Tämän tutkimuksen päämääränä on kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagogisen teoriakehyksen muodostaminen. Kyseessä on kirjallisuuslähteisiin perustuva teoreettinen tutkimus, joka rakentuu kolmesta analyysiosasta: kansalaisuuden sosiaalisen... more
Tämän tutkimuksen päämääränä on kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagogisen teoriakehyksen muodostaminen. Kyseessä on kirjallisuuslähteisiin perustuva teoreettinen tutkimus, joka rakentuu kolmesta analyysiosasta: kansalaisuuden sosiaalisen luonteen ja kansalaiskasvatuksen tavoitteiden jäsennyksestä, nyky-yhteiskunnan tarkastelusta kasvatustodellisuutena sekä kansalaiskasvatuksen periaatteiden ja muotojen analyysista. Ensimmäinen analyysiosa kiinnittää teoriakehyksen kansalaisuuden historiaan sekä eri ideologisten perinteiden piirissä korostettuihin kansalaisuusihanteisiin ja kansalaiskasvatuksen tavoitteisiin. Toinen analyysiosa perustuu globalisaation ja hyvinvointiyhteiskunnan käsitteiden analyyttiseen jäsennykseen, ja sen pohjalta tarkastellaan kansalaiskasvatuksen keskeisimpiä haasteita. Kolmas analyysiosa keskittyy kansalaiskasvatuksen toteutusperiaatteiden ja ‑muotojen jäsentämiseen sosiaalipedagogisen kirjallisuuden pohjalta. Tutkimuksen lähtökohtana on kansalaisuuden määritteleminen jäsenyydeksi poliittisessa yhteisössä, eli kansalaisuus nähdään perusluonteeltaan sosiaalisena ilmiönä. Sitä voi tarkastella teoreettisesti kolmesta näkökulmasta: annettuna jäsenyytenä eli yksilön muodollisena kansalaisuusasemana, osallistuvana jäsenyytenä eli kansalaisten toiminnassa ja vuorovaikutuksessa vahvistuvana ilmiönä sekä koettuna jäsenyytenä eli kokemuksellisena kiinnittymisenä yhteisöön. Tämä jäsennys tarjoaa perustan sekä kansalaisuusihanteiden ja kansalaiskasvatuksen tavoitteiden analyysille että globalisaatioon ja hyvinvointijärjestelmien muutoksiin liittyvien kansalaisuuden kehitystendenssien ja kansalaiskasvatuksen haasteiden tarkastelulle. Tutkimuksen tuloksena on sosiaalipedagoginen teoriakehys, jossa kansalaiskasvatuksen tavoitteiksi määritellään kansalaisten osallisuuden, toimijuuden ja solidaarisuuden vahvistaminen. Kasvatustodellisuus eli globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunta todetaan analyysin perusteella aiempaa avoimemmaksi, moninaisemmaksi ja markkinaehtoisemmaksi kansalaisten elin- ja toimintaympäristöksi. Kansalaisuus puolestaan on muuttunut luonteeltaan yksilöllisemmäksi ja omavastuisemmaksi, ja kansalaistoiminnassa korostuvat sen eettinen ja taloudellinen luonne. Tämä asettaa uudenlaisia haasteita, joihin vastaaminen edellyttää kokonaisvaltaista kansalaiskasvatusta. Vastauksena haasteisiin jäsennetään sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen toimintamallia. Sen periaatteellisiksi lähtökohdiksi määritellään personalistinen ihmiskäsitys, näkemys yhteiskunnasta yhteiselämän muotona ja yhteisöistä muodostuvana kasvuympäristönä sekä kokonaisvaltainen kasvatuskäsitys, jossa kasvatus nähdään ihmisen sosialisaatio-, personalisaatio- ja sivistysprosessien tukemisena. Metodologisina periaatteina ovat osallistuminen ja yhteisöllisyys, jotka konkretisoituvat kasvatuksen yhteistoiminnallisuutena, reflektiivisyytenä ja dialogisuutena. Osallisuuden vahvistaminen kansalaiskasvatuksen tavoitteena tarkoittaa ensisijaisesti kasvatusta yhteiselämään ja osallistumiseen yhteiskunnassa, toimijuuden vahvistaminen puolestaan kansalaisten sosiokulttuurisen toiminnan kautta toteutuvan kriittisen yhteiskunnallisen toimintakyvyn tukemista. Solidaarisuuden tavoite edellyttää kansalaisten solidaarisen toimijuuden kehittämistä, eli pyrkimyksenä on tukea kansalaisten valmiuksia sitoutua inhimillisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiseen.
Hyvinvointi eri osa-alueineen on hyvinvointivaltiokauden perintönä nähty julkisyhteisöjen jäsenille tuotettujen hyvinvointipalvelujen kokonaisuutena, jonka järjestäminen ja rahoitus on hoidettu pitkälti yhteisvastuun periaatteella.... more
Hyvinvointi eri osa-alueineen on hyvinvointivaltiokauden perintönä nähty julkisyhteisöjen jäsenille tuotettujen hyvinvointipalvelujen kokonaisuutena, jonka järjestäminen ja rahoitus on hoidettu pitkälti yhteisvastuun periaatteella. Hyvinvoinnin roolia koskeva käsitys on kuitenkin maailmanlaajuisesti muuttumassa. Tästä kertovat monet wellness-vallankumouksen merkit, jotka näkyvät selvimmin wellness-palvelujen kysynnän lisääntymisenä ja alan liiketoiminnan huomattavana laajentumisena. Kyseinen muutos tuo suuria mahdollisuuksia hyvinvoinnin ja elinvoiman edistämisessä kunnostautuneille suomalaisille kunnille ja kaupungeille. Tuore wellness city -keskustelu korostaa sitä, että kollektiivisen hyvinvointivastuun sijaan koko muutoksen ytimessä ovat yksilöiden hyvinvointia koskevat valinnat ja niistä johdettu yhteisöllinen kehittämispotentiaali. Hyvinvointikaupunki kehittämiskonseptina on vasta muotoutumassa, mutta orastavana ideanakin se pystyy jo tiivistämään hyvin niitä uusia mahdollisuuksia, joita voidaan hyödyntää jälkiteollisten kaupunkien kehittämishaasteisiin vastaamisessa. Hyvinvointikaupunki saattaa hyvinkin muodostua 2020-luvun tärkeimmäksi uudeksi kehittämisideaksi, joka täydentää korkeaan teknologiaan, luovuuteen ja systeemiseen älykkyyteen nojaavia yhdyskuntakehittämisen konsepteja.
