Etrich Taube

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Rumpler Taube)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jeannin Stahltaube, Technikmuseum Berlin
Jeannin Stahltaube

Taube (Kyyhkynen) on ensimmäisen maailmansodan yksitasoinen tiedustelulentokone, josta oli useita versioita.

Kehittäminen ja valmistus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalainen insinööri Igo Etrich suunnitteli ensimmäisen vetävällä potkurilla toimivan yksitasonsa vuonna 1909 ja ensimmäisen Tauben prototyypin vuonna 1910. Seuraavana vuonna Etrich myi Edmund Rumplerin omistamalle Rumpler Luftfahrzeugbaulle koneen lisenssivalmistusoikeuden, ja niinpä Rumpler valmistikin useimmat ennen sodan puhkeamista rakennetut Taubet.

Vuodesta 1911 alkaen tuotetut lentokoneet vaihtelivat sekä mitoiltaan että muilta ominaisuuksiltaan, mutta vuonna 1912 ilmaantunutta kaksipaikkaista sotilaskonemuunnosta voitaneen pitää tyypillisenä Rumplerin tuottamana Taubena jo senkin vuoksi, että sitä käytettiin eniten.

Sodan alkaessa 4. elokuuta 1914 Italian, Saksan ja Itävalta-Unkarin ilmavoimilla oli käytössään Taubeja tähystys- ja koulukoneina. Moni myöhemmin kuuluisaksi tullut saksalainen hävittäjälentäjä opetteli lentämisen alkeet juuri tällä konetyypillä. Siviilikoneina olleet Taubet pakko-otettiin armeijalle ja laaja tuotanto-ohjelma pantiin alulle.

Näihin aikoihin Rumplerin kanssa lisenssimaksuista syntyneen riidan seurauksena Etrich luopui oikeuksistaan koneen patenttiin ja salli siten mallin vapaan valmistuksen. Tämä johti erilaisten Taube-koneiden laajaan tuotantoon Saksassa Albatrosin, D.F.W.:n, Gothan, Halberstadtin, Jeannin, Kondorin, Kriegerin, L.V.G.:n, Lubeck-Travemunden ja Rumplerin tehtailla. Kaikkiaan koneita valmistettiin noin viisisataa kappaletta.

D.F.W.:n ja Jeannin rakentamissa lentokoneissa runko oli teräsvahvisteinen, josta syystä niitä kutsuttiin nimellä StahlTaube, Teräskyyhky. Saksalaisvalmisteisten koneiden moottorien tehot vaihtelivat 70 hv:sta 120 hv:aan. Yleisimmin esiintyi voimalaitteena 100 tai 120 hv:n Mercedes- tai Argus-rivimoottori.

Itävälta-Unkarilla oli käytössään kaksi versiota: 85 hv:n Austro-Daimler -moottorilla varustettu A.I, jossa jäähdytin sijaitsi moottorin päällä, ja 120 hv:n Austro-Daimler -moottorilla varustettu A.II, jonka jäähdytin oli moottorin edessä.

Konetyypin käyttö sodassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1914 Taube hankki nopeasti kunniaa ja mainetta, kun saksalaiset saivat sen avulla varoituksen venäläisten liikkeistä Tannenbergin taistelussa. Saman kuun lopulla luutnantti von Hiddesen pudotti Taubestaan erän pieniä pommeja Pariisiin. Kuuluisuutta lisäsivät myös Saksan Tsingtaun (Kiina) ja Tanganjikan (Afrikka) varuskuntien Taubet. Kiinan yllä Taube otti yhteen japanilaisten koneiden kanssa. Tsingtaun antauduttua lentäjä Hans Pluschow pakeni USA:n kautta Saksaan ja hänen kirjaansa Kiinan taisteluista ja pakomatkasta levitettiin laajalti myös Saksan ulkopuolelle, muun muassa Suomeen.

Suomen sisällissodassa mustilla rautaristeillä koristetun Tauben nähtiin lentävän punaisten valtaaman Helsingin yllä 9. maaliskuuta vuonna 1918.[1]

Taube saksalaisessa postimerkissä

Lentokoneena Taube oli vakaa ja sen ohjausominaisuudet olivat hyvät. Vaikka lentokone oli sodan syttyessä jo neljä vuotta vanha, sen saavutusarvot eivät olleet lainkaan huonot vuosien 1914-1915 muihin konetyyppeihin verrattuna.

Tauben ongelmana oli huono ketteryys. Koska koneesta puuttui myös aseistus - tosin miehistöllä oli mukanaan revolveri tai ratsuväen kivääri - niin sillä oli vain vähän käyttöä rintamalla enää keväällä 1915. Taube pysyi tämän jälkeen vuoden, parin ajan erittäin käyttökelpoisena harjoituskoneena.

Tekniset tiedot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rumbler Tauben piirustukset vuodelta 1911
  • Ensimmäinen lento: 1910.
  • Moottori: yksi 100 hv:n vesijäähdytteinen Mercedes D.I-rivimoottori.
  • Jänneväli: 14,35 m.
  • Pituus: 9,85 m
  • Korkeus: 3,15 m
  • Lentoonlähtöpaino: 870 kg
  • Suurin nopeus: 115 km/h merenpinnan tasalla
  • Käytännöllinen lakikorkeus: 3000 m
  • Toiminta-aika: 4 h
  1. Kivijärvi, Erkki: Suomen vapaussota 1918. Ensimmäinen osa. Tapahtumat Helsingissä, s. 21-22. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.