Suokauris
| Suokauris | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Sorkkaeläimet Artiodactyla |
| Heimo: | Hirvieläimet Cervidae |
| Alaheimo: | Kauriit Capreolinae |
| Suku: |
Blastocerus Wagner, 1844 |
| Laji: | dichotomus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Blastocerus dichotomus |
|
 Suokauriin levinneisyysalue |
|
| Katso myös | |
Suokauris eli suohirvi (Blastocerus dichotomus)[2][3] on Etelä-Amerikassa elävä sorkkaeläinlaji. Se on Etelä-Amerikan kookkain hirvieläin. Laji elää Amazon-joen eteläpuolisilla kosteikkoalueilla vesi- ja rantakasveja syöden yksin tai pieninä laumoina. Sen elintavoista on toistaiseksi vain vähän tietoa. Suokauriit ovat vähentyneet etenkin elinympäristön häviämisen takia.
Etymologia ja evoluutio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suokauris on sukunsa, suokauriit (Blastocerus), ainoa laji[4]. Tieteellinen sukunimi tulee kreikasta. Blastos tarkoittaa versoa tai nuppua ja keras eläimen sarvea.[5] Lajinimi tulee sanoista Dikhe (kaksi tietä) ja tome (terävä). Lajinimi liittyy myös sarviin, sillä dichotomus viittaa dikotomiseen eli halkihaaraiseen haaromistapaan, jossa sarvirungosta erkanee kerralla kaksi samanpituista piikkiä.[5][6] Lajin espanjankielisiä nimiä ovat Ciervo De Los Pantanos ja Ciervo Marismeño,[1] ja paikallisen guaranin kielen nimitys on güazu-pukú.[7]
Suokauriin esivanhemmat levisivät Etelä-Amerikkaan noin kolme miljoonaa vuotta sitten Panamankannaksen muodostuttua Amerikkojen välille. Lajin pleistoseenikautisia fossiileja on löydetty Brasiliasta ja Argentiinasta[7]. Geneettisen tutkimuksen mukaan sen esi-isät erkanivat muista hirvieläimistä ehkä jo ennen kannaksen muodostumista.[8] Puuttuvista fossiililöydöistä huolimatta on esitetty myös teoria, jonka mukaan suokauris ja muut Etelä-Amerikan hirvieläimet polveutuvat valkohäntäkauriiden Odocoileus-suvusta. Suokauriin lähimpiin sukulaisiin kuuluvat joka tapauksessa piikkokauriit (Mazama), pudu, chilenkauris ja pampakauris. Vain pampakauriilla ja suokauriilla on sieraimissa hajurauhaset.[7] Suokauriin ja pampakauriin sukulaisuudesta voi myös kertoa läheinen kromosomimäärä, pampakauriilla niitä on 68 ja suokauriilla vain kaksi vähemmän.[8][9]
Koko ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suokauriin ruumiin pituus on 180–195 cm.[5] Säkäkorkeus on 110–120 cm ja paino 100–150 kg. Suokauriin sarvet haarovat sekä etuhaarakkeen että päähaaran latvasta. Sarvirunko on noin 60 cm pitkä, ja piikkejä on yhteensä kahdeksan.[10] Sarvirungosta erkanevat piikit ovat samanpituiset.[6] Sarvet painavat keskimäärin noin 2 kiloa. Ne putoavat epäsäännöllisesti ja voivat säilyä kauriilla jopa kaksi vuotta.[11]
Suokauriin turkki on hieman takkuinen.[5] Se on kesäisin kirkkaan punaruskea ja muuttuu talvella himmeämmäksi. Vatsapuoli ja kaulan alaosa ovat vaaleampia.[5] Jalkojen alaosan musta karvoitus tuo mieleen mustat polvisukat. Myös turvan ympärys ja hännän alapinta ovat mustat. Suurten korvalehtien sisäpinnat ovat tiheään valkokarvaiset.[6] Silmiä ympäröi heikosti valkea karvoitus.[11] Häntä on punertavan oranssi, tuuhea ja 10–15 senttiä pitkä.[12] Sorkankynnet ovat 7–8 cm:n pituiset, ja sorkkien varpaanvälejä yhdistää ihopoimu. Varpaita levittämällä suokauris pystyy lisäämään sorkkien kantavaa pintaa.[6] Kehittyneen takaosansa ansiosta suokauris on hyvä hyppäämään, mikä on nopein tapa liikkua vedessä.[11] Hampaita on yhteensä 32. Lajilla on hajurauhaset takajalkojen sorkkien välissä, nilkassa ja sieraimissa.[7]
Levinneisyys ja elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suokaurista tavataan nykyään Amazon-joen eteläpuolella Argentiinan itäisistä keskiosista ja maan koillisosista, Brasilian läntisistä keskiosista ja eteläosista, Bolivian itäosista ja Perun kaakkoisosista. Lajia tavattiin aiemmin myös Uruguayssa, mutta viimeisin havainto on vuodelta 1958, ja sen uskotaan nyt hävinneen maasta.[1]
Eniten suokauriita on Brasiliassa, jossa on arvioitu olevan 41 000 suokaurista, runsaimmin Pantanalissa[10]. Argentiinassa elää arviolta 2 000 eläintä lähinnä Iberán suoalueilla, Formosan maakunnassa ja Paranán suistossa. Bolivian suokauriit elävät useina populaatioina Benin alueella ja Noel Kempff Mercadon kansallispuistossa sekä Pampas Heathissä. Paraguayssa sitä tavataan harvakseltaan pääasiassa Yacyretán alueella, ja pieni kanta elää Perun Pampas del Heathissä.[1]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suokauriin elinympäristöä ovat nimensä mukaisesti vesiperäiset alueet, kuten alavat tulvatasangot, suistot,[6] savannit, ja kosteat metsät. Ne elävät pääasiassa pysyvän veden läheisyydessä ja suosivat paikkoja, joissa on puolisen metriä vettä, mutta voivat kahlata yli metrinkin syvyisillä alueilla. Mikäli veden korkeus nousee liian korkealle kauriit siirtyvät pois. Ne suosivat alueita, joista ne löytävät paljon suojapaikkoja, kuten pitkää heinikkoa ja kaislikkoa.[11] Laji voi elää myös vuoristoalueilla, mutta se voi johtua ihmisten pyynnistä, joka on ajanut hirvet turvallisemmille alueille.[12]
Elintavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suokauriiden elintavoista on vain niukasti tietoa. Ne pysyttelevät päiväsaikaan tiheiden pensaiden tai korkeiden ruovikoiden suojassa ja lähtevät avoimemmille paikoille laiduntamaan tavallisesti vasta hämärän tultua. Myös päivisin liikkumista esiintyy joissain suokaurispopulaatioissa, riippuen vuodenajoista ja metsästyspaineesta.[12][6] Ne elävät yksin tai 2–5 yksilön perheryhminä, joka käsittää tavallisesti aikuisen uroksen, muutaman naaraan ja niiden poikaset[12][5]. Niitä tavataan joskus suurempinakin joukkoina. Sadekautena eläimet ovat levittäytyneet laajalle, mutta pakkaantuvat kuivalla kaudella veden vähennyttyä tiheämpään. Urosten elinpiirit ovat suurempia kuin naaraiden. Paraná-joen valuma-alueella suokauriiden tiheys oli vuosina 1995 ja 1996 0,50–0,54 eläintä neliökilometriä kohden.[12] Koska suokauriit valitsevat elinpiirinsä vedenkorkeuden vaihtelun mukaan, ne eivät ole pysyviä. Upottavat suoalueet antavat turvaa suokaurista saalistavilta puumilta ja jaguaareilta. Sarvien putoaminen ei ole sidottuna vuodenaikoihin, vaan samanikäisillä uroksilla sarvien kasvu voi olla aivan eri vaiheessa.[6][10] Niiden vihollisia ovat myös koirat ja anakondat.[5]
Ravinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suokauriin pääravinto ovat pehmeät, proteiinipitoiset ja hyvin sulavat vesi- ja rantakasvit. Ravinto koostuu lähinnä ulpukoista, lehdistä, ruohoista[12][11] ja kaisloista. Ne saattavat pitkien tulvien aikaan syödä myös pensaita ja köynnöksiä.[1] Eräässä tutkimuksessa huomattiin, että suokauriin ravinnosta 50 % on heiniä ja 31 % hernekasveja.[12]
Lisääntyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suokauriit voivat lisääntyä mihin aikaan vuodesta tahansa. Parittelujen huippu on kuitenkin syksyllä, koska suurin osa uroksista tulee kiimaan loka-marraskuussa.[10] Urosten ei ole havaittu olevan erityisen aggressiivisia toisiaan kohtaan. Vastasyntyneitä vasoja on havaittu touko-marraskuussa. Naaraan kanto-aika on keskimäärin 270 päivää. Vasat ovat aikuisten värisiä eikä niillä siten ole täpliä. Ne painavat syntyessään noin 4,2 kg.[12] Poikasia syntyy tavallisesti yksi. Emo imettää vasaa puoli vuotta, mutta vasa pysyy emonsa luona noin vuoden. Naaras voi kuitenkin paritella jo poikasen syntymän jälkeen ja olla kantavana mihin aikaan vuodesta tahansa.[11]
Uhat ja suojelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suokauriiden määrä on nykyään laskussa, ja laji on vaarantunut. Vähenemisen syynä ovat valvomaton metsästys ja elinympäristön tuhoutuminen. Suokauriiden elinalueita ovat sirpaloittaneet maatalous, puuplantaasit, karjatilat ja suurten jokien äärelle rakennetut padot, jotka ovat tuhonneet rantojen tulvatasankoja.[1] Suokauriit joutuvat sadekautena vetäytymään kuivemmille alueille eli karjan laidunalueille. Niitä kuolee nälkään tulvien pitkittyessä tai niiden jäädessä liian pienelle kuivan maan saarekkeelle, koska ne eivät pysty kilpailemaan karjan kanssa. Sadekautena ne joutuvat helpommin myös asutuksen läheisyyteen, missä ne ovat alttiina metsästäjille. Lisäksi suokauriisiin tarttuvat karjataudit, kuten suu- ja sorkkatauti sekä punatauti. Kuivalla kaudella tehtävät laidunmaiden kulotukset puolestaan hävittävät suojaavaa kasvillisuutta. Kosteikkoja myös kuivataan maanviljelystä varten. Elinympäristön tuhoutuminen onkin suurin syy lajin vähenemiseen.[10] Myös salametsästys, vesireittien muokkaus, saastuminen ja kullankaivu ovat uhkatekijöitä.[1][11] Suokauris on arvokas riistaeläin. Sitä metsästetään urheiluna ja lihan takia[12], joskin lihaa on sanottu epämiellyttäväksi.[5]
Suokauris kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen I ja on rauhoitettu kaikkialla levinneisyysalueellaan. Laji elää myös useilla suojelualueilla.[1] Sitä tavataan myös yksityismailla, joihin on perustettu uusia suojelualueita.[11]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h Duarte, J.M.B., Varela, D., Piovezan, U., Beccaceci, M.D. & Garcia, J.E.: Blastocerus dichotomus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 20018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 26.7.2014. (englanniksi)
- ↑ suokauris (suohirvi) – Blastocerus dichotomus Laji.fi Suomen Lajitietokeskus. Viitattu 11.10.2020.
- ↑ KOMISSION ASETUS (EU) 2019/2117 EUR-Lex. Viitattu 11.10.2020.
- ↑ suokauriit – Blastocerus Laji.fi. Viitattu 11.10.2020.
- ↑ a b c d e f g h Brent Huffman: Marsh deer 6.9.2006. Ultimate Ungulate. Viitattu 2.5.2009.
- ↑ a b c d e f g Koivisto, Ilkka, Sarvala, Maija ja Liukko, Ulla-Maija (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet 3. Nisäkkäät, Matelijat, s. 100. Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4689-6
- ↑ a b c d Laurent Binder & Andrea B. Grosse: Mammalian Species - Blastocerus dichotomus 6.11.2009. The American Society of Mammalogists. Viitattu 15.5.2009.
- ↑ a b José Maurício Barbanti Duarte, Susana Gonzáles, Jesus E. Maldonado: he surprising evolutionary history of South American deer 11.8.2008. docstoc. Viitattu 15.5.2009.
- ↑ Brent Huffman: Capreolinae - New World (Telemetecarpal) deer 8.2.2009. Ultimate Ungulate. Viitattu 15.5.2009.
- ↑ a b c d e Koivisto, Ilkka, Sarvala, Maija ja Liukko, Ulla-Maija (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet 3. Nisäkkäät, Matelijat, s. 102. Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4689-6
- ↑ a b c d e f g h ARKive: Marsh deer - Blastocerus dichotomus, Information, ARKive 2008. ARKive. Viitattu 14.5.2009.[vanhentunut linkki]
- ↑ a b c d e f g h i Clinton Epps: ADW Blastocerus dichotomus Information 2000. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 14.5.2009.