyrkimysten toteuttamismahdollisuuksia. Ilmiötä alettiin paheksua varsinkin Saksan liittotasavallan kristillisdemokraattisessa lehdistössä, joka teki tunnetuksi termin suomettuminen. Pisimmälle kehitys meni 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella.
Kohteena kaikki paitsi taistolaiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neuvostovastaisuudesta puhuttiin aluksi varsinkin laitavasemmiston piirissä, mutta ajan kuluessa kaikki joutuivat ottamaan kantaa asiaan. Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) koki olevansa ainoa todellinen neuvostoystävä muiden, kuten sosiaalidemokraattien, ollessa avoimesti tai ainakin objektiivisesti neuvostovastaisia. Käytännössä SKDL:llä ja SKP:n enemmistöllä ilmeni ajoittain vaikeuksia suhtautumisessaan Neuvostoliittoon SKP:n vähemmistön suosituimmuusaseman vuoksi.
SKP:n sisäisissä kiistoissa oppositio, taistolaiset, alkoi nähdä neuvostovastaisuutta myös SKP:ssa ja Suomen Kansan Demokraattisessa Liitossa (SKDL). Taistolaiset löysivät tehokkaasti neuvostovastaisuutta kaikkialta yhteiskunnasta ja vaativat jopa neuvostovastaisuuden jonkin asteista kriminalisointia. Neuvostovastaisia kommunisteja olivat ainakin maolaiset (Marxilais-leniniläiset ryhmät) ja Suomen harvalukuiset trotskilaiset.
Neuvostovastaisuudeksi saatettiin katsoa mikä tahansa Neuvostoliittoa vähänkin arvosteleva lausunto tai vain sellaiseksi tulkittu. Muihinkin poliittisiin ryhmiin muodostui jakoja suhtautumisessa Neuvostoliittoon ja neuvostosuhteisiin.
Koska presidentti Urho Kekkonen oli ulkopoliittisen linjan takaaja, vähitellen neuvostokriittinen suhtautuminen käsitettiin myös kekkosvastaisuudeksi.[2]
Suomettumisesta on kirjoitettu verrattain paljon myöhempien presidenttien aikana. Näkökulma on yleensä vain ulko- ja puolustuspoliittinen. Kauppapoliittinen näkökulma on jäänyt vähemmälle huomiolle vaikka Neuvostoliitto osti bilateraalikaupalla jopa viidenneksen Suomen viennin arvosta. Varsovan liiton ja SEV:n ulkopuolisten maiden kanssa Neuvostoliitolla oli bilateraalikauppaa vain Intian kanssa, jota yritettiin järjestää puitetaloudeksi 1970-luvun alussa Indira Gandhin kaudella. Bilateraalikaupan vuoksi Neuvostoliiton läntisistä kauppakumppaneista Suomi oli monena vuonna toisena heti Saksan liittotasavallan jälkeen. Neuvostoliitto osti Suomelta puolueettomuutta tekemällä länteen hitaasti integroituvan Suomen kanssa itselleen kansantaloudellisesti ajoittain epäedullista kauppaa. Ulkopoliittisesti kuitenkin Suomi oli Neuvostoliitolle malliesimerkki erilaisten poliittisten järjestelmien rauhanomaisesta rinnakkainolosta.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jussila, Osmo: "Neuvostovastaisuus" - mitä se on? Kanava, 1985, 13. vsk, nro 6, s. 359-361.
- Skarp, Carl-Erik: Neuvostovastaisuudesta. Ydin, 1985, 19. vsk, nro 4, s. 14-15.
- Vihavainen, Timo: Kansakunta rähmällään : suomettumisen lyhyt historia. Otava, 1991. ISBN 951-1-11397-6
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Lappalainen, Ilkka: Neulanpistot: Suomessa lisääntynyt neuvostovastaisuus huolestuttaa presidenttiä. Maailma ja Me, 1985, nro 6, s. 3. ISSN 0024-8541
- ↑ Yliruusi, Tauno: Kekkosvastaisuus on tasavallan itsepuolustus. Kanava, 1981, 9. vsk, nro 6, s. 366-36.