Muinaisjäännökset

Moilanen, U. & Närväinen, N. 2019. Terveyslähteet historiallisen ajan muinaisjäännöksinä. Suomen Museo 2016-2017: 99-115.

Historiallisen ajan terveyslähteitä on aikaisemmin käsitelty pääosin kulttuurihistoriallisissa tutkimuksissa, joissa niitä on lähestytty osana säätyläiskulttuuria (mm. Heikkinen 1991; Häggman 1998) ja käytetty taustoittamaan myöhempää kylpylätoimintaa (mm. Suvikumpu 2014). Historiallisella ajalla käytössä olleet terveyslähteet ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä, mutta arkeologisesti niitä on toistaiseksi tutkittu vain vähän. Maastossa säilyneillä terveyslähteillä on kuitenkin merkittävä tutkimuksellinen potentiaali, mikä puolestaan vaatii niiden hyvää huomioimista muinaisjäännösinventoinneissa. Tässä artikkelissa pyrimme ensimmäistä kertaa kokoamaan yhteen Suomessa sijaitsevat viralliset (Tukholman lääkintäkollegion hyväksymät) terveyslähdekohteet, erottamaan ne kansanperinteen mukaan parantavina pidetyistä lähteistä sekä laajentamaan näkemystä lähteiden käytöstä. Kerromme myös siitä, minkälaisista historiallisista ja arkeologisista lähdeaineistoista terveyslähteet voidaan tavoittaa, miten ne voidaan paikantaa ja tunnistaa maastossa muinaisjäännösinventoinneissa, ja mikä on yleisesti terveyslähteiden tutkimuksellinen potentiaali.

Abstrakti
Suomen muinaisten kulttipaikkojen tutkimuksen katsotaan alkavan 1700-luvulla Algot Scarinin ja H. G. Porthanin vanhoja varsinaissuomalaisia pyhiä paikkoja (loca sacra) koskevista maininnoista.
Paavi Gregorius IX:n bulla v. 1229, jolla annettiin lupa ottaa kirkon haltuun pakanalliset palvontapaikat, ”lehdot ja pyhäköt” (luci & delubra), antoi 1700-luvun historiantutkijoille ensisysäyksen etsiä muinaisia kulttipaikkoja. Paavin määräys tarkoitti sitä, että pakanauskon pyhät paikat tuli repiä ja hävittää ja rakentaa niiden paikalle kirkkoja ja luostareita ja muita kirkollisia rakennuksia, jotta muistokin vanhasta uskonnosta näin häviäisi. Suomen muinaisuuden tutkijat saattoivat siten etsiä vanhoja pakanallisia kulttipaikkoja a) paikoista, joissa oli jälkiä katolisen ajan rakennuksista (kirkkoja, luostareita ym.) tai b) paikoista, joissa kansan muistitiedon mukaan olisi harjoitettu pakanallisia menoja.
Algot Scarin esittelee Varsinais-Suomen paikallisasian¬tuntijalta Matthias Halleniukselta saamansa tiedon kulttipaikasta nimeltään Hijdenkangar (”Hiidenkankare”). Tekstiin pääsi kuitenkin pujahtamaan painovirhe Hijdenkangat (”Hiidenkankaat”), jota hän suomen kieltä taitamattomana ei osannut korjata. Näin Scarin tuli luoneeksi varsinaissuomalaiseen maisemaan sopimat¬tomat paikannimet Hiidenkankaat ja Hiidenkangas, ja sanat ”hiidenkankaat” ja ”hiidenkangas” ovat jääneet elämään esikristillisiä pyhiä paikkoja ja hiisiä koskevaan tutkimukseen ja aiheuttaneet Scarinin ja Porthanin tekstien virhetulkintoja.
Halleniuksen kuvaama paikka Hiidenkankare (nykyään Hiidenmäki Nousiaisissa Nummen ja Kaiselan kylien raja¬maastossa) vastaa Scarinin ja Porthanin kirjoituksissaan antamaa mielikuvaa muinais¬jumalien (hiisien?) palvontaan pyhitetystä alueesta, johon kuuluvat ”koskemattomat pyhät lehdot ja metsät” ja joissa on näkyvinä pyhän tunnusmerkkeinä (loca sacra) mm. ”ristinkanto” ja ”pyhityspaikka”.
Merkittävää on, että Scarin näkee pakanallisen pyhäkön kahdella tavalla: antiikista periytyvän mielikuvan mukaan se on pyhä lehto tai metsä sinänsä, mutta Scarinin oman ajan silmillä nähtynä pyhiä paikkoja ovat vanhasta kultista muistuttavat maastokohdat. Näin kulttipaikkaan liittyvä ”pyhän” merkitys on kaksinainen: pyhäkkö, jossa on pyhiä paikkoja. Lisäksi Scarin rajaa kultin käyttämän paikan erilleen yhteisön muun toiminnan keskuksesta. Scarinin kahdenlainen näkymä kertoo siis kulttipaikan (”metsä”, ”hiisi”) nimeä koskevasta käsitteellisestä muutoksesta. Muutoksen aiheutti kristillistäminen. Paavin ukaasin myötä vanhat pakanalliset kulttipaikat otettiin kristilliseen käyttöön ja ”hiisi”-sanakin joutui siirtymään asutetun kyläyhteisön ulkopuolelle, metsään.