Oulun vankileiri

Oulun vankileiri (myös Raatin vankileiri) oli Suomen sisällissodan aikana vuonna 1918 Oulun Raatinsaaressa toiminut vankileiri. Sille oli enimmillään sijoitettuna noin 1 100 punakaartilaista ja työväenliikkeen aktiivia. Kyseessä oli yksi Suomen 13 keskusvankileiristä, joille punavangit kesäkuun alusta lähtien keskitettiin. Raatinsaareen päätyivät Oulun ja Lapin läänien pienemmillä leireillä olleet punaiset. Touko-kesäkuun vaihteeseen saakka Oulun vankileirillä oli myös noin 1 000 Venäjän armeijan sotilaista.

Ensimmäiset vangit

Vangittuja punakaartilaisia Oulun lyseon tiloissa.

Valkoiset saivat 3. helmikuuta 1918 päättyneen Oulun taistelun jälkeisinä päivinä yhteensä noin 850 vankia. Antautuneiden punakaartilaisten ohella vangittiin 55 taisteluihin osallistunutta Venäjän armeijan sotilaista sekä 20 hallituksen asepalveluksesta kieltäytynyttä suomalaista. Vangittuihin kuului lisäksi viitisenkymmentä naista, joista osa oli pidätetty venäläisten kasarmeista ilmeisesti prostituoituina. Naisten joukossa oli myös kansanedustaja Yrjö Mäkelinin puoliso Ellen ja 16-vuotias tytär Gertrud. Heistä Ellen sai myöhemmin kolmen ja Gertrud kahden vuoden pituisen kuritushuonetuomion.

Vankeja sijoitettiin aluksi ympäri kaupunkia muun muassa paikalliseen elokuvateatteriin sekä Oulun lyseon tiloihin. Punakaartin johtohenkilöt ja Oulun työväenneuvoston jäsenet vangittiin Oulun lääninvankilaan sekä lääninhallituksen talon kellariin. Heidän joukossaan oli muun muassa Yrjö Kallinen, vaikka tämä ei osallistunut taisteluihin, eikä vakaumuksellisena pasifistina kantanut edes asetta.

Vankileirin perustaminen ja toiminta

Raatin vankileiriä alettiin muodostaa tilanahtauden vuoksi saaren itäosassa sijainneelle venäläisten kasarmialueelle 20. maaliskuuta. Raatinsaaren kasarmit oli rakennettu ensimmäisen maailmansodan alkaessa merivartioaseman tarpeisiin. Oulussa olleet joukot olivat vastuussa Pohjanlahden rannikon vartioinnista. Vangit sijoitettiin tupiin, joissa kussakin joutui asumaan 40–140 miestä. Leiriä ympäröi piikkilanka-aita. Kasarmirakennuksista ei ole jäänyt jäljelle mitään dokumentteja, joten esimerkiksi niiden kokoa ei tiedetä. Vankileirin päällikkönä toimi aluksi V. O. Juvelius, joka nimitettiin 23. huhtikuuta punavangeista vastanneen Sotavankilaitoksen johtajaksi. Hänen jälkeensä tehtävään nimitettiin oululainen maanmittausinsinööri H. G. Thomé.

Vankien ruokahuolto oli koko ajan heikkoa ja he joutuivat elämään lähes aliravittuina. Vähäinenkin ruoka oli usein laadultaan ala-arvoista. Tilannetta helpotti leirin ulkopuolelta toimitetut ruokapaketit, jotka tosin olivat osan aikaa kiellettyjä. Niitä saatiin kuitenkin toimitettua perille vartijoiden leväperäisyydestä johtuen. Toukokuun lopusta lähtien vartioinnista olivat huolehtineet suojeluskuntalaisten sijasta asevelvolliset, joilla yleensä oli samanlainen tausta kuin heidän vartioitavillaankin. Vankiviranomaisten arvioiden mukaan suuri osa asevelvollisista oli "punaisia mieleltään". Vartijat saattoivat vankeja myös leirin ulkopuolelle pakkotyöhön ja antoivat toisinaan näiden kulkea niin vapaasti, että heillä oli jopa mahdollisuus asioida kaupungilla.

Vankien määrä Raatissa oli suurimmillaan hieman yli tuhat. Valtiorikosoikeus aloitti toimintansa Oulussa 19. kesäkuuta, jolloin vankien määrä alkoi vapauttavien tuomioiden johdosta tasaisesti laskemaan. Raatin vankileiri päätettiin lakkauttaa jo heinäkuun alussa ja kaikki jäljellä olevat 263 tuomittua siirrettiin Tampereen vankileirille elokuun puolivälissä. Vankeja tuli kuitenkin Ouluun vielä tämän jälkeenkin valtiorikosoikeuden tuomittavaksi. Lisäksi Raattiin siirrettiin muilla leireillä olleita oululaisia. Syyskuun ensimmäisellä viikolla saapui vielä 42 Ruotsin internointileireillä ollutta punakaartilaista, mutta leiri suljettiin ilmeisesti lopullisesti syyskuun aikana.

Kuolleisuus ja muistomerkki

Jouko Toiviainen, Raatin punavankileirin muistomerkki, 1988.

Kuolleisuus Oulun vankileirissä oli Suomen leirien pienimpiä. Pahimmilla leireillä, kuten Tammisaaressa tai Lappeenrannassa se oli jopa 20–30 %, mutta Oulun kuolleisuus oli vain noin 4 %. Suomen sotasurmat 1914–1922 -tietokannan mukaan kuolleita oli 46, joidenkin lähteiden mukaan taas 49. Teloitettuja heistä oli ilmeisesti 9 ja loput kuolivat nälkään tai kulkutauteihin. Raatin vankileirin pientä kuolleisuutta on selitetty sillä, että muista leireistä poiketen vankeja käytettiin pakkotyössä, jolloin heille oli pakko antaa suurempia ruoka-annoksia.

Oulun vankileirin muistomerkki sijaitsee saaren länsilaidalla. Vuonna 1988 paljastettu teos on kuvanveistäjä Jouko Toiviaisen tekemä.

Venäläiset vangit

Useita eri kansallisuuksia edustaneita venäläisiä sotilaita oli Oulussa yli tuhat, mutta heistä vain sotatoimiin osallistuneet olivat varsinaisesti Raatin vankileirillä. Muut saivat oleskella omissa kasarmeissaan, joista heidät päästettiin lähtemään Helsingin kautta Venäjälle touko-kesäkuun vaihteessa. Oulun taisteluihin osallistuneet siirrettiin kevään aikana Helsinkiin Isosaaren vankileirille.

Oulussa oli vangittuna myös Neuvosto-Venäjän lähettiläs Lev Kamenev, joka oli Lev Trotskin lanko. Häntä pidettiin punaisten johtohahmojen tavoin lääninvankilassa. Kamenev oli pidätetty Ahvenanmaalla 20. maaliskuuta 1918 matkallaan Isosta-Britanniasta Pietariin. Oltuaan ensin parin kuukauden ajan Kastelholmassa ja Vaasassa hän päätyi lopulta touko-kesäkuun vaihteessa Ouluun. Kamenev sai lääninvankilassa erityiskohtelua muun muassa ruokahuollon suhteen ja sai vastaanottaa elintarvikkeita Ruotsin konsulilta. Hän oli Oulussa heinä-elokuun vaihteeseen saakka. Kamanev vaihdettiin lopulta 3. elokuuta 1918 Pietarissa vangittuina olleisiin suomalaisiin, joihin kuului muun muassa taidemaalari Hugo Backmansson.

Lähteet

• Ala-Häivälä, Kai: "Vankina valkoisten – Oulun vankileiri 1918" (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston historian laitos, 2000.