Telkkä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee lintua. Merivartioston aluksesta katso Vartiolaiva Telkkä.
Telkkä
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Elinvoimainen [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Sorsalinnut Anseriformes
Heimo: Sorsat Anatidae
Suku: Telkät Bucephala
Laji: clangula
Kaksiosainen nimi

Bucephala clangula
(Linnaeus, 1758)

Katso myös

  Telkkä Wikispeciesissä
  Telkkä Commonsissa

Telkkä (Bucephala clangula) on sorsien heimoon kuuluva pienehkö kokosukeltaja.[3] Se on hieman sotkia suurempi, ja tunnistettavissa jo kaukaa kolmionmallisesta päästä. Usein se ui kaula syvällä hartioiden välissä. Lentoon telkkä nousee veden pinnalta kevyesti.[4] Telkälle on tunnusomaista siipisulista lennossa kuuluva vinkuva ääni.[5] Telkkä on kolopesijä, joka pesii luontaisesti palokärjen tekemään koloon, mutta se suosii myös ihmisten tekemiä pönttöjä.[3] Telkkä on muutoin hiljainen muulloin kuin soidinaikana.[6]

Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa maailma syntyy sotkan eli nykyisin telkkänä tunnetun linnun munista.[7]

Nimi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi telkkää on kutsuttu vanhastaan myös sotkaksi. 1900-luvulla vakiintuneessa linnunnimistössä sotka-nimitystä käytetään kuitenkin vain Aythya-suvun sorsalinnuista.[8] Tieteellinen sukunimi Bucephala tulee kreikan sanasta boukephalos, joka tarkoittaa "häränpäistä". Bukefalos oli myös Aleksanteri Suuren hevosen nimi. Telkän tieteellinen lajinimi clangula on diminutiivi latinan sanasta "kaikua" (lat. clangere)[9] ja viittaa linnun ääneen. Lönnrotin Suomalaisessa lintukirjassa (1861) nimeksi annetaan sotka, kiljusiipi, vinkusiipi, viusuorsa?, telkkä, tälkkä ja sotkonen.[10] Kiljusiipi ja vinkusiipi viittaavat telkän lentäessä kuuluvaan vinkuvaan havinaan.[5] Telkkä mainitaan ensimmäisen kerran Daniel Jusleniuksen sanakirjassa 1745.[11]

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Telkkä on muita sotkalintuja hieman suurempi.[4] Sen pituus on 42–50 cm ja siipien kärkiväli 65–80 cm.[6] Paino on 0,5–1,1 kg.[12] Telkän luonteenomainen lajipiirre on kolmiomainen pää. Otsa on jyrkkä ja nokka on lyhyt ja väriltään musta. Silmät ovat kirkkaankeltaiset, jotka erottuvat linnun pään värityksestä selvästi.[13][6]

Telkkäkoiraan näkyvin tuntomerkki on nokan tyven valkoinen laikku.
Naarastelkän pää on ruskea ja se on yleisväriltään harmaanruskea.
Untuvikot ovat mustavalkoisia.

Telkkäkoiraan höyhenys on kaula- ja vatsapuolelta valkoinen. Selkä on musta ja hartiat mustavalkoiset. Koiraan pää on vihreän metallinkiiltoisen musta. Nokka on musta ja sen tyvessä on suuri valkea täplä.[4][6][12] Lentävällä koiraalla erottuu mustien siipien laajalti valkoinen tyvipuolisko.[4] Naarastelkän pää on suklaanruskea. Pää ei ole yhtä silmiinpistävän kulmikas kuin koiraalla, eikä naaraalla ole valkoista nokantyvitäplää.[4] Naaras on yleisväritykseltään harmaanruskea, vatsapuoli on valkoinen. Kaularengas, joka usein erottuu epäselvästi, on vaalea.[4][6] Keväällä naaraan ylänokan kärki on keltainen, mutta tämä tuntomerkki tummuu ja häviää kokonaan naaraan ryhdyttyä hautomaan.[14] Lennossa erottuu samanlainen siipilaikku kuin koiraallakin, tämän lisäksi naaraalla erottuu kaksi siiven pitkittäisjuovaa. Siipilaikku erottuu myös uidessa.[6] Koiras muistuttaa kesäpuvussaan naarasta, mutta sillä on enemmän valkoista siiven peitenhöyhenissä ja hartioilla ja pää on tummempi.[4][6] Koiraan koivet ovat porkkananväriset, naaraan eivät ole yhtä kirkkaan väriset.[14]

Telkänpoikasen paras tuntomerkki on poskien valkoinen alue. Poikasen selkäpuoli on musta ja vatsapuoli harmaa. Jalat ovat harmaat ja nokka musta. Linnun kasvaessa posket muuttuvat vähitellen harmaan kautta ruskeiksi.[14] Nuoret linnut muistuttavat naarasta. Sukupuolten värierot alkavat erottua vasta talvehtimisalueella tapahtuvassa sulkasadossa. Harjaantuneempi silmä pystyy erottamaan sukupuolten värierot jo alkusyksyllä. Koiraalla näkyy hieman enemmän valkoista suljetulla siivellä. Värituntomerkkien ohella sukupuoli on mahdollista määrittää koon perusteella, koiras on naarasta kookkaampi.[4][14] Vasta toisena talvena linnun aikuispuku on täydellinen.[4]

Muista lajeista telkkää eniten muistuttaa sen sukulaislaji amerikantelkkä. Tämän lajin esiintymisalue ulottuu Pohjois-Amerikan länsirannikolle Alaskan ja Kalifornian pohjoisosien väliselle rannikolle, sekä Pohjois-Amerikan itärannikolla Saint Lawrencejoelta Kanadan itärannikkoa pitkin Islantiin ulottuvalla vyöhykkeellä. Manner-Euroopassa ja Venäjällä sekoittumisvaaraa ei ole.[15][16][17] Telkän ja amerikantelkän väliset risteymät ovat mahdollisia.[16] Telkkä saattaa toisinaan risteytyä myös uivelon kanssa. Syntyneet jälkeläiset muistuttavat ulkonäöltään enemmän uiveloa kuin telkkää. Koiraspuolisilla hybrideillä on mustat päänsivut ja lyhyt töyhtö.[18]

Äänet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Telkille tunnusomaisin ja yleisin ääni on sen lentäessä kuuluva vinkuva havina. Ääni syntyy ilmavirran osuessa linnun sulkiin. Urosten lentoääni on voimakkaampi kuin naarailla.[5]

Telkkä on tyypillisesti hiljainen muulloin kuin soidinaikana.[6] Keväisin soidinaikana telkkäkoiraat pitävät kauas kantavaa narinaa. Ääni liittyy soidineleeseen, jossa koiras heilauttaa ensin päänsä taakse selkää vasten ja ojentaa kaulansa suoraksi. Naarastelkkä on soidinaikana hiljainen, mutta kilpailevan naaraan läsnäolo saa sen ääntelemään.[5] Telkkänaaraan ääni on karkeaa ’’pra-pra-pra’’ -ääntä ja varoitusääni terävä ’’kriääk’’.[4] Haudonnan loppuvaiheessa tai kun poikaset ovat jo kuoriutuneet, naaras saattaa ääntelehtiä voimakkaammin sen rauhaa uhkaaville häiriötekijöille. Kuoriutuneisiin poikasiinsa naaras pitää ääniyhteyttä pesäkolon ulkopuolella, houkutellakseen poikaset ulkomaailmaan. Poikasten ääni on kimeää piipitystä.[5]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Telkkä on pohjoisen havumetsävyöhykkeen lintu.[19][20] Telkästä tavataan kahta alalajia: Euroopassa pesivä Bucephala clangula clangula ja Pohjois-Amerikassa pesivä Bucephala clangula americana. Näistä amerikkalaiset telkät ovat hieman eurooppalaisia lajitovereitaan suurempia.[21][22] Telkän Amerikassa elävää alalajia ei pidä sekoittaa amerikantelkkään, joka on oma lajinsa.[21][16] Lajien elintavat myös eroavat toisistaan; siinä missä telkkä on puhdas kolopesijälintu, amerikantelkkä kelpuuttaa pesäpaikakseen myös muiden lintujen hylätyt risupesät, kalliokolot ja pensaiden alustat.[22][17][23]

Telkän maailmanlaajuinen pesimäalue ulottuu Pohjois-Euroopasta Siperian yli Alaskaan ja Kanadaan. Pohjois-Amerikassa sen pesimäalueen eteläraja ulottuu Kalliovuorten pohjoisosiin ja Isojenjärvien alueelle. Pohjois-Amerikassa tihein telkkäkanta pesii Kanadan luoteisosassa.[24]

Euroopassa telkän eteläisimmät populaatiot pesivät Pohjois-Saksassa ja Puolassa sekä parina pienenä erillisesiintymänä Keski-Euroopan järvillä.[25] Pohjoismaissa telkkää tavataan kaikkialla muualla paitsi Islannissa, missä pesii sen sukulaislaji amerikantelkkä.[20] Euroopan tihein telkkäkanta pesii Suomessa. Euroopan telkkäkannasta noin 40 prosenttia pesii Suomessa, missä se pesii koko maassa, lukuun ottamatta puuttomia tunturiseutuja ja ulkosaaristoa.[26] Suomen parimäärä 170 000–220 000 on pysynyt melko vakaana viime vuosikymmenet.[27][12] Koko Euroopan parimääräksi arvioidaan (2015) 489 000–623 000 pesivää paria, mikä vastaa 977 000–1,25 miljoonaa aikuista yksilöä. Venäjällä pesiviä pareja on 100 000–1 miljoona. Koko maailman telkkäpopulaatioksi on arvioitu 2,7–4,7 miljoonaa yksilöä.[28]

Elintavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Telkän vaatimukset elinympäristön suhteen ovat hyvin väljät; se viihtyy kaikenlaisissa vesistöissä. Telkkä kelpuuttaa pesimäpaikakseen yhtä hyvin syrjäisen erämaalammen kuin tiheästi rakennetun rantakaistaleen. Tärkeintä on, että lähistöllä on tilava puunkolo tai pönttö pesäpaikaksi. Ulkosaaristossa ja puuttomilla tunturialueilla telkkä on kuitenkin pesivänä harvinainen. Suosituimpia pesimäpaikkoja ovat kaislikkoiset ja ruohostoiset, matalat järvet sekä suvannot ja lahdelmat.[27][29][20]

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Telkkä pesii onttoihin puihin ja palokärjen koloihin, ja luonnonkolojen lisäksi se pesii mieluusti myös ihmisen tarjoamaan pönttöön.[4][27] Pesäpaikka voi sijaita kaukanakin vesistöstä, jolloin poikaset joutuvat vaeltamaan pitkiäkin matkoja veteen päästäkseen.[27] Pisin todettu ruokailusulan ja munapesän välinen etäisyys on ollut 22 kilometriä.[30] Useimmiten pesintä tapahtuu kuitenkin rannan läheisyydessä, sillä telkälle sijoitetut pöntöt on sijoitettu rannoille.[31]

Pesästä poistunut emo peittää munat haudontatauon ajaksi untuvilla.
Telkkäpoikue.

Telkän pesimätavat ovat melko hyvin tunnettuja, sillä pönttöpesijänä sen pesinnän havainnointi on helpompaa.[22] Vanhemmat telkkänaaraat pesivät varhaisemmin keväällä ja pesintä porrastuu myös saapumisaikojen perusteella. Etelä- ja Keski-Suomen korkeudella telkän poikueet uiskentelevat jo toukokuun puolivälissä, kun pohjoisempana pesintä on vielä munimisvaiheessa. Nuorempien naaraiden poikaset saattavat jättää pesän vasta heinäkuun alkupuolella. Vanhat naaraat munivat yleensä yhdeksän, nuoremmat linnut kolmesta seitsemään munaa. Tavanomainen munamäärä on 8–10, ja sen munimiseen kuluu kaksi viikkoa. Mikäli pesässä on yli tusinan verran munia, on kyseessä kahden tai useamman naaraan yhteispesä. Mikäli tällaiselle pesälle ei löydy hautojaa, munat tuhoutuvat. Jos hautoja pesäkolokiistan jälkeen löytyy, hautoo yksi telkkänaaras kaikkien naaraiden munat. Tämä ei näytä haittaavan kuoriutumistulosta.[30] Toisinaan eri naaraiden poikueet saattavat yhdistyä myös kuoriutumisen jälkeen. Näin voi käydä jos kaksi naarastelkkää joutuvat reviirikiistaan ja toisen paetessa tämän pesue liittyy toisen telkkäemon pesueeseen.[32]

Haudonta kestää 27–35 vuorokautta. Sääolosuhteet vaikuttavat välillisesti haudonnan kestoon siten, että telkkänaaras pyrkii joko nopeuttamaan tai hidastamaan kuoriutumista, oletettavasti pyrkiäkseen ajoittamaan kuoriutumisen poikasten ravinnonsaannin kannalta edullisempaan ajankohtaan. Haudonnan aikana telkkä poistuu pöntöstä pari kertaa vuorokaudessa ruokailemaan 1–3 tunnin ajaksi. Haudonta-ajan lopulla tauot lyhenevät. Pesästä poistuessaan naaras peittää munat huolellisesti untuvilla.[30]

Poikasten kuoriuduttua ne ovat märkiä ja tarvitsevat emon lämpöä. Kun poikaset ovat kuivuneet, emo voi jättää ne pesään keskenään ruokailutaukojensa ajaksi. Poikaset viipyvät pesässä keskimäärin yhden vuorokauden. Tavallisimmin ne lähtevät pesästä aamupäivällä. Emo ei auta poikasiaan ulos pesästä, vaan poikasilla on terävät kynnet, joilla ne tarrautuvat puuhun pystysuoraa seinämää noustessaan. Telkkäemo odottaa yleensä poikasiaan vedessä tai vesirajalla, päästellen hiljaista kutsuääntä. Toisinaan myös nälkä saattaa ajaa poikaset pesästä. Kun ensimmäinen poikanen uskaltautuu ulos pesäkolosta, muut seuraavat perässä. Toisinaan viimeiset poikaset saattavat uskaltautua ulkomaailmaan vasta vuorokauden sisarustensa perässä. Poikaset lähtevät seuraamaan emoaan uiden tai kävellen, riippuen pesäkolon sijainnista.[30]

Telkkä ei ruoki poikasiaan, vaan poikaset joutuvat etsimään alusta lähtien ravintonsa itse.[12] Poikaset itsenäistyvät hyvin varhain, telkkäemo jättää pesueensa oman onnensa nojaan poikasten vielä ollessa lentokyvyttömiä. Yleensä poikaset saavat toimia omillaan 5–6 viikon ikäisinä, mutta joskus naarastelkkä jättää poikasensa jo viikko kuoriutumisen jälkeen.[22] Lentokykyisiä poikaset ovat kahden kuukauden ikäisinä. Telkkä tekee vuodessa yhden pesueen, mutta toisinaan se saattaa tehdä uusintapesueen.[4] Telkän pesimäkausi kestää kokonaisuudessaan kolme kuukautta. Joskus lentokyvyttömiä poikasia saatetaan tavata vielä elokuun lopulla. Nämä ovat myöhemmin pesineiden nuorempien naaraiden poikasia.[30]

Muutto ja talvehdinta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset telkät ilmestyvät sulapaikoille maaliskuun alussa. Päämuutto tapahtuu huhti-toukokuun vaihteessa.[4] Pohjoisimpaan Lappiin ne ovat saapuneet toukokuun puoliväliin mennessä.[33] Syysmuutto alkaa jo alkukesällä, jolloin koiraat kerääntyvät pieniksi parviksi sisämaan järville. Keski-Suomen korkeudella on harvinaista nähdä koirastelkkää enää juhannuksen aikoihin. Koiraat suuntaavat merelle sulkimaan vietettyään sisämaassa pari kuukautta.[33]

Naaraista syysmuuton aloittavat ensin vanhat pesineet linnut. Ensimmäiset jättävät poikasensa kesäkuun lopulla ja suuntaavat sisämaasta kohti merialueita. Myöhäisemmätkään ensipesijät tai pesinnässään epäonnistuneet naaraat eivät ole enää sisämaassa elokuun lopulla.[33]

Pohjois-Euroopan telkkien talvehtimisalueet ovat Itämeren eteläosissa ja Pohjanlahden rannikolla.[25] Telkkä myös saattaa jäädä pohjoisille seuduille sulapaikoille talvehtimaan.[33] Venäjän kanta muuttaa Keski-Eurooppaan ja Välimeren ja Mustanmeren rannikolle.[25] Pohjois-Amerikassa useimmat linnut talvehtivat Tyynenmeren ja Atlantin rannikolla, mutta myös sisämaassa Etelä-Kanadasta Meksikoon.[32]

Kilpailu pesäkoloista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Telkkänaaraat ovat kotipaikkauskollisia, ja ne palaavat samalle pesäpöntölle vuodesta toiseen, mikäli se säilyy pesintään kelvollisena. Koirastelkät eivät ole kotipaikkauskollisia, vaan ne vaeltavat tapaamiensa naaraiden perässä.[34] Alku- ja keskikesällä esiintyy kahden, kolmen tai useamman naarastelkän parvia. Nämä ovat nuoria telkkänaaraita, jotka eivät vielä pesi, vaan ne etsivät pesäkoloja tuleviksi pesäpaikoiksi.[35] Naarastelkkä valitsee ensimmäisen pesintänsä pesäkolon reilun vuoden ikäisenä, mutta munii siihen vasta seuraavana tai sitä seuraavana kesänä.[30] Nuoret telkkänaaraat suhtautuvat toisiinsa sopuisasti, mutta käytös muuttuu seuraavana kesänä, jolloin ne joutuvat puolustamaan pesäkoloaan.[35]

Kilpailu pesäpaikoista on kovaa varsinkin suosituimpien sulapaikkojen äärellä, sillä samasta pesäpaikasta ovat kiinnostuneita muiden telkkien lisäksi muut lajit.[30] Merkittävin samoista pesäkoloista kilpailija on isokoskelo, sillä se esiintyy lähes kaikkialla missä telkkäkin. Yleensä kookkaampi isokoskelo päihittää telkän kilpailussa pesäkolosta. Tällöin isokoskelonaaras saattaa ryhtyä hautomaan omien muniensa lisäksi telkän munia. Mikäli munia on alettu hautoa samanaikaisesti, telkän munat kuoriutuvat aiemmin ja isokoskelonaaras saattaa lähteä pesästä telkänpoikasten kanssa, jolloin isokoskelon omat munat jäävät kylmettymään pesään. Mikäli telkänpoikasia kuoriutuu vain yksi tai kaksi, isokoskelonaaras ei ole yhtä altis seuraamaan niitä pois pesäkolosta, vaan telkänpoikaset saavat lähteä pesästä ja selviytyä omillaan.[36] Telkän pesintä katsotaan kuitenkin onnistuneeksi, mikäli yksikin poikanen selviytyy. Telkän ja isokoskelon yhteispesistä on jo varhain omillaan toimeen tulevilla telkänpoikasella paremmat mahdollisuudet selviytyä. Loispesinnästä ei telkän kohdalla voida puhua, sillä telkkä vain häviää kilpailun pesäkolosta isommalle linnulle, tai lajitoverilleen.[37]

Samoista kolopaikoista telkän kanssa kilpailevat isokoskelon lisäksi muut kolopesijät, kuten uivelo, naakka, lehtopöllö ja uuttukyyhky. Isokoskelon lisäksi muidenkin kolopesijöiden on havaittu munineen telkän kanssa samaan pesäkoloon.[37] Pohjois-Amerikassa telkän tiedetään munineen samaan pesään isokoskelon, harjakoskelon, pikkutelkän, amerikantelkän ja morsiosorsan kanssa.[32] Merkittävä kilpailija on myös orava, sillä se kykenee estämään telkän pesinnän kantamalla risuja pesäkoloon.[36][38]

Ravinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Telkkä on kokosukeltaja, ja se hakee ravintonsa pohjasta sukeltamalla. Sen ravinto vaihtelee vuodenajan mukaan. Telkkä syö pääasiassa toukkia ja vesihyönteisiä pohjoisilla pesimäalueillaan. Talvehtimisalueilla pääravintoa ovat kalat, äyriäiset ja nilviäiset, erityisesti kotilot.[22][4] Myös kasvien juuret, mukulat ja siemenet kelpaavat ravinnoksi. Alueellisia eroja esiintyy, ja toisinaan kala voi olla merkittävässä roolissa telkän ravintona. Brittiläisessä Kolumbiassa lohi ja niiden munat ovat tärkeässä asemassa.[22]

Telkät saalistavat yleensä alle neljän metrin syvyisessä vedessä. Ne näyttävät suosivan ruokailua avoimessa vedessä, vaikka ne voivat etsiä ravintoa myös vesikasvuston seassa. Telkkä sukeltaa saaliin kiinni ja sukellukset voivat olla 10–55 sekuntia pitkiä.[22]

Uhat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnolliset saalistajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokosukeltajana telkkä on pedoille vaikea saalis. Pesimäaikana aikuiset telkät joutuvat harvoin petojen saaliiksi, mutta pesäkolossaan hautova naaras saattaa joutua näädän, minkin tai kärpän yllättämäksi. Telkän poikasten tyypillisiä saalistajia ovat minkki ja lokit. Suurimman uhan telkänpoikasille muodostaa hauki. Vesistöstä toiseen siirryttäessä telkänpoikaset ovat alttiina mille tahansa petolinnulle tai maapedolle.[39] Myös vahvanokkainen isokoskelo saattaa tappaa telkkänaaraan, mikäli tämä erehtyy kurkistamaan pesäkoloon isokoskelonaaraan ollessa hautomassa.[39]

Ihmisen muodostamat uhat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Telkkä on yksi Suomen yleisimmistä riistalinnuista. Telkkä on Suomen kolmanneksi yleisin vesilintusaalis sinisorsan ja tavin jälkeen. Telkkäsaalis koostuu lähes kokonaan nuorista saman kesän poikasista. Metsästysajan alkaessa vanhat linnut ovat jo siirtyneet kohti talvehtimisalueitaan.[40] Metsästyksen vaikutusta lajin maailmanlaajuiseen kantaan ei tunneta.[28] Ihmisen telkälle muodostamista uhista merkittävin on sen elinympäristöjen tuhoutuminen.[28] Telkkiä myös menehtyy kalaverkkoihin ja poikasten kohtaloksi voivat koitua katiskat.[41]

Ihminen ja telkkä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihminen on jo pitkään valmistanut telkkää varten keinotekoisia pesäkoloja. Alkujaan keinotekoisia pesiä hakattiin ydinlahoon puuhun. Tästä seuraava vaihe oli tehdä pesäpönttö kovertamalla valmiiksi lahonnut puu ontoksi, ja tekemällä tähän katto, pohja ja lentoaukko.[42] On arvioitu, että ensimmäisiä keinopesiä rakennettiin jo tuhansia vuosia sitten. Niiden tarkoitus ei suinkaan ollut helpottaa kolopesijöiden pesäpaikkapulaa, vaan keinokoloja, uuttuja, tehtiin munasaaliin toivossa. Telkän, isokoskelon ja uivelon munat olivat arvokasta ravintoa ankaran talven jälkeen. Munitus perustui siihen että telkkä munii uuden munan varastetun munan tilalle. Parhaimmillaan yhdestä uutusta saattoi saada parikymmentä munaa. Suomessa munitus kiellettiin vuonna 1868, mutta siitä huolimatta munitusta jatkettiin Lapissa ja saaristossa vielä pitkälle 1900-luvulla.[43]

Luonnonsuojeluaatteen yleistyessä 1900-luvulla telkänpönttöjen rakennusta on jatkettu harrastus- ja luonnonsuojelumielessä.[43] Luontaisesti telkkä pesii palokärjen hakkaamaan pesäonteloon, ja paras pönttö syntyy kovertamalla pöllin pätkä ontoksi.[42][44] Telkälle sopivan lentoaukon halkaisijan tulee olla vähintään 10 senttiä.[45] Pönttö tulee ripustaa puuhun siten, että telkällä on esteetön lentoreitti pesään.[42] Olennaista on myös, että pohjalle laitetaan pehmikkeeksi lahopuuta, sahanpurua tai turvetta.[45][46]

Telkkää on toiselta nimeltään kutsuttu myös sotkaksi. Suomen kansalliseepos Kalevala kuvaa ensimmäisessä runossaan, kuinka maailma syntyi sotkan munista.[47] Kalevalan sotka ei kuitenkaan välttämättä ollut telkkä, sillä eepoksen lintu pesi maan kamaralle. Ihmisen ja telkän rinnakkaiselo on kuitenkin jo kestänyt jo vähintään 5000 vuotta, jolloin ihminen keksi ripustaa telkille uuttuja, jolloin munien keruu tehostui.[48]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  • Häkkinen, Kaisa: Linnun nimi. Teos, 2011. ISBN 978-951-851-434-6
  • Jobling, James, A.: The Helm Dictionary of Scientific Bird Names. Christopher Helm, 2010. ISBN 978-1-4081-2501-4
  • Lundevall, Carl-Fredrik: Suomen linnut. Suomentanut Manninen, Tuomas; Pakkala, Heikki. WSOY, 1994. ISBN 951-0-13478-3
  • Stuart, Keith; Gooders, John: Euroopan linnut värikuvina. WSOY, 1980. ISBN 951-0-10647-X
  • Laine, Lasse J.: Suomalainen lintuopas. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0
  • Taskinen, Janne: Telkkä – tuhansien järvien lintu. Suomen luonnonsuojelun tuki, 1999. ISBN 951-9381-72-4
  • af Ursin, Kimmo: Telkkä ja isokoskelo – rantapihan kutsutut vieraat. Kustantaja Laaksonen, 2019. ISBN 978-952-7260-14-2

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ BirdLife International: Bucephala clangula IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 5.6.2014. (englanniksi)
  2. ↑ Jari Valkama: Telkkä – Bucephala clangula Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
  3. ↑ a b Telkkä Suomen riistakeskus. Viitattu 17.10.2021.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Lundevall s. 184-185
  5. ↑ a b c d e Taskinen s. 38-39
  6. ↑ a b c d e f g h Stuart s. 392
  7. ↑ Telkkä upmforestlife. Viitattu 17.10.2021.
  8. ↑ Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1189–1190. WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X
  9. ↑ Jobling, 2010, s. 79, 110.
  10. ↑ Häkkinen 2011, s. 295
  11. ↑ Häkkinen 2004, s. 1295
  12. ↑ a b c d Telkkä luontoportti.com. Viitattu 4.4.2021.
  13. ↑ Telkkä Luonnossa.com. Viitattu 11.11.2011.
  14. ↑ a b c d Taskinen s. 34-35
  15. ↑ Barrows Goldeneye birdweb.org. Viitattu 4.4.2021. (englanniksi)
  16. ↑ a b c Barrow’s Goldeneye British Waterfowl Association. Viitattu 4.4.2021. (englanniksi)
  17. ↑ a b Bucephala Islandica animaldiversity.org. Viitattu 4.4.2021. (englanniksi)
  18. ↑ Laine s. 316
  19. ↑ Common Goldeneye birdweb.org. Viitattu 4.4.2021. (englanniksi)
  20. ↑ a b c Taskinen s. 32-33
  21. ↑ a b Common Goldeneye British Waterfowl Association. Viitattu 4.4.2021. (englanniksi)
  22. ↑ a b c d e f g Bucephala Clangula animaldiversity.org. Viitattu 4.4.2021. (englanniksi)
  23. ↑ Scott, Virgil E., Keith E. Evans, David R. Patton, and Charles P. Stone.: Cavity-Nesting Birds of North American Forests. Forest Service U.S. Department of Agriculture, 1977. Teoksen verkkoversio.
  24. ↑ Common Goldeneye mnbirdatlas.org. Viitattu 4.4.2021. (englanniksi)
  25. ↑ a b c Mullarney, Killian ym.: Lintuopas Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 66. Otava, 2008. ISBN 951-1-15727-2
  26. ↑ Suomen vastuulajit EU:ssa birdlife.fi. Arkistoitu 25.10.2007. Viitattu 23.8.2009.
  27. ↑ a b c d Suomen lintuatlas atlas3.lintuatlas.fi. Viitattu 4.4.2021.
  28. ↑ a b c Bucephala Clangula nationalgeographic.org. Viitattu 4.4.2021. (englanniksi)
  29. ↑ Laine s. 66
  30. ↑ a b c d e f g Taskinen s. 42-45
  31. ↑ Taskinen s. 64-65
  32. ↑ a b c Common Goldeneye Tennessee Wildlife Resources Agency. Viitattu 4.4.2021. (englanniksi)
  33. ↑ a b c d Taskinen s. 40-41
  34. ↑ Taskinen s. 48-49
  35. ↑ a b Taskinen s. 50-52
  36. ↑ a b Taskinen s. 56-57
  37. ↑ a b af Ursin s. 23-25
  38. ↑ af Ursin s. 64-65
  39. ↑ a b Taskinen s. 54-55
  40. ↑ Taskinen s. 68-69
  41. ↑ Taskinen s. 52-53
  42. ↑ a b c Taskinen s. 58-59
  43. ↑ a b Ström, Kukka: Satusetä Topelius vastusti tehohakkuita ja piirsi linnunpönttöjä jo 1800-luvulla 9.2.2017. Yle. Viitattu 4.4.2021.
  44. ↑ Taskinen s. 60-61
  45. ↑ a b Taskinen s. 62-63
  46. ↑ Mallit ja mitat BirdLife Suomi. Viitattu 24.6.2021.
  47. ↑ Taskinen s. 70-71
  48. ↑ Linjama, Topi: Maailma syn­tyi­ sot­kan munista 17.5.2008. Kaleva. Viitattu 24.6.2021.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Telkkä&oldid=22762191”