Sielusta
| Sielusta | |||||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Περὶ ψυχῆς | |||||||||||||||||||||||
 Teoksen ensimmäinen sivu Immanuel Bekkerin laitoksesta vuodelta 1837. |
|||||||||||||||||||||||
| Alkuperäisteos | |||||||||||||||||||||||
|
|||||||||||||||||||||||
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|||||||||||||||||||||||
Sielusta (m.kreik. Περὶ ψυχῆς, Peri psykhēs, lat. De anima) on Aristoteleen psykologiaa käsittelevä teos. Se hahmottelee hänen filosofiansa koskien elävien olentojen mieltä ja sielua. Se keskittyy erilaisiin sieluihin, joita on erilaisilla elävillä olennoilla. Sieluja erottavat ne elämänprosessit, jotka eliöt käyvät läpi. Näin kasveilla on kyky ravita itseään ja lisääntyä, mikä on vähimmäisvaatimus kaikille eläville eliöille. Ihmistä alemmilla eläimillä on lisäksi kyky aistia ja liikkua. Ihmisillä on kaikki nämä ja lisäksi kyky ajatella.
Aristoteleen käsitys ”sielusta” (psykhē) on vain kaukaista sukua niille ajatuksille, jotka käsitteeseen nykyään usein liitetään. Hän katsoi, että sielu on elävien olentojen muoto tai olemus. Näin sielu ei ole erillinen siitä ruumiista, jossa se on, eikä sillä ole itsenäistä olemassaoloa. Eliöstä tulee eliö juuri siksi, että sillä on sielu, ja näin ajatus ruumiista ilman sielua tai sielusta ilman ruumista on yksinkertaisesti mahdoton. Aristoteles kuitenkin spekuloi, että jotkut sielun osat – järkiosa – olisi mahdollista ajatella oleviksi ilman ruumista, mutta muita osia ei. Joka tapauksessa ajatus on kaukana myöhemmin sieluun liitetystä ajatuksesta jonkinlaisesta henkisestä substanssista, joka ”asuttaa” ruumista. Jotkut kommentaattorit ovatkin ehdottaneet, että Aristoteleen käsite ”sielu” olisikin parempi kääntää esimerkiksi ”elämänvoimaksi”.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sielusta on kirjoitettu todennäköisesti vuosien 334 ja 323 eaa. välisenä aikana.[1]
Aivan kuten Plotinoksen Enneadien aineistosta muodostettiin keskiajalla arabiankielinen parafraasi nimeltä Aristoteleen teologia, jossa uusplatonistinen ajattelu yhdistettiin Aristoteleen metafysiikkaan, samoin Aristoteleen Sielusta-teoksesta muodostettiin arabiankielinen parafraasi, johon yhdisteltiin aineksia Plotinokselta.[2] Näin näihin arabiankielisiin Aristoteles-teksteihin perustuva myöhempi islamilainen ja eurooppalainen ajattelu saivat paljon vaikutteita uusplatonismista.
Sisältö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sielusta on jaettu kolmeen kirjaan.
Kirja I käsittelee aiempien filosofien käsityksiä ja rajaa tutkimuksen aluetta ja menetelmiä. Aiempien filosofien käsityksistä kirja käsittelee erityisesti Demokritoksen atomistista sieluteoriaa, pythagoralaista ajatusta sielusta ilmassa olevina hiukkasina, Anaksagoraan ja Empedokleen ajatuksia, Platonin Timaioksessa esittämää käsitystä, käsitystä sielusta harmoniana sekä muun muassa Ksenokrateen kannattamaa ajatusta sielusta lukuna.
Sielua koskevan tutkimuksen alaan kuuluvat Aristoteleen mukaan mm. sen tutkiminen, mihin lajiin sielu kuuluu, esimerkiksi onko se substanssi; onko sieluja yksi vai monta; onko sielussa osia; sekä sielulliset vaikutukset (eli tunteet) ja sielun suhde liikkeeseen. Aristoteles toteaa, että ”sielu on elävien olentojen prinsiippi” (arkhē tōn zōōn, 402a6–7) eli niiden olemassaolon ensimmäinen tekijä ja syy.
Kirja II sisältää sielun jaon kolmeen osaan sekä sen käsittelyn, kuinka nämä osat liittyvät organismien elämään. Sielun määritelmäksi muodostuu: ”sielu on substanssi elämään kykenevän ja elimillä varustetun luonnollisen kappaleen muotona ja ensimmäisenä aktuaalisuutena”.[3][4] Aristoteles käsittelee laajemmin kasveille ja eläimille yhteistä ”ravitsevaa sielua” ja eläimille ominaista ”aistivaa sielua”. Kaikilla elävillä olennoilla, sekä kasveilla että eläimillä, täytyy olla kyky ravita itseään ja lisääntyä samaa lajia olevien elävien kanssa. Samoin kaikilla eläimillä on kyky aistia, ja näin niillä on vähintään tuntoaisti, minkä hän katsoo olevan myös muiden aistien edellytys, sekä kyky tuntea nautintoa ja kipua, mikä on yksinkertaisin aistimuksen laji.
Jos eläimet voivat tuntea nautintoa ja kipua niillä on myös halu. Sen lisäksi joillakin eläimillä on muita aisteja (näkö, kuulo, maku) ja joidenkin kyky aistia on kehittyneempi (kyky erottaa kappaleita monimutkaisemmilla tavoilla, pelkän nautinnon ja kivun aistimisen lisäksi). Aristoteles käsittelee sitä, kuinka tämä toimii.
Näiden lisäksi joillakin eläimillä on muistamisen, mielikuvituksen ja itsensä liikuttamisen kyky. Kirja sisältää joitakin mielenkiintoisia näkemyksiä eläimistä ja niiden kyvystä liikkua. Aristoteleen mukaan sielu saa aikaan tämän kyvyn, ollen näin liikkumisen ja liikkumattomuuden alkusyy eli prinssiippi. Kun jokin tuntee halua, se saa aikaan tämän liikkeen kohti tämän haluamaa asiaa.
Kirja III käsittelee rationaalista sielunosaa eli järkisielua, joka kuuluu vain järjellisille eläimille eli ihmisille ja on näin ihmisen ominaispiirre ja hänet muista eläimistä erottava tekijä. Myöhemmät osat kirjasta palaavat aiempiin aiheisiin antaen osittain ristiriitaisia vastauksia. Jotkut ovat päätelleet tästä, että nämä kirjat eivät olleet alun perin osa teosta ja että ne on liitetty siihen myöhemmin erehdyksessä. Näihin sisältyy muun muassa tunnettu osio ”aktiivisesta” tai ”toimivasta intellektistä”.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Sihvola, Juha: Selitykset teokseen Aristoteles 2006, s. 171.
- ↑ Arnzen, Rüdiger: Aristoteles' De anima: eine verlorene spätantike Paraphrase in arabischer und persischer Überlieferung. Leiden: Brill, 1998. ISBN 9004106995 (saksaksi)
- ↑ Aristoteles: Sielusta 412a12–22.
- ↑ Sihvola, Juha: Selitykset teokseen Aristoteles 2006, s. 189.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomennos
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Aristoteles: Sielusta. Teoksessa Teokset V. (Suomennos Kati Näätsaari, selitykset Juha Sihvola) Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-546-0
Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Aristotle; Hett, Walter Stanley (toim.): On the Soul. (Loeb Classical Library) Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1957. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.
- Ross, William David (toim.): Aristotelis De anima. (Oxford Classical Texts) Oxford: Oxford University Press, 1956. ISBN 019814508X Kreikankielinen alkuteksti.
Kommentaareja ja tutkimuskirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Brentano, Franz Clemens: Die Psychologie des Aristoteles, insbesondere seine Lehre vom nous poietikos. Mainz: F. Kirchheim, 1867. Teoksen verkkoversio.
- Durrant, Michael (toim.): Aristotle’s De Anima in focus. London: Routledge, 1993. ISBN 0-415-05340-4
- Hicks, R. D.: Aristotle. De Anima. Cambridge: Cambridge University Press, 1907. Teoksen verkkoversio.
- Nussbaum, Martha C. & Oksenberg Rorty, Amélie (toim.): Essays on Aristotle’s De Anima. Oxford: Clarendon Press, 1992.
- Polansky, Roland: Aristotle’s De anima. Cambridge: Cambridge University Press, 2007.
- Thomas Aquinas: Commentary on Aristotle’s De Anima. (Translated by Kenelm Foster and Sylvester Humphries) New Haven: Yale University Press, 1951. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Teos
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ἀριστοτέλης: Περὶ Ψυχῆς (muinaiskreikaksi) (kreikaksi)
- Aristotle: On the Soul (Arkistoitu – Internet Archive), käännös J. A. Smith (englanniksi)
Muuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Shields, Christopher: Aristotle’s Psychology The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)