Olavi Virta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Olavi Virta
Henkilötiedot
Syntynyt27. helmikuuta 1915
Sysmä
Kuollut14. heinäkuuta 1972 (57 vuotta)
Tampere
Ammatti muusikko, elokuvanäyttelijä
Muusikko
Laulukielet suomi,
englanti,
espanja,
italia
Aktiivisena 1939–1966
Tyylilajit tango
jazz
iskelmä
Soittimet laulu, kitara
Levy-yhtiöt Warner Music Finland
Olavi Virta Levytukun toimistossa 1950-luvulla.

Oskari Olavi ”Ola” Virta (vuoteen 1926 Ilmén, 27. helmikuuta 1915 Sysmä – 14. heinäkuuta 1972 Tampere) oli laulaja, näyttelijä ja yksi Suomen eniten levyttäneistä artisteista. Hän levytti vuosina 1938–1966 yhteensä 601 laulua[1], joista monista on tullut suomalaisen iskelmämusiikin klassikoita. Kansa on nimittänyt Virtaa ”Tangokuninkaaksi”, mutta Virtaa markkinoitiin uransa alussa Suomen Bing Crosbynä. Virta esiintyi myös kotimaisissa elokuvissa.

Virta aloitti nuoruudessa soittamalla viulua. Virran lauluihin kuului monipuolista iskelmämusiikkia (muun muassa ”Poika varjoiselta kujalta”, ”Hopeinen kuu”, ”Eva” , ”Kultainen nuoruus” ja "Punaiset lehdet") sekä tangoja (esimerkiksi ”Punatukkaiselle tytölleni” ja ”Täysikuu”). Hän oli myös 1950-luvun alussa Kipparikvartetin 2. tenori, joka tarkoittaa käytännössä Crosbyn kaltaista baritonia. Hän sai myös uransa aikana kolme kultalevyä kappaleista ”Ennen kuolemaa”, ”Tulisuudelma” ja ”La Cumparsita”. Nämä kaikki olivat Kullervon (Tapio Lahtinen) suomeksi sanoittamia.

Koko laulu-uransa aikana Olavi Virta levytti myös omia versioitaan suomalaisista ikivihreistä sävelmistä (esimerkiksi ”Metsäkukkia”) sekä kansainvälisesti tunnetuista tangoista (esimerkiksi ”La Cumparsita”, ”Ennen kuolemaa” ja ”Rakkautta ei se ollut” (Liebe war es nie). Joskus Virta levytti omia versioitaan aikansa tunnetuimmista hiteistä, mikä saattoi olla kohtalokasta aloittelevalle laulajalle, sillä useimmiten kuuntelijat ryhtyivät suosimaan Virran versiota.

Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Olavi Virta sijoittui jaetulle 79. tilalle hiihtäjä Veikko Hakulisen ja kirjastoneuvos Helle Kannilan kanssa. Virta ei ollut mukana alkuperäisellä asiantuntijaraadin kokoamalla listalla, vaan hän nousi lopulliselle listalle yleisöäänten turvin.[2]

Musiikillinen tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Virran isä oli vuonna 1891 syntynyt sysmäläisen suutarin poika Juho Oskari Ilmén. Hänen äitinsä oli vuonna 1889 syntynyt, Karjalankannaksen Koivistolta Helsinkiin muuttanut Ida Grusander. He solmivat avioliiton lokakuussa 1914, ja Olavi oli ainoa lapsi. Virta kastettiin nimellä Oskari Olavi Ilmén, mutta Juho Ilmén suomensi sukunimen Virraksi vuonna 1926. Sisällissodan jälkeen Juho Ilmén tuomittiin puoleksi vuodeksi vankeuteen, jonka hän suoritti Hennalan vankileirillä.[3] Juho Ilménille vankileirikokemukset olivat niin traumaattisia, että hän koki hermoromahduksen ja vapaaksi päästyään alkoi käyttää alkoholia itsetuhoisesti.[4] Olavin ollessa 11-vuotias hänen vanhempansa erosivat.[5]

Olavin isoisä Oskari Ilmén oli aikoinaan esiintynyt muun muassa kuplettilaulajana. Isä Juho puolestaan soitti viulua ja äiti mandoliinia.[3] Olavi itse aloitti pianonsoiton kahdeksanvuotiaana. Vanhempien erottua oli luovuttava pianosta, jolloin Olavi sai isänsä viulun ja soitti jossakin vaiheessa Sörnäisten seurakunnan kamariorkesterissa. Kansakoulun päättötodistuksessa Olavi Virran laulunumero oli 7, todistuksen huonoin[6]. 1930-luvulla Virta pääsi opiskelemaan Dallapé-opistoon ja alkoi keikkailla oppilaista kootun orkesterin kanssa.[7] Tuolloin hän otti myös ensimmäiset laulutuntinsa kanttori Mauno Tammisen ja laulunopettaja Olavi Nybergin johdolla. Virta lauloi 1930-luvun puolivälin jälkeen armeija-aikanaan Karjalan Laulu -nimisessä mieskuorossa ja otti laulutunteja laulunopettaja Nikolai ”Ukko” Schmakoffin johdolla.Hän sai laulunohjausta myös oopperalaulaja Thorild Brödermanilta[8] vuosina 1945–1946.

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930- ja 1940-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Olavi Virta ja yhtye asemiesillassa Helsingin Messuhallissa vuonna 1942.
Alvar Kosunen, Toivo Kärki, Olavi Virta ja Jussi Himanka Jatkosodan rintamalla.

Ammattimuusikoksi Virta ryhtyi vuonna 1937 armeijasta palattuaan ja saatuaan paikan ”Rainbow”-orkesterista laulajana ja kitaristina.[7] Ensimmäiset levytyksensä ”Syysserenadi” ja ”Kun öinen kuu kulkee” Olavi Virta teki jo vuonna 1938 Tauno Marttisen Suomen soitin -orkesterin säestyksellä. Seuraavana vuonna Virta levyttikin jo useita kymmeniä kappaleita ”Bruno Laakko ja hänen orkesterinsa Lepakot” -salanimellä levyttäneen Dallapén solistina. Noista levytyksistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi foksit ”Pihapihlaja” ja ”Teetä kahdelle” sekä jenkka ”Kuljin minä illalla koivikkotietä”.[7] Laulajanura kuitenkin keskeytyi talvisodan alettua. Virta piti rintamalla kitaraa mukana ja toimi samalla jonkinlaisena viihdyttäjänä, vaikka vastaanotto ei aina ollut paras mahdollinen. Vielä välirauhan aikana hän haaveili konserttilaulajan urasta ja suunnitteli jopa opintomatkaa Italiaan, joka jäi taloudellisista syistä toteutumatta. Jatkosodan aikana Virta oli Kannaksen radiossa muun muassa kuuluttajan tehtävissä. Sodan jälkeen hän kehitti esiintymistaitojaan Suomen Filmiteollisuuden Filmikoulussa sekä revyyteatteri Punaisessa Myllyssä.

Uransa alkupuolella Virta sävelsi ja sanoitti itse osan esittämistään kappaleista. Valssinsa ”Yö kerran unhoa annoit” hän levytti ensimmäisen kerran jo sota-aikana vuonna 1942. Myös valssi ”Jää hyvästi armas” ja tango ”Sä et kyyneltä nää” ovat kokonaan Virran käsialaa. Lisäksi hän kirjoitti sanat muun muassa Robert von Essenin tangoon ”Kun ilta ehtii”. 1950-luvun puolella Virta jätti kappaleidensa sanoittamisen muiden tehtäväksi, tyytyen itse vain säveltämään. Virran suosituimpiin kuuluvan tangon ”Punatukkaiselle tytölleni” vuodelta 1952 sanoitti Lauri Jauhiainen. Vuoden 1954 jälkeen Virta ei enää levyttänyt omia sävellyksiään; ilmeisesti hänelle ei työ- ja esiintymiskiireiden takia jäänyt enää aikaa säveltämiseen. Osan itse kirjoittamistaan kappaleista hän levytti vielä uudelleen vuonna 1963.[9]

Marraskuun alussa 1945 Virta avasi Salossa oman musiikkikaupan, jonka hoitajaksi hän palkkasi erään salolaisnaisen. Liikkeen toiminta päättyi kuitenkin jo seuraavan vuoden syksyllä. Vuonna 1950 Virta lähti mukaan Levytukku Oy:n omistajan Niilo Saarikon perustamaan, nuottien painamiseen erikoistuneeseen kirjapainoon. Painolaitos kaatui kuitenkin asioiden huonoon hoitoon jo vuonna 1953.[10]

Liikemiestoimien ja Punaisen Myllyn roolien takia ei Virta 1940-luvun aikana levyttänyt kovin paljon. Vuonna 1946 hän solmi suomenruotsalaisen Irene Henrikssonin (ent. Kaarela, 1926–2007) kanssa avioliiton, josta syntyi kolme lasta.[7] Perheeseen kuului myös Irenen edellisestä avioliitosta syntynyt tytär.[11] Perheen ensimmäinen koti oli Helsingin Taka-Töölössä sijainnut pieni yksiö, josta muutettiin Espoon Westendistä vuokrattuun isoon huvilaan. Talo oli kuitenkin epäkäytännöllinen ja silloiset liikenneyhteydet Helsinkiin hankalat. Niinpä kodiksi vaihtui vuonna 1947 huoneen, alkovin ja keittokomeron käsittänyt, noin 40 neliömetrin asunto Pääskylänkadulla Sörnäisissä. Irene Virta muisteli myöhemmin, että Sörnäisissä vietetyt vuodet olivat aineellisista puutteista huolimatta perheen onnellisinta aikaa.[12]

Samoihin aikoihin Olavi Virran levytysura lähti toden teolla käyntiin. Laulut ”Tähti ja meripoika” (1947) ja ”Sua lemmin kuin järjetön mä oisin” (1947), jotka olivat Virran löytöjä hänen matkaltaan Ruotsiin tuon vuoden syksyllä, ovat nousseet ikivihreiksi. Molempiin hän kirjoitti itse suomenkielisen tekstin. Ensimmäisen omaa nimeään kantaneen orkesterin Virta kokosi vuonna 1949. Vuonna 1952 orkesterin kokoonpanoksi vakiintui Olavi Virta (laulu ja kitara), Pauli Granfelt (viulu ja trumpetti), Matti Viljanen (harmonikka), Alvi Palho (basso) ja Tage Manninen (rummut). Tämän yhtyeen kanssa Virta kävi sekä esiintymislavoilla että levytysstudiossa.[13] Omasta orkesteristaan Virta luopui vuonna 1955, ja sen jälkeen hän toimi kolme vuotta Ossi Runnen orkesterin solistina ja myöhemmin erilaisten vaihtuvien kokoonpanojen kanssa.[14]

Maaliskuussa 1944 Virta lauloi levylle kymmenen Toivo Kärjen säveltämää ja Kerttu Mustosen sanoittamaa sävelmää. Virta ja Kärki olivat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran mahdollisesti jo ennen talvisotaa, ja jatkosodan aikana heidän yhteistyönsä tiivistyi. Syksyllä 1946 Kärki kokosi oman orkesterinsa ja pyysi Virtaa sen laulusolistiksi. Tämä kuitenkin kieltäytyi ja Kärki pestasi hänen tilalleen Henry Theelin, josta tuli moneksi vuodeksi Kärjen sävellysten tulkki. Vuonna 1950 Kärki aloitti yhteistyön Reino Helismaan kanssa ja näkyvänä ilmiönä siitä oli kriitikkojen inhoama rillumarei, josta Virta pysytteli tietoisesti erossa. Virta otti yhteyttä Kärkeen jälleen vuonna 1952, jolloin alkoi kaksi vuotta kestänyt hedelmällinen ja korkeatasoinen levytysjakso. Virran ja Kärjen tiet erosivat uudelleen vuonna 1955, kun Kärki siirtyi Fazerin ja Virta Levytukun tuotantopäälliköksi.[15]

1950-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kipparikvartetti vuonna 1952. Edessä tenorit Auvo Nuotio ja Olavi Virta, takana bassot Kauko Käyhkö ja Teijo Joutsela.

1950-luvulla Virta levytti runsaasti, oli myyntilistojen kärjessä ja esiintyi usein radiossa. Tuona aikana hänen äänensä saavutti tunnistettavan muotonsa, kun hän ryhtyi omien sanojensa mukaan ”laulamaan täysijännitteisesti”. Kipparikvartetissa Virta oli joutunut kilpailemaan ensimmäisen tenorin Auvo Nuotion kanssa, mikä pakotti hänet avaamaan ääntään kunnolla.[16] Aktiivisimmillaan Olavi Virran laulu-ura oli vuosina 1953–1954, jolloin hän vieraili levytysstudiossa harva se päivä. Tuon aikakauden tunnetuimpia levytyksiä ovat muun muassa ”Täysikuu”, ”Mustasukkaisuutta”, ”Sinun silmiesi tähden”, ”Sokeripala”, ”Poika varjoiselta kujalta”, ”Mambo italiano” sekä Armi Kuuselan Miss Universum-kilpailun voiton kunniaksi sävelletty ”Armi” (säv. Erik Lindström), joka toimii edelleen Suomessa järjestettävien missikisojen tunnussävelmänä. Virta teki muutamia levytyksiä myös Harmony Sistersin (”Sinitaivas”, ”Syysunelmia”) ja Metro-tyttöjen (”La Cumparsita”, ”Alfonso”) kanssa. Eniten Virta lauloi Reino Helismaan, Kullervon (Tapio Lahtinen), Lauri Jauhiaisen ja Saukin (Sauvo Puhtila) sanoituksia. Hänen levytystensä sovittajina toimivat enimmäkseen Toivo Kärki, Matti Viljanen ja George de Godzinsky.

Perheen kasvaessa Virran asunto Pääskylänkadulla Helsingin Sörnäisissä tuli ahtaaksi. Taloustilanteensa kohennuttua Virta otti vuonna 1954 pankkilainan ja teki kaupat Kruununhaassa Meritullinkadun ja Rauhankadun kulmassa sijainneen kerrostalon toisessa kerroksessa olleesta huoneistosta. Siinä oli seitsemän huonetta ja keittiö, ja sen pinta-ala oli 175 neliömetriä. Pian muuton jälkeen Virta teetti asuntoon remontin osallistuen siihen kuuluneisiin töihin itsekin. Asunnon erikoisuuksia olivat Suomessa silloin vielä hyvin harvinainen sähkösauna, olohuoneen seinään upotettu 250 litran akvaario ja keittiö, jonka laitteet Virta tilasi Yhdysvalloista. Monet niistä olivat Suomessa ensimmäiset laatuaan. Yksi huoneista oli sisustettu musiikkihuoneeksi, jossa olivat piano, huippuluokan levysoitin ja suuri äänilevykokoelma. Lisäksi Virta hankki asiantuntijoiden opastuksella kotiinsa taidetta, muun muassa Ahti Lavosen maalauksia. Virta oli aidosti ylpeä kodistaan ja esitteli sitä mielellään tuttavilleen.[17]

1950-luvun mittaan Levytukku-yhtiön toimitusjohtajaa Niilo Saarikkoa alkoi harmittaa Fazer-levy-yhtiön ylivoimainen asema Suomen äänilevymarkkinoilla ja niinpä hän tarjosi Fazerille levyttäneelle Virralle paikkaa Levytukun tuotantopäällikkönä. Tällöin Virta saisi itse päättää, mitä levyjä yhtiö tuottaisi ja hän saisi itse valita levytyskappaleensa. Lisäksi hänellä ei olisi kilpailijoita omassa talossa. Tällaisesta tarjouksesta Virta ei voinut kieltäytyä, ja hän aloitti uudessa työssään täydellä tarmolla keväällä 1955. Koska Levytukulla ei ollut kunnollisia yhteyksiä ulkomaille, Virta ja Saarikko päättivät poimia muiden levy-yhtiöiden laulajien tekemistä käännösiskelmien levytyksistä varmat menestysartikkelit, jotka Virta sitten itse levytti. Saarikon liikemiesvaistoa kuvasti myös oivallus ostaa levytyspalveluja Ruotsista, jossa oli saatavissa valmiita orkesteritaustoja ja jossa oli käytettävissä korkeatasoista äänitystekniikkaa. Lisäksi levyjen teko oli Ruotsissa kolmanneksen halvempaa kuin Suomessa. Näin toimien Levytukku nousikin joksikin aikaa merkittäväksi toimijaksi suomalaisilla levymarkkinoilla.[18] Virran ensimmäisiä avauksia Levytukun tuotantopäällikkönä oli myös oman Musiikki-Revyy -lehden perustaminen.[19]

Syyskesällä 1956 Virta toteutti pitkäaikaisen haaveensa tekemällä matkan Yhdysvaltoihin Levytukun toimitusjohtajan Niilo Saarikon kanssa. Matkan tarkoituksena oli paitsi tutustua Yhdysvaltain musiikkitarjontaan, myös periä Levytukun saatavia amerikansuomalaisilta. Mukaan mahtui lisäksi esiintymisiä amerikansuomalaisille. New Yorkissa heidän oppaanaan oli Yleisradion kirjeenvaihtaja ja innokas musiikkimies Jussi Himanka, joka oli Virran tuttava jo sota-ajalta. Himanka esitteli Virralle ja Saarikolle tasokkaiksi tietämiään jazzklubeja, ja yhdellä niistä he tapasivat uuden jazzin uranuurtajiin kuuluneen pianistin ja orkesterinjohtajan Dave Brubeckin. Virran osalta kolme viikkoa kestäneen matkan konkreettisin saavutus oli tuliterän Ford Fairlane -auton osto hänen nähtyään sen erään newyorkilaisen autoliikkeen näyteikkunassa. Auto saatiin vielä saman päivän aikana Suomeen lähdössä olleeseen laivaan.[20]

Huolimatta siitä, että Virran omistaman musiikkiliikkeen toiminta Salossa oli aikanaan jäänyt lyhytaikaiseksi, hänellä oli yhä haave omasta musiikkialan yrityksestä. Elokuussa 1957 Virta perusti Niilo Saatikon taustatuella jälleen oman musiikkikaupan. Myymälä sijaitsi osoitteessa Mannerheimintie 14 vastapäätä Kolmen sepän patsasta. Onnistuneen alun innoittamana Virta avasi syksyn 1957 aikana vielä kaksi muuta musiikkiliikettä Punavuoressa ja Kalliossa.[21]

Alamäki alkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Olavi Virta Kruununhaan-kodissaan vuonna 1956.

1950-luvun kääntyessä lopuilleen Virtaan iski eräänlainen vauhtisokeus. Hänen levynsä hallitsivat myyntitilastojen kärkipaikkoja, hänen keikkansa olivat säännöllisesti loppuunmyytyjä ja rahaa tuntui tulevan hänelle suorastaan kaatamalla. Virta sanoikin kerran yhtyeensä rumpalina toimineelle Manu Teittiselle: ”Rahaa tulee niin, etten tiedä, mihin sitä panisin!”[22] Virta oli parhaissa voimissaan oleva laulaja, jonka menestys olisi vaatinut tehokasta ulkopuolista tuotannonjohtoa. Kuitenkin hän päätti täysin yksin koko ohjelmistostaan ja otti levytettäväkseen kauden menestysiskelmiä kiinnittämättä läheskään aina huomiota siihen, sopivatko ne hänen tyyliinsä vai eivät. Virran Levytukulle tekemien levytysten joukkoon mahtui useita hienoja tulkintoja – esimerkiksi ”Hurmio”, ”Rakkautta ei se ollut”, ”Sateenkaaren tuolla puolen” ja ”Tango Desiree” –, mutta runsaasti myös täysin turhia kappaleita, jotka ovat hänen tuotantonsa heikointa antia.[23]

Suomalaiset äänilevymarkkinat mullistuivat 1950-luvun loppuvuosina ennen kokemattomalla tavalla ja moni merkittävä, toinen toisestaan riippumaton asia tapahtui miltei samanaikaisesti. Vinyylilevyt ja uudet kätevät levysoittimet syrjäyttivät vanhat gramofonit ja helposti särkyvät ”savikiekot”, ulkomaisten äänilevyjen tuontisäännöstely purettiin, italialaiset iskelmät valloittivat maailmaa, iskelmälaulajat nousivat ihailun kohteina elokuvanäyttelijöiden ohi ja suuret ikäluokat alkoivat vaikuttaa levymyyntiin. Mikäli tämä kaikki olisi tapahtunut kymmenen vuotta aiemmin, se olisi sopinut Virralle hyvin. Kilpailevat levy-yhtiöt – etenkin uusia tuulia innokkaimmin tunnustellut Scandia – aistivat muuttuneen tilanteen nopeammin kuin Levytukku, jossa Virta määräsi levytettävistä kappaleista yksin. Virtaa ei tuotantopäällikkönä myöskään – toisin kuin vaikkapa Fazerin Toivo Kärkeä tai Scandian Jaakko Saloa – kiinnostanut uusien laulajakykyjen etsiminen. Samoina vuosina lukuisat naislaulajat valloittivat levymaailmaa. Kun nuorten, hädin tuskin 20-vuotiaiden naislaulajien levytykset nousivat myyntitilastojen huipulle Virran levyjen ohi, hän piti sitä merkkinä laulajan ammattitaidon arvostuksen heikkenemisestä.[24]

Ajan mittaan muukin Levytukun asioiden hoito kävi yhä suurpiirteisemmäksi, ja Virran työpöydän laatikoihin alkoi kertyä avaamattomia kirjeitä ja vastausta odottavia yhteydenottopyyntöjä. Samoihin aikoihin hänen alkoholin käyttönsä alkoi riistäytyä käsistä, vaikka hän uskotteli läheisilleen ja itselleen sen olevan hallinnassa. Virta itse vakuutti käyttävänsä alkoholia vain rentoutumiseen ja esiintymisjännityksen poistamiseen. Virran ”hällä väliä” -tyyli tarttui myös hänen omien musiikkiliikkeidensä henkilökuntaan, ja myymälöistä alkoi hävitä soittimia, äänilevyjä ja rahaa.[25] Eräs Virran levykaupassa työskennellyt nainen tunnusti myöhemmin kavaltaneensa myymälän kassasta useissa erissä yhteensä 150 000 markkaa. Epärehellisiä myyjiä lienee ollut muitakin.[26]

Levytukun oman lehden Musiikki-Revyyn ilmestyminen oli jo pian vauhdikkaan alun jälkeen alkanut kangerrella ja lehteä julkaistiin kaksois- tai jopa kolmoisnumeroina, jotta kaikki vuoden aikana luvatut 12 numeroa saatiin tilaajille.[19] Vastapainoksi joutilaisuuden täyttämille iltapäiville Virta alkoi arkisin viettää aikaansa Hotelli Tornissa, jossa kokoontui muutamien vuosien ajan erikoislaatuinen, helsinkiläisten boheemien muodostama ”Tornin jengi”. Ryhmälle oli tyypillistä runsas alkoholinkäyttö ja tuhlaileva rahankäyttö, ja miltei päivittäinen Tornissa istuminen vieroitti Virtaa hänen perheestään ja haittasi hänen päivätyötään.[27]

Virran pitkittyneet istumiset ravintoloissa ja niiden aiheuttamat laiminlyönnit alkoivat ennen pitkää näkyä Levytukun toiminnassa. Vähin erin Niilo Saarikolle selvisi, ettei Virralla itsellään ollut rahaa sillä tavoin kuin tämä oli pyrkinyt ulospäin näyttämään, vaan Virta eli käytännössä kädestä suuhun. Ennen kaikkea Saarikkoa ärsytti, että omaan erinomaisuuteensa luottanut Virta rohkeni väittää tietävänsä levybisneksestä enemmän kuin Saarikko.[25] Viimeisenä pisarana oli syksyllä 1958 sattunut levytysepisodi. Saarikko antoi loka-marraskuun vaihteessa 1958 potkut Virralle Levytukun tuotantopäällikön tehtävästä, jossa hän oli toiminut keväästä 1955 lähtien, ja myös Veikko Tuomelle koska he olivat lyöneet vetoa siitä kumman versio kappaleesta Kwai-joen silta myy paremmin. Molemmat versiot julkaistiin 5. syyskuuta peräkkäisillä levynumeroilla Philips-levymerkillä. Virta teki omat sanat ja lauloi filmissä käytetyn valmiin taustan päälle, ja tulos oli kamala.[28] Saarikko teki Virralle selväksi, ettei tällä ollut enää asiaa Levytukun toimistoon sen enempää kuin Saarikon Sipoon saaristossa sijainneelle kesämökillekään, jota Virta perheineen oli saanut vapaasti käyttää. Lopputili Levytukusta oli isku, joka suisti Virran elämän ja uran lopulliseen alamäkeen.[29]

Synkkä vuosi 1959

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mistään muusta yksittäisestä tapahtumasta Olavi Virran uran varrella ei ole puhuttu ja kirjoitettu niin paljon kuin yhdestä epäonnistuneesta keikasta Ilomantsissa kevättalvella 1959. Kyseessä piti alun perin olla vain yksi esiintyminen Itä-Suomeen suuntautuneella kiertueella. Yhtyeeseen, joka oli koottu vain tätä kiertuetta varten, kuuluivat Virran lisäksi toinen laulusolisti, vain 17-vuotias Kaarina Heikkinen, saksofonisti Henry Kuhlman, hanuristi Arvo Nyström ja rumpali Manu Teittinen.[30]

Ilta-Sanomissa kerrottiin Ilomantsissa 16. maaliskuuta 1959 tapahtuneesta skandaalista. Lehdelle tietoja antaneen Ilomantsin apulaisnimismiehen mukaan Virta ja hänen orkesterinsa olivat esiintyneet paikallisella työväentalolla humalassa. Aggressiivisesti käyttäytynyt hanuristi Arvo Nyström oli viety putkaan. Jo tuolloin alkoholisoitunut Virta oli tietysti myös vastuussa orkesterinsa kunnosta. Kaiken huipuksi Virran väitettiin häipyneen tapahtumapaikalta illan kassa mukanaan. Ensi hädässä Virta pyrki pelastamaan kiertueensa jatkon antamalla Nyströmille lopputilin ja palkkaamalla tilalle Joensuussa asuneen harmonikansoittajan Esko Könösen.[31]

Hieman myöhemmin sama lehtijuttu julkaistiin miltei sellaisenaan Viikkosanomissa lisämaininnalla, että Virtaa on alettu nimittää mediassa ja yleisön keskuudessa ”laulavaksi lihapullaksi”. Pienistä lehtikirjoituksista paisui Suomen oloissa ennennäkemätön ajojahti, ja kaikki Virran yritykset asioiden todellisen laidan selvittämiseksi kaikuivat kuuroille korville. Skandaali oli vähällä katkaista hänen uransa, ja vuoden 1959 aikana levytyksiä kertyi edellisvuosiin verrattuna erittäin vähän.[32] Yleisradio reagoi tapahtuneeseen omalla tavallaan asettamalla Virran alkuvuodesta 1959 tekemän levytyksen ”Balladi Tom Dooleysta” soittokieltoon.[33] Virrasta elämäkerran kirjoittaneen Hannu Nybergin mukaan Ilomantsin keikan pilannut Arvo Nyström selvisi koko sotkusta huomattavan vähällä verrattuna siihen, millaista vahinkoa tapaus aiheutti Virralle. Nyström ei itse myöhemmin sanallakaan kommentoinut Ilomantsin tapahtumia.[34]

Markku Koski, Peter von Bagh ja Pekka Aarnio kirjoittivat, että Ilomantsin tapauksessa oli toisarvoista, olivatko Virta ja hänen yhtyeensä jäsenet nauttineet alkoholia ennen esiintymistä ja kuinka paljon. Heidän mukaansa hyökkäys Virtaa vastaan olisi tapahtunut myöhemmin jonkin toisen tapauksen yhteydessä, ellei Ilomantsin epäonnistunut keikka olisi antanut siihen aihetta. Myös haukkumanimi ”laulava lihapulla” oli tarkoin harkittu, sillä Virta oli tunnetusti hyvä ruoanlaittaja.[35]

Pian myös hänen perheensä hajosi, kun Irene Virta otti avioeron ja matkusti perheen tyttärien kanssa elokuussa 1959 Tukholmaan, jonne myös poika Pauli seurasi saman vuoden joulun alla. Tosiasiassa avioliiton viimeiset vuodet olivat olleet vain muodollista yhdessäoloa. Olavi Virta oli ollut suurimman osan ajasta poissa kotoa ja Irene Virta tiesi, että hänen miehellään oli toisia naisia. Kaikki hänen yrityksensä saada miehensä muuttamaan elämäntapojaan olivat valuneet hiekkaan. Irenen kysymyksiin miehensä naisseikkailuista Olavi vastasi mykkäkoululla ja ovia paiskomalla.[36] Tunnetuin ja pitkäaikaisin avioliiton ulkopuolinen suhde Virralla oli ollut malli ja näyttelijä Ruth Johanssoniin, joka oli ollut hänen vastanäyttelijänsä Pekka Puupää kesälaitumilla -elokuvassa.[37] Ilomantsin tapahtumien jälkeen Virran kotiin alkoi tulla uhkauskirjeitä ja häiriösoittoja, ja Irene Virta alkoi pelätä lastensakin puolesta.[38]

Skandaalin taustoja selvittämään ryhtyneille musiikkiliikkeiden tavarantoimittajille paljastui viimeistään nyt, että Virta oli edellissyksynä saanut potkut Levytukusta ja Niilo Saarikko oli katkaissut luototuksensa Virralle. Nämä pelästyivät omien saataviensa puolesta ja alkoivat karhuta niitä Virralta, ja lopulta huhumylly tiesi jo kertoa Virran varmasta konkurssista. Tässä tilanteessa päättyi Olavi Virran musiikkikauppojen liiketoiminta, josta lähinnä Irene Virta oli huolehtinut. Pääliike sijaitsi vuosina 1957-1959 Mannerheimintiellä Vanhaa Ylioppilastaloa vastapäätä. Näyteikkunan yläpuolella luki vihrein valokirjaimin OLAVI VIRTA. Virallisesti Oy Olavi Virta & Co Ab luovutettiin konkurssiin 28.1.1964, mutta konkurssi raukesi varojen puutteessa.[32]

Olavi Virran ja Niilo Saarikon yhteistyön päätyttyä tuotantopäällikkö Toivo Kärki otti Virran Fazerin laulajakaartiin loppusyksyllä 1958. Virran levytyssopimus Fazerin kanssa umpeutui kuitenkin vuoden 1959 lopulla, eikä yhtiö ollut enää kiinnostunut jatkamaan yhteistyötä.[39]

Olavi Virta ei pystynyt koskaan unohtamaan perheensä hajoamisen ja taloutensa romahtamisen aiheuttamaa tuskaa, vaikka hän toisille ja itselleen ehkä muuta uskottelikin. Viitaten velkojiinsa ja ulosottoviranomaisiin Virta saattoi julistaa tuttaviensa kesken uhmakkaasti: ”Kaiken muun ne voivat minulta viedä, mutta ääntäni eivät.” Loppuvuoden 1959 ja alkuvuoden 1960 hän pysytteli täysin poissa julkisuudesta. Läheisilleen Virta tunnusti myöhemmin harkinneensa useaan kertaan itsemurhaa häneen kohdistuneen ajojahdin ollessa kiivaimmillaan.[38]

1960-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virta nousi kuitenkin pian uudestaan huipulle solmittuaan levytyssopimuksen Scandia-yhtiön kanssa toukokuussa 1960 ja levyttäen mestarillisia tulkintoja muun muassa aiemmista levytyksistään. Scandian levytyspäällikön Jaakko Salon mielestä Virralla oli vielä paljon annettavaa suomalaiselle iskelmämusiikille, vaikka tämä olikin ajettu sivuraiteelle. Salo sai myös Scandian toimitusjohtajan Harry Orvomaan vakuuttuneeksi asiasta, ja Salon johdolla alettiin etsiä Virralle sopivaa levytysmateriaalia. Virran uran uutta nousua auttoi Scandian moderni studiotekniikka, jonka tarjoamat mahdollisuudet äänittäjä Aarre Elo hallitsi täysin. Yksi suurimmista klassikoista, ”Hopeinen kuu”, levytettiin ensimmäisten kappaleiden joukossa vuonna 1960. Kappaleella ”Angelique”, joka oli ollut Tanskan kilpailusävelmä vuoden 1961 Eurovision laulukilpailussa, Virta sai pitkästä aikaa nimensä levymyyntitilaston kärkeen. Muita Virran Scandian-vuosina syntyneitä levytyksiä ovat esimerkiksi ”Sydänsuruja”, ”Vihreät niityt”, ”Kuinka saatoitkaan”, ”Leirinuotiolla”, ”Kultainen nuoruus”, ”Aamu Airistolla” ja ”Punaiset lehdet” sekä ”lopulliset” tulkinnat kappaleista ”Tähti ja meripoika”, ”Punatukkaiselle tytölleni” ja ”Yö kerran unhoa annoit”. [40] Virtaa imarteli myös se, että monet nuoret laulajat, kuten Eino Grön, Kai Lind ja Reijo Taipale, pitivät häntä isähahmonaan ja esikuvanaan.[41]

Yksityiselämässään Virta oli 1960-luvulla kuitenkin yksinäinen ja masentunut mies. Perhe oli hajonnut, kaikki hänen omalla työllään saavuttamansa konkreettinen omaisuus oli huvennut, ja velkojat ja ulosottoviranomaiset seurasivat hänen kintereillään. Jouduttuaan myymään loisteliaan asuntonsa Kruununhaassa hänen asuinpaikkansa olivat vaihtuneet tuon tuostakin. Ajoittain hänestä tuntui, että elämällä ei ollut enää paljoakaan merkitystä. Vuonna 1962 Virta sai ensimmäisen sairauskohtauksensa, ja hänellä todettiin aikuisiän diabetes ja maksakirroosi. Molempien aiheuttajana oli pitkään jatkunut liiallinen alkoholinkäyttö. Samoihin aikoihin hän sai kahden kuukauden vankeusrangaistuksen rattijuopumuksesta. Rangaistukseen johtanut ajo sattui Espoon Bembölessä elokuussa 1961 ja asia oli esillä Espoon kihlakunnanoikeudessa saman vuoden lokakuussa, mutta Virta valitti saamastaan tuomiosta hovioikeuteen. Virta kylläkin tiesi, ettei tuomio siellä muuksi muuttuisi, mutta hän sai sen täytäntöönpanoa tällä tavoin lykätyksi vuodella. Tuomiota suorittaessaan tammikuussa 1963 Virta poikkesi levyttämässä tangot ”Kun ilta ehtii” ja ”Annabella”.[42]

Virta keikkaili ja teki levytyksiä edelleen ahkerasti 1960-luvun alkuvuosina, mutta sopimuskumppanina hän alkoi olla epäluotettava. Alkoholin nauttimisesta ennen esiintymistä oli tullut tapa, josta hän ei enää halunnut tai voinut luopua. Kesällä 1962 Virta kutsuttiin mukaan Eemelin (Esko Toivonen) ja Reino Helismaan ideoimalle Eemelin saunailta -kiertueelle, mutta hänen tilalleen jouduttiin pian vaihtamaan Matti Heinivaho. Myös kutsut levytysstudioon harvenivat: vuonna 1963 Virta levytti 12 kappaletta, mutta vuonna 1964 enää kaksi. Scandian toimitusjohtaja Harry Orvomaa sanoi irti Virran kanssa solmitun levytyssopimuksen vuonna 1965, minkä jälkeen Toivo Kärki houkutteli Virran tekemään vielä muutaman levytyksen Fazerille. Viimeinen levytys tehtiin 6. kesäkuuta 1966. Kappaleet olivat ”Nyt soita balalaikka” ja ”Sateinen ilta”. Nämä Olan viimeiset levytykset sovitti Arthur Fuhrmann.[43]

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakavan alkoholismin ja sokeritaudin aiheuttama terveyden heikkeneminen ei pilannut Virran ääntä. Pian viimeisen levytyksen jälkeen Virta kuitenkin sai halvauskohtauksen ja joutui yli vuodeksi sairaalaan. Tämän seurauksena hän joutui opettelemaan kaikkien laulujensa sanat uudelleen. Vielä 1960-luvun loppupuolella Toivo Kärki tarjosi Virralle mahdollisuutta uusiin levytyksiin, mitä tämän kunto ei enää kestänyt.[44]

1960-luvun lopulta lähtien varsinkin Hymy-lehti raportoi Virran kuulumisista. Vaikka Virran kunto kuvattiin lehtijutuissa usein todellista huonommaksi, hän halusi niitä tehtävän, koska hän uskoi hyötyvänsä niistä ja saavansa julkisuutta uusille, kuitenkin enimmäkseen epärealistisille suunnitelmilleen. Syksyllä 1969 kerrottiin Virran kaavailemasta Yhdysvaltain-kiertueesta, mutta se kariutui hänen jouduttuaan sairaalaan. Asiaan palattiin keväällä 1970, mutta suunnitelma hautautui vähin äänin. Viralliseksi selitykseksi kiertueen peruuntumiselle esitettiin, että yhdysvaltalainen matkanjärjestäjä ei pitänyt kiinni sopimuksesta.[45]

Virta teki satunnaisia laulukeikkoja vielä 1970-luvun alkuvuosina muun muassa Veikko Tuomen omistamalla Valtatie Kakkonen -tanssilavalla Harjavallassa. Tuomen kertoman mukaan "ensimmäinen laulu meni hyvin, toinen jotenkuten, ja kolmannessa voimat loppuivat kesken". Virran ja Tuomen kohtaamisessa voitiin nähdä kymmenen vuoden takaisen asetelman dramaattinen kääntyminen päälaelleen: entisestä esimiehestä oli tullut omaisuutensa hukannut, terveytensä menettänyt ja toisten hyväkseen käyttämä ihmisraunio, ja entinen alainen oli noussut Suomen menestyneimpiin kuuluvan tanssipaikan isännäksi.[46]

Helmikuussa 1972 Virta sai kutsun Helsingin Seurahuoneelle, jossa hänelle luovutettiin kolme kultalevyä. Hänen vuonna 1953 levyttämiensä kappaleiden ”Tulisuudelma”, ”La Cumparsita” ja ”Ennen kuolemaa” myynti oli ylittänyt 30 000 kappaleen rajan. Virta ei ilahtunut huomionosoituksesta sillä tavoin kuin puuhamiehinä olleet Toivo Kärki ja Vexi Salmi olivat odottaneet, vaan totesi hieman happamasti: ”Jos olen aivan rehellinen, niin kyllä tämä aika kauan kesti.” Kesken tilaisuuden Virta sai vakavan insuliinishokin, mutta paikalle saatiin nopeasti lääkäri ja Virta toipui.[45]

Kesäkuussa 1972 Virralle myönnettiin ensimmäisenä viihdemuusikkona Suomessa valtion taiteilijaeläke. Hankkeen takana olivat toimittaja Stig Framåt (Ilkka Uotila), tuotantopäällikkö Toivo Kärki ja kevyen musiikin tutkija Pekka Gronow. Virta ilahtui asiasta suuresti, koska hän tunsi vihdoinkin saavansa myös valtiovallan virallisen tunnustuksen työstään. Hän ehti kuitenkin nostaa eläkkeestään vain ensimmäisen erän.[47]

Olavi Virran ja hänen vanhempiensa hauta Malmin hautausmaalla Helsingissä. Samaan hautaan on myöhemmin haudattu myös Olavi Virran poika Pauli Virta.

Kuolema, muistomerkit ja elokuva(t)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virta oli asunut Tampereella vuodesta 1964 ja muutti vuonna 1967 sairaalasta päästyään Pispalaan. Virta asui viimeiset vuotensa Hulda Simulan hoivissa, jonka luona hän myös kuoli 14. heinäkuuta 1972. Virran viimeisenä vieraana kuolemaa edeltävänä iltana oli laulaja Teuvo Valo, joka oli Virran hyvä ystävä 1950-luvun alusta asti. Virta oli pyytänyt Valoa jäämään luokseen yöksi, mutta Valo ei voinut jäädä. Aamulla Virta oli poissa. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle Helsinkiin.[48] Siunaustilaisuudessa Malmin isossa siunauskappelissa Virralle jättivät viimeisen tervehdyksensä muiden muassa laulajaystävät Eino Grön, Reijo Taipale, Henry Theel ja Tapio Rautavaara.[49]

Muistomerkit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Virran muistomerkki Elämän Virta (Aimo Taleva, 1984) on Tampereella rautatieaseman läheisessä Posteljooninpuistossa.[50] Kyseessä on ensimmäinen suomalaiselle iskelmälaulajalle omistettu muistomerkki. Abstrakti teos jakoi julkisuudessa mielipiteitä melko voimakkaasti, ja Iltalehti järjesti mielipidekyselyn, johon vastanneista valtaosa hyväksyi ei-näköispatsaan; taustalla oli kirjailija Mika Waltarin muistomerkistä muutamaa vuotta aiemmin käyty polemiikki. Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo kommentoivat mielipidekyselyn tulosta vuonna 1986 julkaisemassaan Iskelmän kultaisessa kirjassa todeten sen olevan ”kiintoisa esimerkki siitä, että valistus ei ole aina niissä kulttuuripiireissä, jotka sen uskovat omistavansa”.[51]

Virran ja hänen musiikkinsa kannatusyhdistys Virtapiiri Ry paljastivat 22. huhtikuuta 2005 Olavi Virran muistomerkin kahvilaravintola Kirjassa Helsingin Kruununhaassa. Virta levytti siellä suuren osan 1950-luvun lauluistaan. Toimiessaan Levytukun tuotantopäällikkönä vuosina 1955–1958 Virta myös valvoi siellä monien muiden laulajien, kuten Tapio Rautavaaran, Veikko Tuomen, Veikko Lavin, Erkki Junkkarisen ja Kalevi Korven levytykset. Julkisivussa sisäänkäynnin kohdalla on muistolaatta, jonka on suunnitellut helsinkiläinen taiteilija Kari Lindström. Muistomerkin otti kaupungin puolesta vastaan apulaiskaupunginjohtaja Ilkka-Christian Björklund.[52]

Virralle on tehty Kimmo Pyykön suunnittelema Hopeinen Kuu -muistomerkki myös hänen synnyinkuntaansa Sysmään. Patsas paljastettiin vuonna 2015, jolloin oli kulunut sata vuotta Virran syntymästä.[53] Saman vuoden heinäkuussa paljastettiin Virran muistolaatta Tampereen Pispalassa osoitteessa Mäkikatu 75, jossa Virta vietti viimeiset vuotensa Hulda Simulan hoivissa. Muistolaatan kustansivat taloyhtiö ja kotiseutuyhdistys Pispalan Moreeni.[54]

Elokuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Timo Koivusalon ohjaama elämäkertaelokuva Olavi Virta sai ensi-iltansa lokakuussa 2018. Nuorta Virtaa näyttelee elokuvassa Lauri Tilkanen.[55] Myös elokuvaohjaaja ja -tuottaja Claes Olsson oli pitkään suunnitellut elokuvaa Olavi Virrasta.[56]

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla Virta oli tuomarina laulukilpailuissa, joihin Irwin Goodman (salanimellä Rock-Williams) osallistui Vexi Salmi lauluntekijänään. He kirosivat Olavi Virran alimpaan helvettiin ja totesivat, ettei Olavi Virran rocktietämyksessä ollut hurraamista.”

Kapellimestari Ossi Runne oli useita vuosia yhteistyössä Olavi Virran kanssa. Vuonna 1955 Levytukun toimitusjohtaja Niilo Saarikko kutsui Runnen yhtiön studiopäälliköksi ja raivasi hänelle työtilan samasta huoneesta, jossa Virta hoiti tuotantopäällikön tehtäviä. Näin Runne ja Virta tapasivat käytännössä päivittäin. Kuitenkaan Runne ei koskaan tuntenut päässeensä Virran todelliseksi ystäväksi, minkä hän on arvellut johtuneen Virran perusluonteesta: tämä ei halunnut päästää ketään liian lähelle. Runnen luonnehdinnan mukaan Virta oli koko uransa ajan – ympärillä pyörineistä ihailijoista ja siipeilijöistä huolimatta – hyvin yksinäinen mies. Samalla tavoin Virtaa on luonnehtinut myös toinen hänen pitkäaikainen muusikkokollegansa Pauli Granfelt.[57] Ossi Runnen mielestä Virralla oli valtavasti yrittämisen halua, mutta samalla Virralta puuttui kyky pitkäjänteiseen asioiden hoitoon. Runnen mukaan Virran mielenkiinto omia musiikkikauppojaan kohtaan lopahti kesken juuri silloin kun olisi tarvittu tarmokasta toiminnan suunnittelua.[58]

1950-luvun lopulle saakka Virran levytykset ilmestyivät niin sanottuina savikiekkoina, sen jälkeen single- ja EP-levyinä. Levy-yhtiöt Finnlevy ja Scandia alkoivat koota Virran parhaita levytyksiä 1960-luvun lopulla LP-levyille ja C-kaseteille, joita ilmestyi 1980-luvulle saakka useita. Finnlevyn vuonna 1976 julkaisema kokoelmalevy Unohtumattomat saavutti timanttilevyyn oikeuttaneen myyntimäärän.[59] Topi Sorsakoski lauloi valikoiman Virran iskelmiä ensimmäiselle albumilleen Hurmio vuonna 1985. Levy-yhtiö Warner Music, jolle Virran levytysten oikeudet siirtyivät sen ostettua Musiikki Fazerin, julkaisi vuosina 1992–1995 kaikki silloin tiedossa olleet Virran levyttämät kappaleet 29 CD-levyn sarjana. Sarjan toimitti etnomusikologi Pekka Gronow ja julkaisua tuki Esittävän säveltaiteen edistämiskeskus (ESEK).[60][61] Uusi Virran levytysten kokonaisjulkaisu ilmestyi vuonna 2013, kun Warner Music julkaisi 24 CD-levyä ja oheiskirjan sisältävän kansion otsikolla Olavi Virta – Laulaja.[62]

Vuonna 1958 Virta levytti kappaleen ”Hymyn suot kelle vain”, joka oli tuolloin tarkoitus julkaista EP-levyllä. Levy jäi kuitenkin julkaisematta ja kappale unohtui levy-yhtiön arkistoon, kunnes se ilmestyi singlelevynä vasta 26 vuotta myöhemmin. Vuonna 1984 kyseinen kappale oli arvioitavana television Levyraadissa, jossa kukaan ei tunnistanut laulajaa. Ohjelman silloinen vakiojäsen Klaus Järvinen tosin kehui Ossi Malisen tekemää sovitusta ja levytyksessä soittaneita muusikoita. Muutama Olavi Virran levytys oli 1960-luvulla ollut Levyraadin ruodittavana Jaakko Jahnukaisen toimiessa juontajana.[63]

Virran harvinaisiin kuuluva levytys on ”La Mer”, jota on löytynyt yksi ainoa savikiekko Sointu-levymerkillä ja se on julkaistu uudelleen Sointu CD-levysarjassa vuonna 1999. Virran julkaisematon levytys "Punaisen hiekan maa" löytyi talvella 2015 Warner Music Finlandin arkistossa. Se on nauhoitettu luultavasti vuonna 1957 Tukholmassa[64].

Olavi Virta oli hyvän ruoan ystävä ja piti myös ruoanlaitosta. Kuitenkin vain harvat tiesivät tästä hänen harrastuksestaan ja niinpä Virta nauttikin tilanteista, joissa hän pääsi yllättämään vieraansa taidoillaan. Muun muassa perheensä vuosittaisen joulukinkun Virta halusi aina valmistaa itse. Keikkamatkoillaan Virta keräsi suuren määrän ruokaohjeita ja talletti ne huolellisesti tarkoituksenaan koota niistä keittokirja. Virralta itseltään kirja jäi toteutumattomaksi haaveeksi ja vasta vuonna 1990 Pauli Virta kokosi isänsä reseptit kirjaksi Keittiötango – Olavi Virran kootut herkut.[65]

Chevrolet Bel-Air, jota valmistettiin 1950-luvun lopulla.

Virran suurimpia intohimoja olivat autot ja autoilu. Uusi ja hieno auto oli hänelle paitsi kulkuväline, myös menestyksen vertauskuva. Virta suosi suurikokoisia ja nopeita amerikkalaisia autoja, joita olivat Ford Fairlane ja Chevrolet Bel-Air.lähde? Kaikki Virran kyydissä istuneet ovat olleet yksimielisiä siitä, että hän oli taitava kuljettaja. Virta nautti ajamisesta ja halusi aina ajaa itse. Väsyneenäkin hän pysäytti auton tien reunaan, otti nokkaunet ja jatkoi ajamista mieluummin kuin olisi päästänyt virkeämmän matkatoverinsa rattiin. Tuttavat näkivät Virran ajotyylissä myös näyttämisen ja pätemisen halua. Keikkamatkoille lähdettiin miltei säännöllisesti myöhässä ja ehtiäkseen ajoissa perille Virran oli ajettava kovaa. Samojen soittopaikkojen toistuessa ja reittien tullessa tutuiksi hän alkoi tavoitella ennätyksiä. Rajusta ajotyylistään huolimatta Virta ei ajanut yhtäkään vakavaa kolaria.[66]

Hymy-lehdelle vuonna 1969 antamassaan haastattelussa Virta sanoi – tapansa mukaan liioitellen – omistaneensa ja ajaneensa uransa aikana loppuun 28 autoa, mutta todellinen luku on alle kymmenen. Autot olivat tiukan tuontisäännöstelyn piirissä koko sen ajan, jonka Virta olisi voinut niitä omistaa. Pauli Virta muisti lapsuudestaan vain neljä autoa, jotka hänen isänsä omisti. Toimittaja Lasse Erola on arvioinut Virralla ehtineen olla kuusi autoa. Virran autoiluharrastus päättyi vuonna 1962, kun poliisi kävi takavarikoimassa hänen viimeisen autonsa Chevroletin Vilppulassa pidetyllä soittokeikalla ulosottovelkojen vuoksi.[66]

Hopeinen kuu kaikkien aikojen iskelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Virran tulkitsema italialaisperäinen ”Hopeinen kuu” (sovitus Jaakko Salo, tenorisaksofonisoolo Seppo Rannikko) valittiin ”Kaikkien aikojen iskelmäksi” Yle Radio Suomen vuonna 2006 järjestämässä yleisöäänestyksessä. "Hopeinen kuu" sai yli kaksikymmentä prosenttia annetuista äänistä.[67] Kalervo Kärki on kirjoittanut:

»Scandialla kävi – taas kerran – hyvä tuuri, kun se sai vuonna 1960 leipiinsä uransa viimeistä nousua tekevän Virran. Tällä oli yhtä ja toista hampaankolossa edellisen vuoden ”laulava lihapulla” -lehdistöhöykytyksen jäljiltä, ja hän oli varmaan päättänyt näyttää, ja näyttikin, ja Scandia, ainainen Hannu Hanhi, korjasi sadon.»

[68]

Säestäväksi yhtyeeksi Salo otti oman keikkakokoonpanonsa ja taustalaulajiksi Brita Koivusen ja Vieno Kekkosen. Suomalaiseen yleisöön vedonneessa Reino Helismaan käännöksessä riipaisee yksin jääneen laulajan surumielinen pohdiskelu kuutamossa meren rannalla. Kappaleen menestys oli suurelta osin myös kehittyneen studiotekniikan ansiota (äänittäjä Aarre Elo). "Hopeinen kuu" ei koskaan saavuttanut missään muualla samanlaista suosiota kuin Suomessa. Italiassakin se oli vain laulu kymmenien samankaltaisten joukossa. [69] Ensimmäisen suomenkielisen, nykyisin täysin unohdetun, levytyksen kappaleesta teki Jorma Lyytinen hieman ennen Virtaa.[70] Myöhemmin ”Hopeisen kuun” ovat levyttäneet monet muutkin suomalaiset laulajat, muun muassa Pasi Kaunisto, Reijo Taipale, Reijo Kallio, Topi Sorsakoski, Tapani Kansa, Kari Piironen ja Juice Leskinen.

Salanimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ovan Erwin
  • Paul Ilmén
  • Oskari Joki
  • Matti Lehto
  • Oskari
  • Salvador Rio
  • Pauli Ström
  • Kaarto Vasa
  • Kaarto Virtanen

Kokoelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvaura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Virta oli myös elokuvanäyttelijä. Hän näytteli seuraavissa filmeissä:

Olavi Virta dokumenttielokuvien esiintyjänä:

  • Iskelmäparaati 1939 (solisti yhtyeessä)
  • Olavi Virta 1972, ohj. Peter von Bagh
  • Olavi Virta 1987, ohj. Peter von Bagh

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Olavi Virran tuotannosta 24 cd:n kokoelma Turun sanomat. 17.9.2013. Viitattu 27.2.2019.
  2. ↑ Jaana Iso-Markku (toim.): Suuret suomalaiset, s. 259. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19538-7.
  3. ↑ a b Pitäjämäki muistelee. Pitäjänmäki-Seura. Viitattu 13.9.2012
  4. ↑ Erola 2005, s. 15.
  5. ↑ Lasse Erola: Olavi Virta ja hänen maailmansa, s. 17. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6914-8.
  6. ↑ Väliaho, Tuomo: ”Viinaa, naisia ja nopeita autoja” – Suomen kaikkien aikojen ykkös­tähden elämä oli kulissien takana täydellistä sekoilua, joka johti vääjäämättömään perikatoon. Helsingin Sanomat, 29.6.2021. Digilehti (maksullinen). Viitattu 29.6.2021.
  7. ↑ a b c d Pukkila-Toivonen, Hanna: ”Oskari Olavi Virta”, Iloinen 1950-luku: Purkkaa, sotakorvauksia ja unelmia, s. 142–145. (Toimittanut Kai Linnilä) Tammi, 2003.
  8. ↑ Hietala, Aki: Laulupedagogi Vilho Kekkonen ja hänen kehittämänsä laulunopetusmetodi opetustyössä, s. 5. (Proseminaarityö) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto / Opettajankoulutuslaitos / Kasvatustiede, 2003. Teoksen verkkoversio (viitattu 27.2.2019).
  9. ↑ Erola 2005, s. 76–77.
  10. ↑ Erola 2005, s. 64–65.
  11. ↑ Hannu Nyberg: Olavi Virta hurmiosta turmioon, s. 51. Helsinki: Into Kustannus, 2015.
  12. ↑ Erola 2005, s. 60.
  13. ↑ Erola 2005, s. 72–73.
  14. ↑ Erola 2005, s. 121.
  15. ↑ Erola 2005, s. 92–94.
  16. ↑ Erola 2005, s. 124.
  17. ↑ Erola 2005, s. 128–131.
  18. ↑ Erola 2005, s. 104–106.
  19. ↑ a b Erola 2005, s. 107.
  20. ↑ Erola 2005, s. 126–127.
  21. ↑ Erola 2005, s. 109.
  22. ↑ Erola 2005, s. 107.
  23. ↑ Erola 2005, s. 106.
  24. ↑ Erola 2005, s. 113–114.
  25. ↑ a b Erola 2005, s. 140–141.
  26. ↑ Erola 2006, s. 110.
  27. ↑ Erola 2005, s. 137.
  28. ↑ Niemi, Tapio: Veikko Tuomen tarina, s. 190. Pilot-kustannus, 2005. ISBN 952-464-393-6
  29. ↑ Erola 2005, s. 141.
  30. ↑ Hannu Nyberg: Olavi Virta – hurmiosta turmioon, s. 300–305. Helsinki: Into Kustannus, 2015. ISBN 978-952-264-440-4.
  31. ↑ Erola 2005, s. 146.
  32. ↑ a b Erola 2005, s. 144–146.
  33. ↑ Erola 2005, s. 147.
  34. ↑ Nyberg 2015, s. 315–316.
  35. ↑ Markku Koski, Peter von Bagh ja Pekka Aarnio: Olavi Virta – legenda jo eläessään, s. 190–191. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1977. ISBN 951-0-0 8683-5.
  36. ↑ Erola 2005, s. 146–147.
  37. ↑ Erola 2005, s. 102.
  38. ↑ a b Erola 2005, s. 146.
  39. ↑ Erola 2005, s. 141.
  40. ↑ Erola 2005, s. 147–148.
  41. ↑ Erola 2005, s. 155.
  42. ↑ Erola 2005, s. 156–157.
  43. ↑ Erola 2005, s. 157–158.
  44. ↑ Erola 2005, s. 160.
  45. ↑ a b Erola 2005, s. 160.
  46. ↑ Tapio Niemi: Veikko Tuomen tarina, s. 261–262.
  47. ↑ Erola 2005, s. 161.
  48. ↑ Helsingin seurakuntayhtymän hautahaku (Oskari Olavi Virta) Hautahaku.fi. Viitattu 26.8.2024.
  49. ↑ Erola 2005, s. 163.
  50. ↑ Elämän virta / Olavi Virran muistomerkki Tampere.fi. Viitattu 12.12.2013.
  51. ↑ Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja, s. 291. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08913-7.
  52. ↑ Nyberg 2015, s. 26.
  53. ↑ Laulajalegenda Olavi Virran muistomerkki paljastettiin Sysmässä ess.fi. 16.5.2015. Viitattu 26.8.2017.
  54. ↑ Ampuja, Eetu: Olavi Virralle muistolaatta – paikalla 400 katsojaa 19.7.2015. Ilta-Sanomat.
  55. ↑ Olavi Virta -elokuvan näyttelijät paljastettiin – näyttävä tähtikaarti! Ilta-Sanomat. 26.4.2017. Viitattu 26.3.2018.
  56. ↑ Olavi Virrasta tekeillä kaksi eri elokuvaa - Claes Olsson harmistui Timo Koivusalon projektista Iltalehti. Viitattu 12.9.2016.
  57. ↑ Erola 2005, s. 122.
  58. ↑ Erola 2005, s. 65.
  59. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1978, s. 395. Helsinki: Otava, 1977.
  60. ↑ Erola 2005, s. 175.
  61. ↑ Nyberg 2015, s. 49–51.
  62. ↑ Nyberg 2015, s. 51.
  63. ↑ Nyberg 2015, s. 124.
  64. ↑ Jarkko Jokelainen: Olavi Virran julkaisematon kappale ilmestyy levyllä. Helsingin Sanomat, 23.2.2015, s. B2. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.2.2015.
  65. ↑ Erola 2005, s. 132–133.
  66. ↑ a b Erola 2005, s. 134–135.
  67. ↑ Hopeinen kuu on kaikkien aikojen iskelmä Yle Uutiset. 3.12.2006. Viitattu 27.2.2019.
  68. ↑ Kalervo Kärki: Sydämeni sävel: Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa, s. 466–467. Helsinki: Mediapinta, 2015. ISBN 978-952-235-888-2.
  69. ↑ Erola 2005, s. 150.
  70. ↑ Jukka Pennanen ja Kyösti Mutkala: Reino Helismaa: jätkäpoika ja runoilija, s. 327–328. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1994.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bagh, Peter von & Koski, Markku & Aarnio, Pekka: Olavi Virta. (3. uudistettu painos. Legenda jo eläessään) Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20343-2
  • Erola, Lasse: Olavi Virta ja hänen maailmansa. Helsinki: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6914-8
  • Jyrki Hämäläinen: Tangokuningas Olavi Virta: mestari särkyneen toiveen kadulla. Helsinki, Otava, 2005 ISBN 951-1-19994-3 (sid.)
  • Niemi, Seija A.: Olavi Virta. Myytin synty. Turku: k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto, 2006. ISBN 951-29-3063-3
  • Hammar, Ilse: Isäni Olavi Virta. Helsinki: Johnny Kniga, 2018. ISBN 978-951-043-409-3
  • Ignatius, Hannu: Muistojen Virta. Rajamäki: Aviador, 2022. ISBN 978-952-381-101-0

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Olavi Virta.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Olavi Virta.
Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Olavi_Virta&oldid=22711000”