Test Bank for Genetic Analysis An Integrated Approach 2nd

Edition by Sanders Bowman ISBN 0321948904

9780321948908
Full download link at:
Test bank: https://testbankpack.com/p/test-bank-for-genetic-analysis-an-
integrated-approach-2nd-edition-by-sanders-bowman-isbn-0321948904-
9780321948908/
Genetics: An Integrated Approach (Sanders)
Chapter 7 DNA Structure and Replication

7.1 Multiple-Choice Questions

1) In 1928, Griffith found that injecting which strains of Pneumococcus caused the mouse to die?
A) living type RII
B) heat-killed type SIII
C) heat-killed type RII
D) heat-killed type SIII and living type RII
E) heat-killed type RII and living type RII
Answer: D
Section: 7.1
Skill: Knowledge/Comprehension

2) The process by which Pneumococcus transfers DNA between living type RII and heat-killed type
SIII cells is known as __________.
A) transformation
B) replication
C) transduction
D) ligation
E) conjugation
Answer: A
Section: 7.1
Skill: Knowledge/Comprehension

3) Avery, Macleod, and McCarty expanded on Griffith’s experiment to prove that DNA is the
hereditary molecule required for transformation. What treatment of the heat-killed SIII bacteria
extract resulted in the mouse living?
A) destroying type SIII lipids and polysaccharides
B) destroying type SIII DNA with DNase
C) destroying type SIII RNA with RNase
D) destroying type SIII proteins with protease
E) the control group (null treatment), in which all components are intact
Answer: B

1
Copyright © 2016 Pearson Education, Inc.
 Section: 7.1
Skill: Knowledge/Comprehension

4) In the Hershey-Chase experiment, what was labeled by growing bacteriophage in 32P-containing

medium?
A) ghost phage particles
B) proteins
C) lipids
D) DNA
E) RNA
Answer: D
Section: 7.1
Skill: Knowledge/Comprehension

5) Which of the following are classified as pyrimidines?

A) adenine and thymine
B) guanine and cytosine
C) adenine and guanine
D) thymine and cytosine
E) adenine and uracil
Answer: D
Section: 7.2
Skill: Knowledge/Comprehension

6) What type of bond is formed between the hydroxyl group of one nucleotide and the phosphate
group of an adjacent nucleotide, forming the sugar-phosphate backbone of DNA?
A) glycosidic bond
B) phosphodiester bond
C) ester linkage
D) hydrogen bond
E) ionic bond
Answer: B
Section: 7.2
Skill: Knowledge/Comprehension

7) What is the difference between a nucleotide and a nucleoside?

A) Nucleotides are found in DNA, while nucleosides are found in RNA.
B) Nucleotides are involved in eukaryotic DNA replication, while nucleosides are used in bacterial
DNA replication.
C) Nucleosides contain only deoxyribose sugars.
D) A nucleoside with a phosphate ester linked to the sugar is a nucleotide.
E) Nucleosides are purines, while nucleotides are pyrimidines.
Answer: D
Section: 7.2
Skill: Knowledge/Comprehension

8) What types of bonds are formed between complementary DNA bases?

2
Copyright © 2016 Pearson Education, Inc.
A) glycosidic bonds
B) phosphodiester bonds
C) covalent bonds
D) hydrogen bonds
E) ionic bonds
Answer: D
Section: 7.2
Skill: Knowledge/Comprehension

3
Copyright © 2016 Pearson Education, Inc.
9) If there is 24% guanine in a DNA molecule, then there is _____ cytosine.
A) 24%
B) 26%
C) 48%
D) 52%
E) impossible to determine
Answer: A
Section: 7.2
Skill: Application/Analysis

10) What fraction of the nucleotides in a double-stranded DNA molecule are cytosine and thymine
(% C and % T added together)?
A) 25 %
B) 50 %
C) 75 %
D) 100%
E) It depends on the DNA sequence
Answer: B
Section: 7.2
Skill: Application/Analysis

11) If complementary DNA strands were arranged in a parallel manner, what would you expect to see?
A) Complementary nucleotides would be attracted to each other, forming ionic bonds that would
make the helix stable but not uniform in width.
B) Charges of complementary nucleotides would repel and no hydrogen bonds would form.
C) Complementary nucleotides would line up properly; but fewer hydrogen bonds would form, so
the strands could be more easily pulled apart.
D) Purines would pair with both purines and pyrimidines due to the closer alignment of the parallel
strands.
E) There would be no discernable difference between DNA strands aligned in a parallel versus an
antiparallel manner.
Answer: B
Section: 7.2
Skill: Application/Analysis

12) In their famous experiment, which of the following would Meselson and Stahl have observed after
one cycle of replication in 14N medium if DNA replication was conservative?
A) DNA molecules containing one strand of 15N-DNA and one strand of 14N-DNA
B) DNA molecules containing two 15N-DNA strands only
C) DNA molecules containing two 14N-DNA strands only
D) An equal number of DNA molecules containing two 15N-DNA strands and DNA molecules
containing two 14N-DNA strands.
E) A mix of DNA molecules corresponding to A and B.
Answer: D
Section: 7.3
Skill: Application/Analysis

4
Copyright © 2016 Pearson Education, Inc.
13) A portion of one strand of DNA has the sequence 5′ AATGGCTTA 3′. If this strand is used as a
template for DNA replication, which of the following correctly depicts the sequence of the newly
synthesized strand in the direction in which it will be synthesized?
A) 3′ TTACCGAAT 5′
B) 5′ TAAGCCATT 3′
C) 3′ AATGGCTTA 5′
D) 5′ AATGGCTTA 3′
Answer: B
Section: 7.3
Skill: Application/Analysis

14) Based on the following replication bubble, which of these statements is true?

A) X and Y are leading strands, W and Z are lagging strands

B) X and Z are leading strands, W and Y are lagging strands
C) X and W are leading strands, Y and Z are lagging strands
D) W and Z are leading strands, X and Y are lagging strands
E) W and Y are leading strands, X and Z are lagging strands
Answer: E
Section: 7.4
Skill: Application/Analysis

15) The following represents a DNA strand in the process of replication. The bottom sequence is that of
the DNA strand with polarity indicated and the top sequence represents the RNA primer.
GGGGCCUUU
5′ AAATCCCCGGAAACTAAAC 3′
Which of the following will be the first DNA nucleotide added to the primer?
A) A
B) G
C) C
D) T
E) U
Answer: A
Section: 7.4
Skill: Application/Analysis

5
Copyright © 2016 Pearson Education, Inc.
Another document from Scribd.com that is
random and unrelated content:
 Oli onni, että olin säästänyt kirjeeni yksinäiseen hetkeen. En tiennyt
mitä tein, miltä näytin. Tunsin vain, että olin onnesta halkeamaisillani.
Minä olen tuo kiharapää tyttö! Minä, minä, minä! Ah, hän oli pitänyt
minusta jo kauan, enkä minä sitä tiennyt! Hän luuli, että vihasin häntä ja
siksi niin harvoin kirjoitin!

Tartuin kynään. Tahdoin heti poistaa epäluulon. Kirjoitin. Kirjoitin

puoleen yöhön. Heräsin kuin horroksista huonetoverini saapuessa kotiin
teatterista.

»Kirjoitatko novellia, vai onko se ehkä osa jotakin romaania?» kysyi

viaton toverini ja tarttui paperikasaan.

Säikähtyneenä rutistin aarteeni syliini.

»Kirje se on!» tunnustin hätäpäissäni.

Toverini, hilpeä, iloinen neitonen, purskahti nauruun:

»Postipakettinako sen lähetät vai pikatavarana rautateitse? Hahaha!»

»Rahtitavarana lähetän», yhdyin pilaan ja lipsautin kirjeen lukon

taakse.

Pujahdimme vuoteisiimme. Uni ei tullut silmiini. Tuijotin pimeyteen.

Mietin.

Aamulla avasin ensitöikseni lukitun laatikkoni ja tungin eilis-iltaisen

työni tuleen. Öisen mietiskelyn ensimmäinen tulos. Päivällä, pidettyäni
tuntini harjoituskoulussa, kirjoitin maisterille kuvauksen siitä ja toivoin
leikillisesti, ettei vain minulle kävisi yhtä armottomasti kuin rakkaalle
entiselle opettajalleni. Öisen mietiskelyn toinen tulos. Vein ilmeettömän
kirjeeni heti postiin. Öisen mietiskelyn kolmas tulos.

Kirjeenvaihto tiheni. Sain ja lähetin kirjeen kerran viikossa. Kaikki

hänen kirjeensä luin moneen kertaan. Osaan ne ulkoa. Ja rivien välistä
olin lukevinani hänen rakkautensa minuun, vaikk'ei hän enää sitä niin
selvästi sanonut kuin tuossa ainoassa kirjeessä, johon niin kylmästi
vastasin. Itse kätkin tunteeni niin visusti kuin osasin. Luojan kiitos!
Kuinka nyt saisinkaan hävetä!

Kuin lyhyt ja lämmin kesä kului pitkä talvi pohjolassa. Kesäkuun

hämyisenä yönä saavuin koulukaupunkini asemalle. Hän, opettajani, oli
luvannut tulla vastaan.

Kohtasi ensimmäinen pettymys. Yksin sain kulkea pitkin öisiä katuja

enon kotiin. Seuraavana päivänä vasta sain tietoja hänestä. Sisar oli
sairastunut, ja hänen täytyi mennä kotiin. Tapaamisemme siirtyi syksyyn,
sillä hän hoiti koko kesän sisarensa tointa.

Pari viikkoa ennen lähtöäni sain häneltä viimeisen kirjeen. En luullut

sitä silloin viimeiseksi. En uskonut moneen viikkoon. Nyt uskon.

»Ikävöin kovasti Sinua, Liisa», kirjoitti hän. Pitkästä aikaa puhui hän
jälleen peittelemättä. (Millä sydänriemulla sen luinkaan!) »Minulla on
Sinulle niin paljon sanottavaa, ystäväni. En tahdo sanoa sitä kuitenkaan
näin kirjeellisesti. Tahdon nähdä silmäsi, armaat silmäsi kertoessani.
Tulen luoksesi, jos sallit. Kirjoita, että saan!»

Olin päihtynyt onnesta. »Tule!» kirjoitin sykkivin sydämin ja odotin

vastausta.

»Mikähän tyttöä vaivaa? Niinhän se lentelee kuin päätön kana. Kerttu,

pidä huolta, että hänen tavaransa tulevat kunnolleen pakatuiksi! Ei
hänestä itsestään näytä siihen hommaan olevan», äitipuoli päivitteli.

Enhän minä muuta lennellyt, minkä postia ikkunasta pälyilin. Taisin

kyllä juosta ikkunaan tavallista useammin, mutta en voinut sille parhaalla
tahdollanikaan mitään.
 Pettymys sydämessä joka kerta postin saavuttua. Huomenna se
sentään tulee! Mutta ei. Meni ensimmäinen viikko, meni toinenkin, ja
minun täytyi lähteä.

»Hän on varmaankin sairastunut», lohduttelin itseäni. »Hänelle on

tullut voittamaton este! Hän kyllä kirjoittaa!»

Lähtiessäni vannotin isän lähettämään Latomereen joka ainoan

minulle osoitetun kirjeen tai kortin. Ja isä on pitänyt lupauksensa, mutta
mitään kirjettä häneltä, jolla piti olla minulle »niin paljon sanottavaa», ei
ole tullut.

Latomeri. Hukun tänne! Heinäseipäät, ladot, aidat tukahduttavat

minua.
Saapumaton kirje raatelee sydäntäni.

Uudestaan ja yhä uudestaan olen elänyt kaikki hänen kanssaan vietetyt

hetket. Uudestaan ja yhä uudestaan olen lukenut häneltä saamani kirjeet.

Miksi hän vaikeni? Miksi hän ei kirjoittanut?

Sydämeni on kivettynyt kysymysmerkiksi.

»Oletko koskaan rakastunut?» helähti hiljainen ääni takanani.

Säikähdin. Olin unohtanut Rauhan ja koko muun maailman

ajatellessani yksin häntä.

»Mistä tuollainen johtui mieleesi?»

»Soittosi sen teki.»

»En lue enkä soita sinulle enää milloinkaan, koska teet tuollaisia
hassuja johtopäätöksiä.»
 »Ne eivät ole hassuja. Ja vaikka et soittaisikaan etkä lukisi, niin näen
sen silmistäsi.»

»Se ei ole totta! Se ei näy! Se ei saa näkyä!»

Rauha tuli luokseni. Hän laski kätensä olalleni ja hymyili. Hymyili. Ja

kuitenkin näin, miten kyynelet kiilsivät hänen mustissa silmäripsissään.

»Rauhoitu!» kuiskasi hän hiljaa. »Ei se kaikille näy. Mutta ken itse on
kuuhun taivaalla kiintynyt, hän huomaa saman halun toistenkin
silmissä.»

Hän otti käsityönsä ja poistui.

Emme ole senjälkeen sanallakaan kajonneet arkaan paikkaan. Mutta

sanoittakin ymmärrämme toisiamme. Olemme ystävät.

Lokakuun 13 p.

Ei meitä surulla ruokita,

se on ilo joka elättelee!

»Ei itku auta markkinoilla», sanovat vanhat ja viisaat. Opettajana

kuulun minä myös vanhoihin ja viisaihin.

Minulla ei ole pienintäkään aikomusta kuolla rakkauden tautiin, niin

paha tauti kuin se onkin, ja vaikka se, käyttääkseni Nortamon sanoja,
»kaakertaa, kiertää ja kaivaa» turkasesti. Päivät sittenkin aina
menettelevät, mutta yksinäiset illat ja yöt ovat kaikkein kiusallisimmat.
Silloin ovat kaikki kiusanhenget kimpussa. Sanotaan ahkeruuden estävän
unenkin. Tuo ei pidä paikkaansa minuun nähden, joka monesti olen unen
tähden jättänyt työni kesken. Mutta onneton rakkaus sen kyllä estää, ja
taitaapa estää onnellinenkin. Iltaisin en tahdo saada mitenkään
unenpäästä kiinni. Ruumis-rukka saa kääntää ja vääntää kyljeltä toiselle
niin, että lakanat torvelle kiertyvät. Uni istuu vain sängyn päälaudalla ja
heiluttelee jalkojaan. Se on kiusallista.

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole syventyä unettomiin iltaöihin, sillä

aamupuolella nukun hyvin ja näen kauniita uniakin. Aikomukseni on
sensijaan tarjota eilinen päivä (allakassa seisoo sen päivän kohdalla
Valfrid) »varaventtiililleni» niin maukkaana kuin vain on mahdollista
paksulle, punaiselle kynälleni.

Eilisenä Valfridien päivänä tapahtui kolme suurta tapausta meikäläisen

ihmisen historiassa, ja ne ansaitsevat kaikki tulla ikuistetuiksi hyvässä
järjestyksessä.

*****

KAUNIS TUNNUSTUS.

(Ensimmäinen »historiallinen» tapaus vuorokeskustelun muodossa.)

Henkilöt: Me kolme nuorta opettajaa, jotka olemme muodostaneet

perheen.

Näyttämö: Keittiöni.

Aika: Päivällisen.

Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus.

MINÄ (onkien kaalia liemivadista): Miksi et ole mennyt naimisiin?

Kaikki miesopettajat niin tekevät. Se kannattaa.

BERGLUND (imeksien ydintä luusta): Minä menenkin.

MINÄ: Aivanko totta? Milloin? Kenen kanssa?

 BERGLUND: Mihin kysymykseen minun pitää ensiksi vastata?

MINÄ: Tyhmeliini? Tietysti viimeiseen. Sehän on tärkein.

BERGLUND: Voin rauhoittaa teitä sillä tiedolla, ettei morsiameni ole

teistä kumpainenkaan.

MINÄ (nieltyäni suuni tyhjäksi): Tuon olisit voinut ilmoittaa

varovaisemmin! Ajattele, jos kaali olisi mennyt väärään kurkkuun!

BERGLUND: Koskiko tieto sinuun niin kovasti?

MINÄ: Koskiko? Tietysti! Olenhan koko ajan pelännyt, että

rakastuisit jompaankumpaan meistä.

BERGLUND (panee luun syrjään): Köyhän kansakoulunopettajan ei

maksa vaivaa edes ajatella rakkautta.

MINÄ (laskien puolimatkassa olevan täyden lusikan takaisin

lautaselle): Mi-mitä puhetta tuo on?

BERGLUND: Sitä mitä sanoin. Rikkaus on pääasia meikäläisen

naimakaupassa. Esimerkiksi minä en tee köyhällä muijalla mitään.
Täytyy saada sellainen, että hänen perintörahoillaan saa velkataakan pois
harteiltaan. Palkka ei kuitenkaan riitä muuhun kuin ruokaan ja
vaatteisiin. (Kilistää lusikalla lautastaan.)

MINÄ: Mutta laulammehan niin kauniisti laulussa: »Ja vaikka me

yhdessä kerjättäis ja kuoltais maantien ojaan…»

BERGLUND: Olen kerjännyt, joten tiedän, millaista se on. Se ei

huvita minua enää.

RAUHA: Mitä on elämä ilman rakkautta! En voi kuvitella sellaista.

 BERGLUND: Tietysti voi silti rakastaa, mutta se ei saa sotkea järkeä.
Tyttöjäkin on kahdenlaisia: sellaisia, joita rakastellaan, ja sellaisia, jotka
naidaan.

RAUHA ja MINÄ: Ooo!

MINÄ: Olisi hauskaa tietää, kumpaan ryhmään me kuulumme!

BERGLUND: Teihin rakastutaan ja teidät naidaan.

RAUHA ja MINÄ: Oooo! Ooo!

RAUHA: Sinä olet perin herttainen, kun meitä varten laitat erikoisen
luokan.

MINÄ: Hän ei uskalla olla muuta. Mehän olemme hänen

»ruokarouviansa» ja voimme maksaa epäkohteliaisuudet kissapihvillä ja
harakkapaistilla.

BERGLUND: En tarkoittanut sanojani kohteliaisuudeksi. Tarkoitin

mitä sanoin.

RAUHA: Sinä näytät ole vankin ensiluokkainen naisten tuntija.

BERGLUND: Jos nyt en aivan ensiluokkainenkaan, niin kuitenkin

melko hyvä.

MINÄ: Olisipa mieltäylentävää peilailla sinun naistuntemuksesi

kuvastimessa ja nähdä oma kuvansa.

RAUHA: Niin todellakin! Kuvallepa meidät!

BERGLUND: Mitä maksatte?

MINÄ: Totisesti! Vai maksatte! Kuvastan sinut kohta ahnuriksi ja

ilkeäksi omanvoitonpyytäjäksi, jos et heti kohta kuvasta meitä. Tai etpä
taida osatakaan, vaikka kehuit!

BERGLUND: Katsopas kaunokaista! Hänhän kiusoittelee minua kuin

lasta. No, saat kuulla kunniasi. Sinä olet kuin kissa. Leikit, hyrräät, hypit,
nukut rauhallisesti, mutta pehmeissä käpälissäsi on kynnet, sievässä
suussasi on terävät hampaat.

MINÄ: Mitä? Julmurinako minua pidätkin?

BERGLUND: Ei kissan julmuutta niin pahana pidetä, kun se hiiriä

kiusaa, vasta omistajansa kättä raapaistessa on sen oma turkki vaarassa.

MINÄ: Kylläinen kissa ei syö hiiriä, ota se huomioon!

BERGLUND: Mutta tappaa kyllä huvikseen.

MINÄ: Mitäpä virkaa sellaisella kissalla olisikaan, jonka nenän alla

jokainen hiiri uskaltaisi tanssia!

RAUHA: Mikä eläin Noan arkista on minun esikuvani?

BERGLUND: Tietysti kyyhkynen.

MINÄ: Millä kyyhkynen voi ahdistajiaan uhata? Eihän sillä ole

teräviä kynsiä eikä raatelevaa nokkaa.

BERGLUND: Onhan sillä siivet, joilla pääsee pakoon.

MINÄ: Miau! Koska kerran olemme ruvenneet vertailemaan

toisiamme eläimiin, niin rinnastakaamme sinut pingviiniin. Ensiksikin
me olemme nähneet sen vain täytettynä ja tiedämme siitä hyvin vähän.
Koulukirjoissa kerrotaan siitä näet perin niukasti, eikä meillä ole
harrastusta eikä haluakaan ryhtyä itsenäisiin tutkimuksiin. — Ja nyt
herrasväki on hyvä ja siirtyy sulattelemaan ruokaansa, sillä aikomukseni
on vilauksessa korjata muruset ja puhdistaa astiat!
 BERGLUND: Yhdestä asiasta olen varma. Muut heimot väittävät
savolaisten pyrkivän päällysmiehiksi. Olet ensimmäinen savolainen,
jonka lähemmin tunnen, ja sinun suhteesi tuo väite pitää pilkulleen
paikkansa.

(Väliverho.)

*****

ESTEETTINEN VIERAILU.

(Toinen »historiallinen» tapaus kertomuksen muodossa.)

Tuntia myöhemmin. Istuin turkkilaiseen tapaan lattialla

liinavaatekaappini edessä ja valikoin puhdasta paitaa. Apteekin pieni
piika tuli neljännestunti takaperin läähättäen keittiööni ja jätti rouvansa
lähettämän tuoksuvan, tytön käsissä nokeutuneen kirjeen, jossa
pyydettiin Rauhaa ja minua ystävällisesti saapumaan Valfridin päiville
klo 1/2 8 ip. Meillä oli siis täsmälleen tunti ja neljännes
valmistautumisen aikaa. Olkoon tässä ohimennen mainittuna, että toiset
vieraat olivat saaneet kutsun edellisenä päivänä, ainakin Iipot. Seliina
sen meille kertoi, rouvan käskystä tietenkin, ja vei meiltä vastalahjaksi
tiedon, ettei meitä oltu kutsuttu.

Uskallan olettaa hiljaisessa mielessäni, että rouva Iippo veti nauttien

ilmaa keuhkoihinsa. Apteekki ja etenkin apteekin rouva on Latomeren
hienoston keskus. Jäädä kutsumatta apteekin kemuihin on samaa kuin
olla kuulumatta hienostoon. Tämä viivästynyt kutsukirje puhui omaa
arvattavaa kieltään. Mutta kutsu oli kuitenkin tullut, ja me päätimme
lähteä.

Oveen naputettiin. Tietenkin Rauha, joka tuli valmiiksi pukeutuneena

hakemaan hyväksyvää silmäystä.
 Käy joukkohon ystävä, vieraskin,
sama meillä on usko ja henki,

lauloin täyttä kurkkua päätäni kääntämättä.

»Hyvää iltaa, neiti Harju!»

Käännähdin ympäri kuin tuuliviiri tuulenpuuskan äkkiä vaihtuessa.

Neiti Iippo! Täydessä »hömötällingissä»! Ahaa! Arvasinpa melkein
paikalleen, mikä hänen armonsa tänne lennätti toista kuukautta kestäneen
paussin jälkeen. Tuli kostamaan saunan kohlut ja mahlat, tuli
näyttämään, miten hienosto menee hienolle visiitille ja nousukkaat
pysyvät kotona.

»Hyvää iltaa!»

»En suinkaan häiritse neitiä. Mutta oli niin ikävää istua kotona. Me
menemme tänä iltana myöhemmällä apteekkarin nimipäiville. Kai
neitikin tulee?»

(Tipa, tipa, tipa!)

Kokenein näyttelijäkään ei olisi osannut sanoa

välinpitämättömämmin:

»En tiedä, mitähän olisi tehdä.»

»Tulkaa vain! Ei pidä välittää niin joutavasta seikasta kuin kutsukirje.

Se on jäänyt epähuomiossa apteekerskalta lähettämättä.»

Kohotin teeskennellyn hämmästyneenä kulmiani:

»Ettäkö tulisin kuokkimaan! Ei! Mutta kyllähän meidät kutsuttiinkin.

Siinä pöydällä on kutsukirje.»
 »Tietysti te sitten tulette! Onhan tietenkin vähän vastenmielistä tulla
niin hienolle ja oudolle visiitille, mutta pian siihen tottuu. Sitäpaitsi ei
täälläpäin niin ankarasti kritiseerata (!). Viimevuotinenkin neiti oli kerran
apteekilla kutsuissa. Mamma kertoi, että hän istui koko illan kuin siiville
lyöty kana. Naurettavaa! Ja ihminen oli kuitenkin ylioppilas! Mutta eihän
sitä seurustelutaitoa koulussa opi, jos ei kerran ole kotoisin sivistyneestä
perheestä ja seurustellut sivistyneissä perheissä. Hänen pukunsakin olivat
mauttomia. Aina sama musta silkkipuku…» Ja minä sain seikkaperäisen
kuvauksen edeltäjäni pukuvarastosta. Luojan kiitos, että liinavaatteeni
olivat siksi siroja ja siistejä, että näin parjaajan kateudella katselevan
niitä!

»Onko apteekilla sitten niin hienoa?» kysyin päästääkseni

viimevuotisen neidin rauhaan.

No, ei siellä nyt niin erittäin hienoa ollut! On neiti Iippo seurustellut
hienommissakin perheissä. Mutta täällä Latomeressä se on hienoin. Ei
rouva kylläkään ollut mistään hienosta perheestä kotoisin. Onpahan ollut
tarjoilijana jossakin hienossa hotellissa, mutta sellaisethan ne vasta
osaavatkin oikein hienostella. Tietysti tarkka silmä huomaa aukkoja
rouvan sivistyksessä, mutta maalainen ei niitä hoksaa, sillä komeus
häikäisee. Helsingissä neiti Iippo on paljon seurustellut hienoissa, todella
sivistyneissä perheissä. Hän on asunutkin eräässä sellaisessa, nimittäin
pankinjohtaja Lahdenpohjan perheessä. Todella hieno perhe!

»Pankinjohtaja Lassi Lahdenpohjanko?» kysyin. Juttu alkoi

kiinnostaa.

»Niin. Juuri saman! Oletteko kuullut hänestä jotakin? Hän on myöskin

kansanedustaja.»

Olinko kuullut puhuttavan! Mitähän hieno neitini olisi sanonut, jos

olisin ilmoittanut, että rouva Lahdenpohja on tätini, äitini ainoa sisar?
Onpa muuten hauskaa tietää neiti Iipon asuneen siellä. Tulen Irmalta
ottamaan tarkat tiedot asiasta. Minulla on kuitenkin omat epäilykseni.
Ensiksikään eivät täti, setä eikä Irma ole kertoneet heillä asuneen ketään
opiskelijaa eikä muutakaan vuokralaista; toiseksi epäilen vahvasti neiti
Iipon opinnoita.

»Lahdenpohja on käynyt vaalipuhujana kotipuolessani», virkoin

totuudenmukaisesti. Kaikkien letkausten jälkeen ei minua yhtään
haluttanut pröystäillä hienoilla sukulaisillani. Se saa ollakin viimeinen
valtti. Minä olen minä kenestäkään riippumatta.

Neiti Iippo piti lämpimän ylistyspuheen tätini hienolle perheelle ja

kauniille kodille. Sitä vain ihmettelen hiljaisessa mielessäni, kuinka hän,
neiti Iippo, Lahdenpohjan perheystävä, ei ole perhevalokuvien joukossa
sattunut huomaamaan minun »klassillisia» piirteitä. Tai ehkäpä täti pitää
valokuvat, kuten minäkin, lukitussa laatikossa. Ei ole näet lainkaan
hauskaa, että kaikki kopeloivat ja likaavat kuvia, jotka kätkevät monta
rakasta muistoa, sukulaista ja tuttavaa.

Neiti Iipon lennokas kuvaus hienoista perheistä, joiden kanssa hän oli
seurustellut, olisi kestänyt ties kuinka kauan, niin innostunut hän oli
ylistämään »hienoja» tuttavuuksiaan, ellei työpöydälläni herätyskello
olisi räjähtänyt soimaan.

»Siunatkoon! Onko kello jo todellakin puoli kahdeksan!» huudahti

neiti pelästyneenä.

»Niinpä näkyy», sanoin varoen visusti ilmoittamasta, että kello oli

puoli tuntia edellä aito latomereläiseen tapaan. Täytyi toki minunkin
saada rauhassa pukeutua hienoa visiittiä varten.

Nyökättyään armollisesti näkemiin poistui neiti Iippo.

Väitetään naisten viipyvän pukeutumishommissa kauan. Jos

kaksikymmentä minuuttia on kauan, niin väite on tosi. Sen viivyin, mutta
sinä aikana kiilloitin kyntenikin.
 »Oo, kuinka hieno sinä olet!» ilmoitti Rauha ja pysähtyi kynnykselle.

»Älä herran tähden sano 'hieno'! Olen kuullut sitä kolmen

neljännestunnin aikana nalkutettavan ainakin sata kertaa. Se tympäisee
jo!»

»Kuten tahdot», myöntyi herttainen sielu. »Kaunis ainakin olet.»

»Tarkoitat tietenkin pukuani?» Haluaisinpa muuten tietää, mitä

Latomeren juorukellot ovat puvustani sanoneet. Mauttomaksi sitä ei
ainakaan liene voitu nimittää.

»Kyllähän pukukin on kaunis. Olet kuin toisesta maailmasta.

Oudoksun sinua. En taida uskaltaa lähteä lainkaan.

Saan tietenkin istua yksin nurkassa koko illan.»

»Me lähdemme molemmat tai olemme molemmat kotona.

Etkä sinä nurkkaan joudu yksin. Ole huoletta! Mars matkaan!

Mennään katsomaan, millaista siellä oikein on!»

*****

HIENO VIERAILU.

(Kolmas »historiallinen» tapaus melodraaman muodossa.)

Apteekin ovikello kilisi. Viimeiset vieraat saapuivat. Palvelijatar auttoi

takit naulaan ja luikkasi isäntäväelle tuloilmoituksen.

»Onpa täällä väkeä!» kuiskasi Rauha katsellen päällysvaatteiden

paljoutta.

»Näkyy olevan», kuiskasin vastaan.

 Pari sekuntia myöhemmin jouduimme isäntäväen silmien eteen.
Apteekkarin kieli lauloi kuin aisakello alamäessä. Vanha, isällinen ukko,
joka varmasti kuuluu tohvelisankarien uljaaseen kaartiin.

Rouvan näin ensimmäisen kerran. Komea hän on. Aivan

keisarinnamaisesti liikehtien hän toivotti meidät tervetulleiksi sekä
muutamalla ankaralla silmäyksellä lopetti aviopuolisonsa vilkkaan
pakinan. Näytti olevan äitipuoleni sukulaissielu. On itsestään selvää,
etten havaintoni johdosta tuntenut minkäänlaisia sympaattisia tunteita
emäntää kohtaan.

Mutta eipä siinä ollut paljon aikaa huomioida isäntäväkeä, sillä koko
Latomeren hienosto oli avannut silmänsä selkoselälleen ja tuijotteli meitä
kuin lehmä uutta konttia. Se ei tuntunut minusta oikein hyvältä eikä
hienolta.

Jouduimme istumaan tuuhean palmun varjoon. Ympäristömme

kuulosti olevan hienointa kermaa, sillä se puhui »fiinimpää» kieltäkin.
Ruustinna, nimismiehen rouva ja meidän rouva olivat kukkoina sillä
tunkiolla. Rauha ja minä näytimme olevan heille pelkkää ilmaa
tervehdyksen jälkeen, vaikka keskustelun aiheena kuulinkin olevan
pukuni ja hiukseni. Rouvien mielestä ei tuntunut olevan lainkaan
sopivaa, että hiukseni olivat muodikkaan lyhyet, pukuni liian
uudenaikainen ja etten ollut yhtään opettajattaren näköinen. Minunlaiseni
esimerkki joka päivä silmien edessä tekee lapsetkin turhamaisiksi.

Olimme istuneet hiljaa nurkassamme, mutta nyt se alkoi jo tuntua

sopimattomalta, niin jännittävää kuin olikin kuunnella arvosteluja
itsestään. Meidän oli siirryttävä, mutta minne? Vanhat herrat olivat
vetäytyneet apteekkarin huoneeseen tupakoimaan, ja rouvat muodostivat
kolme-neljä innokkaasti juttelevaa kerhoa, joissa tietenkin analysoitiin
jotakuta poissaolevaa lähimmäistä. Heitä ei sopinut häiritä. Viereisessä
huoneessa pitivät nuoret hauskuutta. Sieltä kuului postineidin kaakattava
ääni, apteekkineidin tirskunta, pankkineidin ja lukkarinneidin nauru ja
neiti Iipon pehmeät kerakkeet. Tohtori Korpinen, suojeluskunnan
aluepäällikköjä Berglund olivat siellä kavaljeereina ja kokosivat
neitosten hymyjä.

Sinne piti meidänkin lähteä, tai muuten meidän sanottaisiin istuneen

nurkassa kuin »siiville lyödyt kanat».

»Tule, Rauha, mennään mekin tuonne nuorten joukkoon!» sanoin

nousten.

»Ei, ollaan tässä!» kuiskasi Rauha säikähtyneenä.

Nimismiehen rouva, keski-ikäinen, näivettynyt nainen, katsahti meihin

ja hymyili ivallisesti.

»Emmehän voi tässäkään olla, sillä rouvien keskustelu ei ole

nähtävästi aiottu meidän korviamme varten», kuiskasin vastaan, mutta
niin, että arvoisat rouvat sen »sattumalta» kuulivat.

»Kas, sielläkö neidit istuvatkin!» sanoi ruustinna Jahah imelästi

hymyillen. »Emme huomanneet lainkaan teitä. Puhuimme juuri teistä ja
puvustanne.»

Hymyilin imelästi vastaan. Toivottavasti oli hymyni vielä imelämpi

kuin ruustinnan!

»Kuulin sen ja voin antaa rouville puuttuvat tiedot. Pukuni on tehty

Helsingissä ja tukkani on käherretty taivaassa. Molemmat olen saanut
lahjaksi. Suokaa anteeksi, että häiritsin, mutta me poistumme, joten
voitte rauhassa jatkaa!»

On siunattu asia, ettei ihmisellä ole silmiä selässä, silloin säästyy

monelta vähemmän suopealta silmänmuljaukselta. Hengessäni näin
kuitenkin rouva Iipon kumartuvan toisiin rouviin päin ja halveksivin
katsein lausuvan:
 »Siinä nyt näitte, millainen elävä se on!»

Astuin posket kuumina ja silmät hillittyä kiukkua täynnä, Rauha

varjona kintereilläni, nuorison pariin.

Alan kohta jo vahvasti uskoa, että olen jotakin erikoista. Tuskin olin
astunut kynnykselle, kun puheenporina lakkasi ja kaikki tuijottivat
minuun. Suunnaton irvistyksenhalu kihelmöitti sisuksiani, mutta sain sen
onnellisesti voitetuksi.

»Hyvää iltaa, hyvä herrasväki! Sopiiko seuraan vielä kaksi

vaatimatonta lisää?»

»Täällä ei ole istuimia», virkkoi neiti Iippo yliolkaisesti. Samassa

tarjottiin minulle kolme tuolia mitä kohteliaimmin kumarruksin. Tohtorin
tarjous sai armon silmissäni. Rauha näkyi hyväksyneen istuimekseen
Berglundin tuolin.

»Joko neidin kurkku on terve?» kysyi lääkemies esiteltyään läsnäolijat

ja hankittuaan itselleen istuimen.

»Kurkku?»

»Neitihän kertoi latojen, heinäseipäiden ja aitojen raapineen

kurkkuaan.»

Purskahdin nauruun. Juttu lähti luistamaan kuin rasvattu. Neiti Iippo

yksin istui nyrpeänä ja koetti sovittaa sanoihinsa pistäviä okaita. Hän ei
nähtävästi jaksanut käsittää, että minä, mitätön opettajatar, olin
temmannut häneltä tohtorin noin vain kädenkäänteessä. Mutta olipa
hänen terveellistä oppia, etten ollutkaan »viimevuotinen neiti».

Korpinen on hauska mies. Ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos tyttäret

hyörivätkin hänen ympärillään kuin muurahaiset sokeripalan kimpussa.
Entäs sitten tohtorinnan arvonimi! Siitä kyllä kannattaa kilvoitella!
 Neiti Iippo näkyi jo pitävän Korpista yksityisomaisuutenaan, ja
meikäläinen tunkeilija, joka uskalsi pistää nokkansa toisen alueelle, sai
monta letkausta. Valitettavasti annoin kukkuramitalla takaisin.

Rakas tohtorimme näkyy muuten olevan helposti syttyvää ainesta

(tietysti helposti sammuvaa myös), ja minä olen vain nainen, joten ei
minua pitäisi kovasti moittia, jos hiukan veikistelinkin. Sitäpaitsi se on
kokonaan neiti Iipon oma syy.

Siinä leikin, letkauksien ja piikkien sanasodassa johtui keskustelu

heimokysymykseenkin. Se on keskustelunaihe, joka saa hiljaisimmankin
kielenkannat liikkeeseen. Ihastukseni oli vilpitön, kun kuulin
Korpisenkin olevan »oekeen immeisen». Tunsin heti heimokiintymystä
häneen. Meitä oli nyt toki kaksi yhtä puolta tässä ylpeässä ja
itsetietoisessa pohjalaisjoukossa.

Neiti Iippo huomasi heti tämän meidän yhteenkuuluvaisuustunteemme

ja suomensi sen omalla tavallaan.

»Minäkin tunnen sattumalta muutamia savolaisia», sujautti hän

sanansa keskusteluun. »Ihmeellistä on vain, että savolaiset miehet ovat
paljon miellyttävämpiä kuin naiset.»

»No, sehän on vallan luonnollinen asia, kun naisen mielipide on

kysymyksessä. Itsekin olen neiti Iipon kannalla siinä asiassa», nauroin.

Tästä keskustelusta olisi tainnut pian syntyä »tora ja tappelu». Onneksi

ilmestyi talon emäntä kynnykselle ja kehoitti meitä hakemaan kuumaa
suuhumme.

»On parasta, että me savolaiset kyykistymme yhteen nurkkaan»,

virkkoi Korpinen tullen kuppeineen luokseni palmun varjostamaan
pehmeään nurkkaan.
 Hetken perästä istui koko neitosten parvi tiheänä ryhmänä
ympärillämme. Rauha yksin seisoi ujona ja punastuvana aluepäällikön
kanssa uunin luona. Tyttöparka oli suloisen näköinen. Hänen kaltaisiaan
olivat varmaankin isoäidit tyttösinä ollessaan.

Opettaja Iippo asteli mahtavana pianon luo, nosti takkinsa liepeitä ja

istuutui pianotuolille.

»Pappa, soita meille jotakin!» pyysi aviopuoliso herttaisella äänellä.

(Käskevä ääni kuului kotioloihin.)

Iippo murahti jotakin vahattuihin viiksiinsä ja alkoi soittaa tunnetulla

taidollaan »Hyvä on Herra».

Ruustinna risti kätensä. Aviopuoliso teki samoin. Emäntä kiiruhti

talouspuolelle. Apteekkari meni antamaan lukkarille
»päänsärkypulveria». Nimismies käveli hevostaan hoitamaan. Minäkin
ristin käteni ja kuvittelin olevani pelastusarmeijassa.

»Te olette varmaan hyvä soittaja?» Korpinen oli niin syntinen, että
uskalsi kesken musiikkiesityksen lausua tuon, vaikkakin hiljaa.

»Mihin moisen otaksumanne perustatte?»

»Ensiksikin kasvoihinne. Olitte äsken niin kärsivän näköinen.

Jokaisen väärän otteen voi nähdä kasvoiltanne. Sitäpaitsi tiedän, että
teillä on piano mukananne. Ajattelen, ettette ole sitä vain
mahtaillaksenne tänne saakka kuljettanut.»

Totta. Olisin jo aikoja sitten kuollut ikävään ja suruun, ellei pianoa

olisi ollut mukanani.

»Piano on ystäväni», vastasin hajamielisesti. Ajatukseni karkasivat

omille teilleen.
 »Onko teillä ikävä?» — Hiljainen ääni suli ajatuksiini niin, että
havahduin vastaukseeni:

»Ah, niin ikävä!»

Kas niin, se minun pitikin sanoa! Karistin pois ikävät ajatukset.

Nauroin päin Korpisen ihmetteleviä silmiä.

»Tepä soitattekin meille hiukan!» innostui lääkemies, ja ennenkuin

ehdin hillitä hänen intoaan, pyysi hän minua kaiken kansan kuullen
soittamaan.

»Niin todellakin! Soittakaa, neiti Harju! Me emme ole vielä

kertaakaan kuulleet neidin soittavan, vaikka asumme samassa talossa»,
huudahti neiti Iippo.

Olin aikonut jyrkästi kieltäytyä, mutta neiti Iipon sanat muuttivat

päätökseni. Istuuduin johtaja Iipon luovuttamalle tuolille ja aloin soittaa
»Ristihämähäkkiä».

»Viimevuotinen neiti ei tuntenut nuottejakaan», kuulin rouva Iipon

äänen, mutta vaativa »hss» lopetti hänen juttunsa.

Sanotaan minun soittavan hyvin. Nyt ainakin soitin omasta mielestäni

hyvin, ja taisi se hyvältä kuulua toistenkin korvista, koska sain soittaa
itseni uuvuksiin. Apteekkari halusi kuulla kaikki lempikappaleensa
oikein »kunnollisesti» soitettuina. Hän ei voinut sietää rääppimistä.

»Neiti kiltti, soittakaa vielä tämä!»

Vihdoin viimein Korpinen pelasti minut apteekkarin kynsistä.

Musiikkihullu isäntä oli ikävystyttää sekä vieraansa että minut. Nyt olin
kuitenkin näyttänyt hyville latomereläisille edes yhden hyväksyttävän
puolen itsestäni. Neiti Iippokaan ei voinut muuta kuin kadehtia, sillä hän
ei osaa edes »Ukko Noaa» yhdellä sormella.
 Juhlan lopuksi oli tanssia. Tohtori ja talon emäntä sen aloittivat.
Seuraava henkilö, jonka tohtori vei tanssiin, olin minä. En ole koskaan
vielä joutunut tanssiaisissa olemaan seinäkoristeena, mutta sitä eivät
Latomeren naiseläjät tienneet. Kuului tohaus, kun otin ensimmäisen
askelen tohtorin käsivarren varassa.

»Tanssia hän ainakin osaa, osanneeko yhtä hyvin opettaakin»,

kuulimme erään rouvan sanovan.

Tanssitoverini katsahti säälivästi minuun.

»Tämän kylän tädit eivät vielä jaksa käsittää, että opettajatarkin voi
olla nuori ja iloinen eikä nuokkuva nunna, kuten edeltäjänne oli.»

»Olkaa hyvä ja jättäkää edes te edeltäjäni rauhaan! Millainen hän

lieneekin ollut, on hänestä tarpeeksi puhuttu, tyttöparasta.»

»Onko teille hänestä sitten niin paljon puhuttu?»

»Hirveästi. Ja kaikki vain moittineet! Mitähän he minusta

sanovatkaan?
Vaikka se on suloisen yhdentekevää, kunhan antavat minulle rauhan.»

Tanssimme loputtua tuli neiti Iippo hyvästelemään.

»Joko sinä lähdet pois? Olisit toki tanssinut yhden valssin kanssani»,
tinki Korpinen.

»Voin pahoin. Täytyy mennä kotiin sairastelemaan. Ikävä vain, että

pappa ja mamma ehtivät lähteä. Peloittaa hiukan yksin kulkiessa.»

»Ole hulluttelematta lähtöinesi! Määrään sulle tippoja, ja apteekkari

saa antaa niitä. Pian sellainen pieni pahoinvointi on voitettu.»

Kuulematta lainkaan neidin estelyitä ryntäsi lääkäri apteekkarin

kimppuun. Hetken kuluttua sai neiti lepäillä sivuhuoneen sohvalla ja
niellä tippoja. Tanssia hän ei voinut. Rauha ja minä tarjouduimme
saattamaan häntä, mutta sitä hän ei taasen tahtonut.

»Pimeänä syysyönä on vaarallista kulkea tyttöjoukolla», nyyhki hän.

»Eivät suinkaan neidit vielä pois lähde?» Korpinen ei ollut

kuulevinaankaan neiti Iipon huomautusta. Minua aivan hävetti neidin
puolesta. En ikinä olisi viitsinyt noin käyttäytyä. Tekeytyä nyt sairaaksi!
Olisipa hän nähnyt tohtorin ivahymyn, niin varmasti olisi tipoitta
parantunut!

»Kyllä me ainakin lähdemme, eikä meitä möröt syö», vastasin

molempien huomautukseen.

»Tanssikaa nyt sentään tämä shimmy kanssani, niin lähden sitten teille
turvaksi kotimatkalle!»

»Pyydän saada kieltäytyä molemmista tarjouksistanne, herra tohtori!»

epäsin jyrkästi. Olin tarpeeksi nöyryyttänyt esteetikkoa, ja se sai riittää.
Minulle ovat tohtorit ja miehet yleensä ilmaa.

Tänään sain kuulla postineidiltä, että neiti Iippo oli meidän

poistuttuamme ihmeellisesti toipunut pahoinvoinnistaan ja tanssinut
koko illan. Tohtori oli käynyt saattamassa hänet kotiin.

Tietysti on omatuntoni tapansa mukaan kolkutellut tänä päivänä. Olen

koettanut parhaani mukaan puolustautua, selittäen käytökseni
terveelliseksi opetukseksi neiti Iipolle. Minähän nyt olen kerta kaikkiaan
opettaja. Omatuntoni ei ole kuitenkaan vielä kukistettavissa
leikkipuheella. Se vakuuttaa, että on aivan parhaiksi suuri rangaistus, kun
joku toinen tyttö on tehnyt minulle saman tempun, minkä itse illalla tein
neiti Iipolle, tehnyt sen vain perinpohjaisemmin.

Mutta sen minä sanon, ettei Martti ikinä tule tietämään, kuinka
kipeästi hänen menettelynsä minuun koski.
 Jaa, jaa! Huokaa, sydän, mutta älä halkea!

Lokakuun 15 p.

Opettaja Iippo on puhellut tänään kanssani! Hymyillytkin vielä! Ooo!

Se on siksi tärkeä elämys, että se täytyy merkitä kirjokantiseen
varaventtiiliin.

Johtaja Iippo on ottanut sananmukaisesti lauseen: »Vaikeneminen on

kultaa.» Ainakaan minua hän ei ole puhutellut sen pienen
vastahakoisuuden jälkeen, jota osoitin johtajalle koulun alkupäivinä.
Jäykästi päätä nyökäyttäen olemme toisemme sivuuttaneet.

Sentähden oli ällistyksen! rajaton, kun hän ensimmäisellä välitunnilla

huusi:

»Neiti Harju!»

Olkoon tässä myös mainittuna, että tämän koulun naisopettajat eivät

saa olla »sinuja» johtajan kanssa. Paljon puhuttu edeltäjäni oli uskaltanut
(tietämättömyydessään) esittää lähempää tuttavuutta. Mutta kun rouva
sai tämän kuulla, leimasi hän neitiparan kuudennen ja kymmenennen
käskyn rikkojaksi, joka koetti »anastaa, houkutella ja vieroittaa
lähimmäiseltään hänen aviopuolisoaan».

Toisten kalliisti ostettuja kokemuksia me käytämme hyväksemme.

Sellainen on tämän maailman meno.

Kuullessaan nimensä neiti Harju kääntyi esimieheensä päin ja jäi

odottamaan tärkeitä määräyksiä, sillä asian tärkeys kai sai johtajan
unohtamaan jöröytensä ja turvautumaan puhelahjaansa.
 »En ole lainkaan tiennyt, että meillä on talossa neidin kaltainen
taiteilija», aloitti Iippo kiertäen toisella kädellä viiksiensä päitä, toisella
kaivaen takkinsa taskua. »Tähän asti opettajat ovat jättäneet koulun
musiikkiharrastuksen kokonaan minun haltuuni, mutta nyt kai neiti ottaa
sen mielellään hoitaakseen.»

Olin juuri avaamaisillani suuni suostuakseni, kun huomasin

Berglundin sähköttävän naamallaan Iipon selän takaa, etten mitenkään
suostuisi.

»Eiköhän liene parasta, että johtaja huolehtii edelleenkin totutulla

tavallaan rukoussoitosta. Olen paremmin perehtynyt pianoon kuin
harmooniin. Tietysti soitan harmooniakin, mutta en ole lainkaan
innostunut siihen. Sitäpaitsi en oikein osaa soittaa sitoen.»

Iipon murheellinen katse suli ymmärryksen hymyyn, ja minä tunsin

tehneeni viisaasti.

Koko välitunnin juttelin johtajan kanssa harmooninsoiton merkillisestä

taidosta. Johtaja oli itse herttaisuus. Onneksi ei rouva nähnyt meitä,
muuten olisin saanut viettelijän tittelin.

Aamiaispöydässä sanoi Berglund:

»Pelkäsin, että suostut soittamaan. Kaiken muun voi Iippo antaa

anteeksi, mutta että joku sysää hänet harmoonituolilta, sitä hän ei ikinä
jaksaisi sulattaa. Sinulle on tarpeeksi kiusaa äidistä ja tyttärestä, parasta
siis koettaa säilyttää välit siedettävinä johtajan kanssa.»

Lokakuun 19 p.

Pellontakaisesta naapurista, Homista, haemme talouteemme maidon,

voin ja munat. Tänään sain kuulla murheekseni, että kanat, viheliäät,
olivat ruvenneet yksimielisesti munimislakkoon. Maija kyllä epäili
kukon syövän kanojensa tuotteet, mutta emäntä epäsi kerrassaan
sellaisen herjaavan luulon. »Kukkoo on kunnon kukkoo», oikea
kukkojen esikuva.

Istuin takan reunalla ja hämmentelin emännän vellipataa.

Tämä talo on oikein latomereläinen tyyppitalo. Isäntä on jo vuosia

sitten karannut Amerikkaan. Sukkela temppu muuten päästä eroon
vaimosta, jonka on ensin »lain ja oikeuden varjolla» itselleen saanut. Nyt
kuuluu Homin Alfreella olevan uusi muija ja uusi Maija siellä Amerikan
lämpimässä maassa. Kotimaassa hoitelevat entinen muija ja
kaksikymmenviisivuotias Maija kotitaloa. Kesäisin on heillä renki, mutta
talvella he hoitavat kahden sekä miesten että naisten askarehet.
Molemmat ovat reippaita, rotevia naisia, jotka eivät siekaile heinä-
eivätkä halkokuorman kimpussa.

Tänään Maija kutoi kaunisraitaista »fällyn» päällistä. Emäntä punnitsi

voita minulle.

»Mistähän nyt saan pullataikinaan munia, kun se teidän kunnoton

kukkonne syö kaikki munat.» Hämmensin ajatuksissani pataa niin, että
velliä loiskahti yli laitojen, sihahti kuumaan tuhkaan ja nosti mustia
ryynejä valkeaan keitokseen.

»Nyt tein viimeisen pahanteon!»

»Ei mitään!» lohdutti emäntä ja tuli onkimaan mustukaisia pois

vellistä.

»En ikinä opi takassa keittämään. Ensimmäisellä kerralla poltin

sormeni. Vieläkin on arpi kädessäni. Nyt heitin poroja pataan.»

Maija pysähdytti syöstävänsä ja katseli minua veitikkamaisesti

pyöreillä silmillään.
 »Tulevan tohtorinnan ei tarvitse keittää takalla eikä hellalla.»

»Tohtorinnan?»

»Niin. Tietäähän sen jo koko kylä, että tohtori oli aivan korviaan
myöten ihastunut opettajattareen apteekin nimipäivillä ja että opettajan
Ester oli tullut kateuresta aivan sairahaksi.»

Vai jo kyläkin sen tietää! Se olisi pitänyt minun arvatakin.

»Ei sitä silti tohtorinnaksi pääse, jos juttelee ja tanssii jonkun tohtorin
kanssa muutaman kerran», vastasin harmistuneena. »Kuka semmoista
pötyä on jutellut?»

»Lukkarin Ingrid kävi tapaamassa lankojaan. Hän sen kertoi. Ja

kertoihan sen koulun rouvakin.»

»Haluaisinpa tietää, miten rouva on teille asian kuvaillut!»

Emäntä käännähti padasta minuun päin.

»Sen, mitä Ingrid sanoi, uskon. Mutta rouvan sanoja en usko, vaikka
hän silaasi kullalla jokaasen sanansa, ja toivoosin, ettei kukaan reiru
ihminen niitä uskoosi. Hän jouki myrkytti viime vuotisenkin neirin
elämän niin, että flikka parka kiitti onneansa, kun pääsi lähtemähän
muille maille. Pirä vain säkin varasi, sillä hän on yhtä arka tyttärensä
friiareista kuin omasta harmaakarvaisesta äijästään! Sä olet liian hyvä
tyttö hänen hampaisiinsa.»

Mietiskellen rouvan, maailman ja oman lihan pahuutta tulin kotiin.

»Älä, hyvä ystävä, tuolla tavalla munapussia heittele!» torui Rauha,

kun viskasin voipaketin pöydälle.

»Voita siinä vain onkin. En saanut munia sieltä. Kukko kunnoton

herkuttelee itse emäntiensä tuotteilla.»
 »Mistä nyt saamme pullataikinaan munat?» päivitteli Rauha.

»Eiköhän niitä sentään jostakin saada.»

Läksin kävelemään liukasta kujaa pitkin komeaan, kaksikerroksiseen

Luoman taloon. En ollut vielä siellä ennen käynyt, mutta Homin
emännän neuvosta raotin nyt Latomeren rikkaimman talon ovea ja astuin
avaraan tupaan.

Ensimmäinen vaikutelmani — katto täynnä leipiä, toinen — kolmesta

erisuuruisesta lihapallosta muodostunut emäntä, ja kolmas —
sylenpituinen taikinakaukalo, jossa piika parhaillaan sotki taikinaa.

Yrmeästi vastasi emäntä tervehdykseeni. Taisin tulla sotkemaan

kotirippiä, tuntui vähän siltä. Esittelin itseni ja asiani.

»Vai munia», virkkoi hän ja mittasi katseellaan munanostajaa. Vai

tuollainen se nyt on se paljon puhuttu opettajatar, jota tohtorikin…
»Saahan niitä. Kuinka monta niitä pitäisi olla?»

»Parikymmentä.»

Emäntä pyöri ulos oventäyteisenä. Minä peräydyin ovensuuhun.

»Istu flikka!» kehoitti ääni mutkittelematta pöydän päästä. Vanha vaari

siellä paikkaili hevosvaljaita. Keski-ikäinen mies, nähtävästi vieras, istui
hänen rinnallaan.

»Kovaa onkin koria», tuumi vieras. Tarkoittiko lause minua vai hänen
kädessään olevaa kauhavalaista sitä en aluksi hoksannut.

»Häh?» hyrähti vaari naskali ikenien välissä.

»Lieneekö jo vanhakin?» jatkoi vieras puukkoa pyöritellen ja

tarkasteli minua alta kulmain.
 »Eikö tuo liene jo niin vanha kuin flikkaaset ihmiset voivat tullakin»,
kuului vaarin elämänviisaus.

Puukkoa pyörittelevää vierasta eivät kuitenkaan vaarin vastaukset

tyydyttäneet. Hän alkoi puhutella minua.

»Oot sä tästä läheltäkin?»

»Tuosta olen vastapäätä.»

»Oot sä talontyttäriä?»

Minulla oli huivi päässäni ja vanha, hiukan virttynyt villatakki ylläni.

Piika tirskahteli taikinakaukalolla.

»En toki!»

»Oot sä sitte piikaflikka?»

»En aivan.»

»Onkos sulla friaaria?»

»Ei ole.»

»Aina sun laisillasi pruukaa olla montakin friaaria.»

»Ei minulla ole.»

»Ottaasitko sä mun?»

»Ei tiedä ostaa sikaa säkissä.»

»Mä oon ollut Ameriikass! Jees. Ja mulla on isoo taloo

naapuripitäjässä. Olen tullut tänne emännän hakohon. Olen kyllä toista
ajatellut, mutta se on niin ruma. Sä oot sievä, ja kyllä mä sun sitte
otankin. Köyhyytesi ei ole este. Sua kehtaa vaikka keisarille näyttää.»
 Nauratti ja suututti. Mies oli näet sikahumalassa. Olin aikeissa
pujahtaa ulos tämän odottamattoman kosijan tarjouksia pakoon, mutta
samassa emäntä lyllersi munakoreineen tupaan.

»Fiina», ilmoitti mies emännälle, »mä oon kosinut tätä Hikkaa!»

Onneksi oli emäntä ehtinyt panna munakorinsa takan reunalle, muuten

se olisi pudonnut permannollepa meikäläisten pullataikina olisi taas
jäänyt ilman munia. Suu auki hän katseli miestä. Sitten se lipsahti jälleen
kiinni, mutta aukeni pian uudestaan.

»Sä oot taaskin juopotellut, sika!»

»Oon selvä kuin seinäkello, ja tämän kristillisen seurakunnan

läsnäollessa kysyn suita, flikka, uudestaan, haluatko tulla vaimokseni?»

»En, kiitos!» Sain vaivoin nauruni pidätetyksi. Emäntää ei tämä

huvittanut lainkaan. Kipinöiden kiukusta hän alkoi sättiä miestä ja piti
kotitarkastuksen hänen taskuissaan.

»Onhan sulla, raakkulehella, pirtua vielä taskussasikin! Ja vaarinkin

olet juottanut humalahan! Sitten sä rupeat kosimahan opettajatarta!»

En ymmärrä, kuinka selviydyin kotia munien kanssa.

»Oletko tullut hulluksi?» tiedusteli Rauha, kun kierin nauraen lattialla.

»Minua on kosittu!»

»Kosittu! Kuka? Tohtoriko?»

»En tuntenut.»

»Et tuntenut!»
 »Niin. Meillä ei ollut harmaata aavistustakaan toisistamme. Se oli
oikea ensinäkemän rakkaus. Ikävä vain, ettei se ollut
molemminpuolinen.»

Kerroin tapauksen. Rauha ei lainkaan yhtynyt ilooni. Totisena kuin

lasinvetäjän hevonen hän kuunteli nauruani.

»Et kai ole pahoillasi, että annoin hänelle rukkaset?» ilveilin.

»En. Mutta et sinäkään nauraisi, jos tietäisit, millainen raukka hän

on.» Ja Rauha kertoi tavallisen tarinan miehestä, joka oli perinyt yllin
kyllin maallista mammonaa isältään, mutta joka oli antanut sen kaiken
virrata kurkkunsa kautta avaraan maailmaan. Nyt kiertelee hän
tyhjäntoimittajana kylästä kylään, ja minkä pennin saa, sen juo. Välistä
hän pistäytyy sisarensa, Luoman emännän, luona. Kun tämä varustaa
veljensä kunnollisilla vaatteilla, häviää hän taas, vaihtaa vaatteet risoihin
ja juo välirahat.

»Tiedätkö, miksi hän rupesi juomaan?»

»Huvikseen, näyttääkseen miehuuttaan, kuten niin monet muutkin

miesraukat.»

Oma syynsä sitten! En ollenkaan sääli tuollaisia renttuja. Ihmettelen,

miksi häntä ei ole jo pistetty lukkojen taa lainrikkojana. Tai mitäpä
ihmettelisin! Kukapa hänet sinne toimittaisi? Ei toinen koira toisen
hännälle polje. Tässäkin kylässä on kuulemani ja näkemäni mukaan
kolme (3) ehdottomasti raitista miestä: rovasti, Seppälän Eetu
(körttiläinen) ja Berglund. Kun oikein vakavasti ajattelee tätäkin asiaa,
niin humalaisen aiheuttama nauru sammuu. Onkohan koko Suomessa
sama suhde vallitsemassa raittiiden ja alkoholistien välillä kuin tässä
pienessä kylässä?
 Lokakuun 20 p.

Ei näy edellisenä päivänä osaavan aavistaa, mitä seuraava lahjoittaa.

Eilen nauroin itseni melkein sairaaksi, tänään olen itkenyt silmäni
punaisiksi ja pääni raskaaksi lyijykuulaksi. »Itku pitkästä ilosta», varoitti
ennen isoisä pehtorin mukuloita ja minua, kun teuhasimme ja käänsimme
tuvan ylösalaisin. Usein seurasikin selkäsauna, ellei toisille, niin minulle
ainakin.

»Sinulle on kirje», ilmoitti Berglund heittäessään postini pöydälle.

Kirje saa minut aina hätkähtämään ja iskemään sormeni siihen kotkana.
Kirje oli Suomen Kuvalehden välissä. Vain koulukaupunkini postileima
näkyi. Turha toivo sai sydämeni sykkimään nopeasti. Vapisevin käsin
vetäisin kirjeen esiin.

Sisareni Kertun käsialaa!

Petyin kuin lapsi, joka luulee löytäneensä sokerijauhomaljan, mutta

saakin suoloja suuhunsa. Viskasin kirjeen takaisin pöydälle ja tartuin
Kuvalehteen. Selailtuani sen lävitse avasin kirjeeni.

Kirje sisälsi selostuksen kauhean pitkistä läksyistä, hirveän hauskoista

tanssiaisista lyseon vuosijuhlassa, mahdottoman kauniista upseerista ja
kamalan pitkästä kävelyretkestä mainitun upseerin kanssa.

Olin jo viskaamaisillani kirjeen pois, kun huomasin yhdessä nurkassa

pienen ja suttuisen lisäkirjoituksen. Käänsin arkin ylösalaisin ja silmäilin
huolettomasti sitä.

Kuinka usein se, mikä näyttää halvalta ja vähäpätöiseltä, minkä

sivuutamme olkapään kohautuksella, antaakaan meille kirvelevimmät
iskut!