Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että ympäristötutkimukseen kohdistuu voimakkaita poliittisia ja taloudellisia paineita. Tutkijoiden vapauden rajoituksiin liittyviä organisatorisia mekanismeja ei ole kuitenkaan tutkittu juuri... more
Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että ympäristötutkimukseen kohdistuu voimakkaita poliittisia ja taloudellisia paineita. Tutkijoiden vapauden rajoituksiin liittyviä organisatorisia mekanismeja ei ole kuitenkaan tutkittu juuri lainkaan. Tämä tutkimus kohdentaa huomionsa juuri näihin mekanismeihin valtion tutkimuslaitosten kontekstissa. Kymmenen kokeneen ympäristötutkijan haastatteluihin perustuva analyysi osoittaa, että tutkimukseen ja siitä viestimiseen pyritään ajoittain vaikuttamaan ulkopuolelta. Vaikuttamisen tekee mahdolliseksi tutkimuslaitosten hierarkkinen organisaatio. Analysoimme tätä prosessia systeemisen vallankäytön näkökulmasta. Tulokset osoittavat, että joskus laitoksen johto on sisäistänyt ulkoiset vaatimukset. Toisinaan myös tutkijat itse ovat sisäistäneet ulkoiset toiveet niin, että heitä ei tarvitse ohjata, vaan ajattelutapa läpäisee organisaation. Kutsumme tätä prosessia tutkimuslaitoksen institutionaaliseksi itsesensuuriksi. Harvat vaiennetuiksi tulleet tutkijat haluavat nostaa asian esille organisaatiossaan tai julkisuudessa, koska se saattaisi vaarantaa heidän uransa. Tutkijoiden mukaan vaikuttamispyrkimyksiä voitaisiin rajoittaa luomalla organisaatioihin selkeät pelisäännöt.
