Ungoliant
| Ungoliant | |
|---|---|
 {{{kuvateksti}}} |
|
| Luoja(t) | J. R. R. Tolkien |
| Ensi- esiintyminen |
Silmarillion |
| Henkilötiedot | |
| Sukupuoli | naaras |
| Asuinpaikka | Avathar, Nan Dungortheb |
| Luonteenpiirteet | ahneus |
| Kuolinsyy | tarinoiden mukaan itsensä syöminen |
| Suhteet | |
| Puoliso(t) | lukinmuotoiset olennot |
| Tutut | Melkor |
Ungoliant on suuren hämähäkin muodon ottanut ilkeä olento J. R. R. Tolkienin luomassa fiktiivisessä Keski-Maassa. Hänet mainitaan Tarussa Sormusten Herrasta ja hän esiintyy Silmarillionissa.
Nimi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ungoliant tarkoittaa "tummaa hämähäkkiä" Tolkienin keksimällä kielellä sindarilla.
Sukupuoli
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tiedetään, että Ungoliant on naaraspuolinen, sillä sitä kutsutaan "oman ahneutensa valtiattareksi" ja englanninkielisissä teksteissä siihen viitataan pronominilla she.
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ungoliant asui salaa Avatharissa Pelórin juurella. Sen alkuperää eldar eivät tiedä, mutta kerrottiin, että se sikisi (tai ehkä paremminkin vain laskeutui, alkutekstin descended saattaa tarkoittaa vain sitä) Ardaa ympäröivästä pimeydestä, kun Melkor ensimmäistä kertaa katsoi kadehtien Manwën valtakuntaa. Aluksi se palveli Melkoria, mutta hylkäsi tämän, koska halusi olla – kuten edellä mainittiin – vain oman ahneutensa valtiatar. Sitä riivasi – kenties sen alkuperästä johtuen – täyttämätön tyhjyyden tunne, jota se koetti ruokkia ahmimalla kaikkea sisäänsä. Eniten se himosi ja vihasi Siunatun Valtakunnan valoa, ja siksi se ryömi kohti Valinoria eteläisiltä seuduilta, jonne Oromën metsästäjät olivat sen ajaneet. Valinorin liepeillä Pelórin juurella sijaitsevissa rotkoissa se kutoi verkkojaan ja imi itseensä valoa kunnes mikään valo ei läpäissyt sen kuristavia verkkoja. Tästä sen nälkä vain kasvoi, ja siksi se oli altis kuulemaan Melkorin ehdotuksia.[1]
Vapauduttuaan valarin vankeudesta Melkor oli elänyt Valinorissa teeskennellen valarin ja haltioiden ystävyyttä, mutta häntäkin riivasi kateus ja hän halusi yksin omakseen Valinorin puiden valon, jonka Fëanor oli onnistunut vangitsemaan silmarileihin.[2] Melkor etsi Ungoliantin käsiinsä Avatharista ja pyysi sitä avukseen tuhoamaan Valinorin Kaksi Puuta ja lupasi sille puiden valon lisäksi mitä se ikinä halusi. Melkor sanoi: "Annan, ja kaksin käsin".[3]
Ungoliantin kutoman verkon avulla Melkor pääsi huomaamatta Ezelloharin kummulle, kun Valinorin asukkaat olivat viettämässä juhlaa Taniquetilillä. Melkor iski puita peitsellään ja Ungoliant imi niiden mahlan ja valutti niiden sisään myrkkyä. Niin kuihtuivat Laurelin ja Telperion, mutta Ungoliant ei tyytynyt tähän. Se joi vielä Vardan lähteet tyhjiksi ja paisui niin suureksi, että Melkorkin alkoi pelätä sitä.[4]
Puiden kuoltua Valinor pimeni ja valar huomasivat, mitä oli tapahtunut. Melkor ja Ungoliant pakenivat takaa-ajoa Valinorista pohjoisen Aramanin ja Helcaraxën salmen yli Keski-Maahan Ungoliantin kutoman epävalon, Ungoliantin Pilven, turvin. Jopa Tulkas sotkeutui Ungoliantin verkkoon.[5]
Keski-Maahan, Drengistin Vuonon pohjoispuolelle päästyään Ungoliant vaati saada Melkorin vasemmasta kädestä jalokivet, jotka tämä oli anastanut Formenosista. Mutta kun vielä entisestään paisunut Ungoliant vetosi Melkorin sanoihin ("Annan, ja kaksin käsin"), ja vaati vielä tämän oikeassa kädessä pitelemät silmarilit itselleen, Melkor kieltäytyi. Hän oli vähällä kuristua Ungoliantin verkkoihin, mutta Angbandin syövereissä piileskelleet balrogit kuulivat Melkorin huudon, tulivat isäntänsä apuun ja ajoivat liekkiruoskillaan Ungoliantin pakoon.[6]
Melkorin huudon kaiusta paikka sai nimen Lammoth (quenyan láma 'kaiku') ja balrogien avulla silmarilit pelastuivat, mutta Ungoliant pakeni Beleriandiin ja asettui joksikin aikaa Ered Gorgorothin juurelle ja paritteli siellä asuvien lukinmuotoisten olentojen kanssa. Sen jälkeläiset, joista yksi oli Lukitari, jäivät asumaan tuolle seudulle, joka sai nimen Nan Dungortheb 'Tylyn Kuoleman Laakso', mutta Ungoliant lähti kauas etelään eikä sen kohtalosta ole täysin varmaa tietoa. On kuitenkin kerrottu, että se lopulta suunnattomassa nälässään ahmi itsensä.[7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- J. R. R. Tolkien: Silmarillion. Suomentanut Juva, Kersti. WSOY, 1977.